Näyttelijä Katariina Havukainen: ”Outoa, jos olen tehnyt ison roolin, mutta en kelpaa lehtijuttuun ilman äitiäni”

Suuri yleisö tietää sinut näyttelijänä, mutta myös käsikirjoitat. Miten päädyit tekemään näytelmän jumppatytöistä yhdessä kollegoidesi Inkeri Hyvösen ja Ella Lahdenmäen kanssa?

Joukkuevoimistelu on yksi Suomen suosituimmista lajeista. Ja vaikka Suomi on siinä 11-kertainen maailmanmestari, lajista ei tiedetä mitään. Voimistelun parissa ovat kasvaneet kymmenet tuhannet naiset, niin minäkin.

Tapasimme Ellan kanssa sattumalta yhden ystävän syntymäpäivillä ja tuli puheeksi, että meillä molemmilla oli joukkuevoimistelutausta. Tiesimme, että kollegallamme Inkerillä on myös. Emme tunteneet toisiamme hyvin entuudestaan. Mutta vaikka yksi oli Seinäjoelta ja toinen Helsingistä, tuntui että tunnemme toisemme. Ulkopuolella ei aluksi ymmärretty, mitä haluamme tehdä, että teettekö näytelmää jostain venyttelystä?

Onneksi Teatteri Takomo antoi meille vapaat kädet ja luotti.

Jumppatytöistä tulikin menestys ