Image

Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan, eikä sellaisesta toivu koskaan – esseessään Huttunen kertoo, mitä on elämä päättymättömässä surussa

Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan, eikä sellaisesta toivu koskaan – esseessään Huttunen kertoo, mitä on elämä päättymättömässä surussa
Toivo on surun vaarallisin vihollinen, kirjoittaa Katriina Huttunen viisi vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen.
Julkaistu: 17.12.2021

Olen yhden asian ihminen. Minua kiinnostaa vain kuolemansuru. Tässä pienessä esseessä käsittelen pysyväksi vakiintunutta ehdotonta surua josta puuttuu uskon kosketus, ja samalla vastaan kysymyksiin joita ei ole esitetty: millaista on hyvä suru ja voiko suru ilman taivastoivoa, ilman armon ja anteeksisaamisen mahdollisuutta olla hyvää surua.

Minä uskon sinuun,

minä rukoilen sinua.

En tunne vastaustasi.

Rukoilen sinulta vastausta, et vastaa, siksi epäilen sinua.

Se että annat minun epäillä sinua vastaamatta on vastaus.

En epäile sinua, et voi olla olemassa olematta läsnä minussa.

Minä uskoin sinuun, sinä petit minut olemalla vastaamatta.

En usko sinuun.

En pyydä enää mitään.

Näin rukoilee Rosmarie. Hän esiintyy Agnes Lidbeckin uudessa romaanissa Nikes bok (Norstedts 2021) jonka saan luettavakseni samaan aikaan kun kirjoitan tätä. Kirjassa pienen Nike-tyttären äiti Sonja hukuttautuu sen jälkeen kun Rosmarie on tehnyt hänestä toisen naapurinrouvan yllyttämänä sosiaaliviranomaisille lastensuojeluilmoituksen. Rosmarie on uskonut toimineensa velvollisuudentuntoisesti ja oikein, hän on luottanut Jumalan erehtymättömyyteen. Rosmarien usko on lapsenuskoa – kirjailijan mukaan uskoa sanotaan lapsenuskoksi siksi että alle kaksitoistavuotiaat eivät hallitse liikennesääntöjä eivätkä ymmärrä Jumalan läsnäolon kaltaista abstraktiota – eikä hänen uskoonsa ole koskaan ennen sisältynyt epäilystä, mutta enää hän ei tiedä kumpi heistä on pettänyt, hän vai Jumala, eikä hän tiedä kumpaa hän syyttäisi, itseään vai Jumalaa. Rosmarien suru on tyypillistä itsemurhasurua, syyllisyyden ja häpeän kyllästämää salaista, mykkää, sanatonta surua jota hän häpeää niin paljon että ei uskalla tunnustaa sitä edes itselleen.

Rosmarie ei ymmärrä että itsemurhasuru on aina syyllisen surua, eikä hän ymmärrä että jos hän ei tuntisi syyllisyyttä ja häpeää, hänellä ei myöskään olisi surua. Rosmarie ei tiedä että jokaiseen itsemurhasuruun kuuluu oletusasetuksena peruuttamaton moraalinen syyllisyys. Hän yrittää toipua surustaan tietämättä miten, sillä hän ei tiedä että on surua josta ei voi toipua ja josta ei edes tarvitse toipua. Rosmarie on ulkoistanut oman moraalinsa Jumalalle, ja siksi hän on ihmisenä ja lähimmäisenä avuton ja vastuuton.

Minun tyttäreni teki itsemurhan enkä minä tule koskaan toipumaan surustani. Lidbeckin romaanin Sonjan tavoin tyttäreni tappoi itsensä jättämättä jälkeensä jäähyväiskirjettä, ja mikä olisikaan sen tehokkaampi viesti: kukaan meistä eloonjääneistä ei voi olla varma teon perimmäisistä motiiveista eikä ketään meistä voida tuomita syyttömäksi. Itsemurhan herättämiin vaikeisiin kysymyksiin ei ole olemassa aukottomia, tyydyttäviä vastauksia. Itsemurha jää aina ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Meitä syyllisiä on paljon ja yksi meistä olen minä, tyttäreni äiti, ja olen meistä ehkä ainoa joka on tunnustanut syyllisyytensä, ehkä ainoa joka en häpeä sitä että häpeän syyllisyyttäni. Itsemurhasyyllisyyssuruni määrittää minut. Minulla ei ole elämää sen ulkopuolella, mutta sen sisäpuolella on juuri se hyvä elämä jonka olen ansainnutkin.

Syyllisyys on itsemurhasurun sielu, syyllisyys on itsemurhasurun sielun peili. Se näyttää miten mitätön syyllinen paska minäkin olen. Saisin varmasti enemmän empatiaa ja ymmärrystä jos minulla olisi häpyä väittää että tyttäreni itsemurha oli vain hänen oma asiansa ja että minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Valitettavasti minun on ollut pakko päätyä tähän vähemmän mairittelevaan ja ketään, kaikkein vähiten itseäni säästämättömään lopputulokseen että jokainen mustaa valoa hehkuva intensiivinen itsemurhasuru on aina syyllisen ja syyllisyyttään häpeävän surua.

Minulla ei ole koskaan ollut uskoa. Jumalaakaan minulla ei ole koskaan ollut. Lapsena minulle tarjottiin oletus­arvona sitä samaa jumalaa, Jumalaa, johon äitini uskoi sen perusteella mihin kirkkokuntaan hänetkin oli kastettu. Enkä silti oppinut uskomaan siihen mihin en voinut uskoa. Sain kristillisen kasvatuksen mutta uskoa minulla ei ollut. Tunnen kyllä vanhat virret. Osaan iltarukoukset. Kirjallisuuden suomentajana ammattitautini on raamatunlauseiden vainu. Tiedän jotakin länsimaiden aatehistoriasta.

Eikä minulla ole uskoa.

Uskonnonvapauttani olen toteuttanut keväästä 1977 lähtien, kun päivälleen kuukautta ennen täysi-ikäiseksi tuloani kävelin synnyinkaupunkini maistraattiin ja ilmoitin eroavani siitä evankelisluterilaisesta kirkosta jonka jäseneksi minut oli kasteessa liitetty vuonna 1959.

Omia lapsiani ei kastettu. Heistä tuli uskonnottomia, ja voidaan kysyä tuliko heistä onnettomampia vai onnellisempia kuin niistä jotka oli kasvatettu tunnustuksellisuuteen.

Tyttäreni itsemurhasta on nyt viisi vuotta. Käyn hänen haudallaan Hietaniemessä edelleen joka päivä. Joku voisi tietenkin spekuloida että hän oli alttiimpi tekemään itsemurhan, koska hänelläkään ei ollut uskoa – hänellehän ei ollut koulussa opetettu uskontoa vaan elämänkatsomustietoa, eikä hän ollut käynyt rippikoulua vaan Prometheus-leirin – ja joku voisi spekuloida ja on ehkä spekuloinutkin että jos olisin opettanut hänet uskomaan johonkin korkeampaan voimaan, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa.

Mutta hän teki. Eikä minulla vieläkään ole uskoa. Olen luopunut uskosta jota minulla ei ole koskaan ollut.

Minulla on nyt kokemusta siitä että kuolema aktivoi uskonkysymykset. Mahdollisen uskontokunnan jäsenyys tulee ajankohtaiseksi ainakin hetkellisesti hautajais- ja hautaamisjärjestelyissä, mutta nyt minulla on kokemusta myös siitä että ne kysymykset ovat sivuutettavissa ja että kuollut voidaan yhtä hyvin haudata uskonnottomin menoin tai ilman mitään menoja.

Ei siunausta.

Ei sakramenttia.

Hiljainen hautaus.

Ei sielunmessua itsemurhan tehneelle.

Itsemurhan tekijä on murhannut itsensä mukana sielunsa.

Siunaamaton syntymä loppuu siunaamattomaan kuolemaan eikä se siitä kärsi.

Uskonnottomuus ei ole kuolleen ongelma. Surukaan ei ole surevan ongelma. Uskonnottomuus on surevan ongelma silloin kun surun kirkollinen kielioppi valtaa sekularisoituneekin surun ja myrkyttää sen. Raamatun avainsanoista, uskosta, toivosta ja rakkaudesta, tärkein on myös profaanin kuolemansurun kontekstissa toivo. Siitä on tehty suremisen näkyvin klisee ja epämääräisin tavoite, ja sitä soveltavat monipuolisesti kaikki ne toimijat jotka operoivat surevan auttamisen markkinoilla. Toivo on uusi musta. Toivo on aina muotia. Toivon toivominen on käypää hoitoa. Jokainen toivoo että olisi toivoa.

Kaikki lukemani lapsen kuolemaa käsittelevä surukirjallisuus päättyy lohdulliseen jälleennäkemisen toivoon. Sinänsä on ymmärrettävää että lapsen kuoleman ja varsinkin lapsen itsemurhan kaltainen tragedia herkistää mielet vastaanottavaisiksi uskomaan kritiikittömästi siihen toivoon että tässä julmassa ja epäoikeudenmukaisessa todellisuudessa olisi sittenkin vielä yksi epärealistinen optio, vielä yksi uusi mahdollisuus, vielä yksi viimeinen tilaisuus aloittaa alusta tai jatkaa siitä mihin jäätiin, oikeus nollata menetys ja saada takaisin se minkä kuolema on vienyt, ja koska se ei voi tapahtua enää tässä elämässä, tapahtukoon se seuraavassa, ei maan päällä vaan taivaassa.

Tämä tietysti edellyttää taivasuskoa, mutta kai jokainen ymmärtää että itsemurhan tehneet uskonnottomat eivät pääse taivaaseen enkä sinne pääse minäkään. Siksi minulla ei voi kuolemansurussani olla jälleennäkemisen toivoa. Emme tapaa taivaassa.

Surun suurin uhka on määrittelemätön, käsiteanalyysilta karannut, huolimattomasti käytetty toivojen toivo, optimistinen yleistoivo. Toivo luo kuoleman näennäisessä arvotyhjiössä illuusion turvasta. Toiveikkaimmillaan toivo on sitä että kuolleen lapsen tilalle tulisi uusi lapsi, mikäli se vain suinkin olisi teknisesti mahdollista. Tai mikäli se ei ole teknisesti mahdollista, toivo on sitä että jossakin olisi joku joka lohduttaisi ja päästäisi pahasta, tai toivo on sitä että suru joskus lakkaisi olemasta surua sellaisenaan, ilman että sen perään lisätään antikliimaksiksi toivontäyteisiä konjunk­tioita ja adverbiaaleja: Lapseni kuoli mutta. Onhan minulla surua mutta onneksi.

Toivo surkastaa surun diminutiiviksi ja uskottelee että ennen pitkää kuolemansuru latistuu tasalaatuiseksi vastoinkäymiseksi elämän muiden vastoinkäymisten joukkoon. Tämä itsepetoksellisuus on inhimillistä samalla kun se tekee toivosta surun vaarallisimman vihollisen.

En lankea toivon evankelistojen populistiseen ansaan. Olen toivoton toivopessimisti. Olen sureva sururealisti. Toivon inflaatio syö surulta itseisarvon. Toivon toivo estää surevaa suremasta. Toivon toivominen pakenee kuoleman ja kuoleman­surun välttämätöntä todellisuutta.

Toivo katsoo epävarmaan tulevaisuuteen. Toivo syrjii surua, toivo mitätöi menetyksen. Toivolla on kiire. Toivo ei halua muistaa että jokainen itsemurhan tehnyt on ollut ainutlaatuinen ihmisyksilö joka on kerran elänyt ja kuollut, että jokainen itsemurhakuolema jättää muistijäljen joka kirjoittaa uusiksi yksilön ja perheen ja suvun lähihistorian.

Toivo ei tunnusta elämää jossa ei ole toivoa vaan riistää toivottomalta, epätoivoiselta ja elämässään epäonnistuneelta ihmiseltä kuolemisenkin oikeuden.

Surun yksilöllisestä, henkilökohtaisesta ja subjektiivisesta luonteesta puhuminen on helisevän vasken ja kilisevän symbaalin veroista mantraa. Surukielteinen ympäristömme sanelee suremisen ehdot ja suvaitsee vain kulloinkin vallitsevan poliittisesti korrektin surun, ja juuri nyt tämän poliittisesti korrektin surun elinkaaren on oltava lyhyt, tehokas ja tavoitteellinen. Surulla on aikaraja. Surun biologinen kello tikittää, mutta niin kauan kuin sureminen on kulttuurissamme sosiaalisesti, emotionaalisesti ja älyllisesti noloa, suru ei voi voida hyvin eikä surevakaan voi voida hyvin.

Suruvihamielinen ilmasto ei tunnista suremisen merkityksellisyyttä. Suremattomuuteen tähtäävä maailma määrittelee surun passivoivaksi tuhovoimaksi jonka holhoavasta vallasta invalidisoitunut sureva on terapoitava ja kuntoutettava toiminta­kykyiseksi vaikka väkisin. Tässä suvaitsemattomassa ympäristössä koko hyvän surun käsite on paranormaali ilmiö.

Viimeisin lukemani kauhuesimerkki toivon pilaamasta itsemurhasurusta on Maud Angelica Behnin lastenkirja Tråder av tårer (Juritzen forlag 2021). Siinä nuori tyttö itkee ja neuloo kyynelten langasta surulinnan ja eristäytyy sen muurien sisäpuolelle. Siellä hän suree yksinäisyydessään, kunnes joku tulee ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan hänet surun yli. Onnellisessa lopussa sureva tyttö oppii näkemään elämän kauneuden ja neulomaan naurun ja ilon lankaa.

Norjan kuninkaan 16-vuotias tyttären­tytär nostettiin kotimaassaan surusankaruuden esikuvaksi, kun hän esiintyi ensi kertaa julkisuudessa puhumalla itsemurhan tehneen isänsä hautajaisten suorassa televisiolähetyksessä. Hän puhui toivosta. Hän sanoi muistopuheessaan että aina oli toivoa, että kaikilla oli toivoa. Mitäpä muutakaan hän olisi osannut siinä tilanteessa sanoa sureville hautajaisvieraille, vaikka hän samalla unohti miksi ja kenen takia he olivat tulleet Oslon tuomiokirkkoon. Puhumalla vain toivosta hän ikään kuin kielsi isänsä ja tämän vaikeudet. Jos vakavaa masennusta sairastaneella Ari Behnillä olisi ollut toivoa, itsemurha olisi jäänyt tekemättä.

Kun Behnin tytär julisti sekä isänsä hautajaisissa että myöhemmin kirjassaan että itsemurha ei koskaan ole pakokeino, eikö se merkitsekin yhteensovittamatonta ristiriitaa: kaikilla muilla oli hautajaisissakin toivoa paitsi sillä joka makasi itsemurhan tehneenä arkussaan. Sekin siunaustilaisuus oli elävien juhla.

Mielestäni ei ole erityisen rohkeaa myöntää kuolinsyyksi itsemurhaa. Rohkeampaa on myöntää että joskus toivo pettää, että joskus toivo puuttuu ja joskus elämä epäonnistuu, että kaikilla ei ole toivoa. Toivo ei aina riitä. Ja kaikkein rohkeinta olisi myöntää että ihmisellä on vapaus, oikeus ja joskus myös velvollisuus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan.

Lastenkirjan tytön suru helpottaa. Hänellä on toivoa olla joskus surematta, siitä pitävät huolen kaikki ne surunhoidon ammattilaiset joiden palveluja kirjailija on loppusanojen mukaan käyttänyt.

Entä sitten ne epätoivoiset ja epäonnistuneet luuserit joilla ei ollut toivoa, entä ne joilla ei koskaan ollutkaan toivoa, pilkataanko heidän toivottomuuttaan jopa heidän hautajaisissaan.

Minun tyttärelläni ei ollut tarpeeksi toivoa, mutta hänen (uskonnottomissa) hautajaisissaan ei valettu toivoa niihin jotka olivat elossa, niihin joilla oli kaikkea sitä mitä hänellä ei enää ollut. Hänen hautajaisensa eivät olleet elävien juhla.

Mitä toivoa tässä muka on.

Mitä voisin muka enää toivoa.

En toivo että suruni helpottaisi. En toivo että lakkaisin suremasta. En toivo että minulla ei enää olisi mitään mitä surra, mutta minulla on, niin paljon surtavaa, kaikki nämä uskonnottoman mater dolorosan seitsemän loputonta surua.

Voisin korkeintaan toivoa että kunpa tyttäreni ei olisi sairastunut masennukseen. Voisin toivoa että kunpa hän ei olisi tappanut itseään. Voisin toivoa että kunpa olisin osannut ja saanut suojella häntä niiltä ihmisiltä jotka vahingoittivat häntä, myös itseltäni, myös häneltä itseltään.

Uskomattoman hyvästä surusta puuttuu kokonaan toivon taakka. Uskottomana minullakaan ei ole surussani toivoa iankaikkisuudesta, ja se tekee surustani hyvää. Tässä surussa elän. Toivossa eläminen on sitten kun. Minulla ei ole aikaa elää sitten kun. Minulla ei ole tulevaisuutta. Elän nyt kun ja katseeni on kääntynyt taaksepäin. Menneessä on se kipein totuudellisuus joka ei muutu epätotuudellisuudeksi vaikka niin toivoisinkin jos voisin toivoa, mutta en voi toivoa. Itsemurha­surussa toivo kohdistuu vain menetykseen. Voisin korkeintaan toivoa että kunpa tyttäreni ei olisi sairastunut masennukseen. Voisin toivoa että kunpa hän ei olisi tappanut itseään. Voisin toivoa että kunpa olisin osannut ja saanut suojella häntä niiltä ihmisiltä jotka vahingoittivat häntä, myös itseltäni, myös häneltä itseltään. Voisin toivoa että kunpa en olisi pettänyt hänen luottamustaan sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, sen yhden ainoan kerran, sen ratkaisevan kerran, ja voisin toivoa että kunpa olisin osannut olla parempi äiti, en liikaa äiti enkä liian vähän äiti. Kunpa olisin osannut olla se äiti jonka hän olisi tarvinnut.

Voisin toivoa mutta kun en voi.

Retroaktiivinen toivo on retroaktiivista toivoa.

Tämän takia toivosta on itsemurha­surussa vain haittaa. Toivo on eilisen tulevaisuutta ja se on loppuun käytetty.

Hyvä suru ei elä toivosta. Toivosta riippumaton hyvä suru ei alistu toinen toisensa kumoaviksi suruteorioiksi, ei vaihteleviksi hoitosuosituksiksi, ei normaaleiksi eikä epänormaaleiksi surureaktioiksi. Hyvä suru ei ole trauma. Hyvä suru ei ole kriisi, ei trauma eikä tilapäinen häiriötekijä, ei ajatusvääristymä eikä mielen vankila, ei hulluksi tekevä pimeä kuilu jonne ei päivä paista eikä kuu kumota, eikä hyvä suru ole mikään niistä halventavista metaforista joita surukeskustelu on täynnä ja joita jokaiselle surevalle jokaisessa surussa ja jokaisessa muistopuheessa ja jokaisessa rukouksessa pakkosyötetään.

Hyvällä surulla ei ole kausivärejä, ei toivoa toivosta eikä lohtua lohdusta. Palkinnoksi hyvä suru lahjoittaa itsensä ja ymmärryksen että siinä on kaikki mikä on.

Minulla ei ole ketään jota rukoilla. Ei ole sellaista jumalaa joka antaisi minulle anteeksi. En saa anteeksi. Sitä jolta minun olisi pyydettävä anteeksi ja joka voisi antaa anteeksi tai olla antamatta ei enää ole olemassa.

Tyttäreni kuoleman jälkeen jotkut yrittivät lohduttaa minua lupaamalla rukoilla puolestani, mutta en kysynyt mitä he tarkkaan ottaen rukoilivat, rukoilivatko he että tyttäreni saisi anteeksi itsemurhan kokoisen kuolemansyntinsä eikä joutuisi helvettiin, vai rukoilivatko he että minä selviäisin hengissä surustani. Ehkä he rukoilivat että jospa tämä itsemurha ei olisikaan totta, että se olisi vain painajainen josta voisimme herätä.

Ehkä he rukoilivat että surevana äitinä saisin armon. He eivät tienneet suruni kuuluukin olla armoton. Armottomuus kuuluu elimellisenä osana itsemurhasurun orgaaniseen jyrkkyyteen. Monet ovat vaatineet minua olemaan itseäni kohtaan armollisempi, joko vaientaakseen minut tai siksi että heidän itsensä olisi helpompi sietää stigmaista olemassaoloani, ehkä siksi että heidän olisi helpompi uskotella itselleen että armottomuuteni on jotakin muuta kuin mitä se on, ehkä siksi että heidän olisi helpompi kuitata tyttäreni itsemurha mielenterveysongelmaksi, impulsiiviseksi oikuksi tai labiilin masennuspotilaan itsekkääksi hätäratkaisuksi jota ei voi ottaa vakavasti.

Heidän ei tarvitse välittää siitä että itsemurha on aina signaali ja että se on otettava vakavasti.

Rukous ei pelasta itsemurhasyyllistä. Minulla ei ole ketään jota rukoilla. Ei ole sellaista jumalaa joka antaisi minulle anteeksi. En saa anteeksi. Sitä jolta minun olisi pyydettävä anteeksi ja joka voisi antaa anteeksi tai olla antamatta ei enää ole olemassa.

Anteeksiantamattomuuden ansiosta saan elää tässä todellisuudessa ilman rukouksen armahtavaa voimaa.

Toivo ja sen sisar lohtu kulkevat käsikkäin sotkemassa suremisen rauhaa, mutta hyvä suru on vapaa myös lohdusta. Olen kuullut ja lukenut surussani kaikki lohdun sanat, ja on ollut ilo huomata että suruni on säilynyt lohduttamattomana. Lohtu on itsemurhasurussa täysin hyödytön ja epäolennainen häiriötekijä.

Lohduttautumattomuus vapauttaa.

Kuolema on pakollinen. Siksi kuolema on otettava vakavasti. Jos ihmiskuolema on yhdentekevä, myös ihmiselämä on ollut yhdentekevä – ja tätäkin on saatava surra. On voitava surra sitä että ei voi surra. Hyvä suru kattaa kaiken kielteisen, ruman, vaikean ja vakavan, kaiken sen mitä kukaan ei haluaisi ajatella eikä muistaa. Hyvässä surussa saa ajatella ja muistaa ja vihata ja panikoida ja väsyä ja masentua ja ahdistua ja pelätä ja pelätä enemmän ja pelätä eniten. Saa olla kyyninen ja pettynyt. Surun kuittaaminen vain ja ainoastaan rakkauden hinnaksi on henkistä laiskuutta, pelkuruutta ja vastuunpakoilua. Maallisen ja taivaallisen rakkauden nimissä on kautta aikojen tehty yhtä paljon anteeksiantamatonta syntiä ja rikottu ihmisoikeuksia ja sodittu ja alistettu ja riistetty ja nöyryytetty ja tuhottu kuin vihankin nimissä.

Rakkaus ei siis kelpaa surun selitykseksi.

Ei usko, ei toivo, ei rakkaus.

Nikes bok päättyy Rosmarien lausumaan Isä meidän -rukoukseen. Hän syyllisyytensä on niin pakahduttava että hän ei keksi muuta keinoa kuin kääntyä uudestaan Jumalan puoleen. Hänelle rukous on rippi ja synnintunnustus. Rukouksen avulla Rosmarie uskoo saavansa itselleen mielenrauhan, hän uskoo saavansa tekonsa anteeksi. Hän uskoo saavansa armahduksen, vapahduksen ja synninpäästön, sillä hän ei yksinkertaisuudessaan tiedä että moraalin horjumisesta syntyneiden peruuttamattomien virheiden mitätöimiseksi ei pelasta minkäänlainen absoluutio.

Vierastan Isä meidän -rukouksen velka-sanaa enkä tunnista sitä siitä rukouksesta jonka olen oppinut, ja siksi teen nyt lopuksi hieman vertailevaa tutkimusta. Vuoden 1917 ruotsinkielisen raamatunkäännöksen mukaan Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 11:2–4) rukoillaan syntien anteeksiantamisen puolesta, Matteuksen evankeliumissa (Matt. 6: 9–13) anteeksi pyydetään velkaa, samoin vuosien 1981 ja 2000 käännöksissä (Uuden testamentin seuraava ruotsinkielinen käännös ilmestyy vuonna 2026, jolloin tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä kun Uusi testamentti julkaistiin ensimmäisen kerran ruotsiksi). Kun rinnastan toisiinsa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien suomenkielisiä laitoksia vuoden 1938 ja vuoden 1992 raamatunkäännöksistä, huomaan että Matteuksella pyydetään molemmissa anteeksi velkaa, Luukkaalla sekä syntiä että velkaa. Vuoden 2020 UT-mobiilisuomennoksessa Matteuksella on edelleen velka, kun taas Luukkaalla Herran rukouksen uusimman version jae 4 kuuluu hybridimuodossaan näin: ”Anna meille myös anteeksi syntimme, sillä mekin annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille velkaa.” Katekismuksessa on pelkkä synti, ekumeenisessa sanamuodossa velka.

Olipa Herran rukouksen aihe joko velka tai synti tai molemmat yhdessä ja erikseen, minulla ei ole toivoa saada anteeksi kumpaakaan. Minulle jää maksettavaksi loputon syntivelka. Maksan kaiken korkoinen päivineen. Hyvä suruni edellyttää sitä, ja hyvä suru on ainoa asia joka minulla on tyttäreni itsemurhasta jäljellä, ja se on enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa. Tyttäreni itsemurha on tähänastisen elämäni vakavin rangaistus. Hänelle itselleen se oli kuolemanrangaistus, ja hän otti rangaistuksensa vastaan ja kärsi sen. Minäkin, hyvän surun kroonikko, otan vastaan tämän elämän­rangaistukseni ja kärsin sen.

Katriina Huttunen on pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja ja kirjailija, jonka yhdessä Mari Pulkkisen kanssa kirjoittama Suremisen taito. Kirjoituksia kuolemansurusta (S&S 2021) ilmestyi marraskuun alussa.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »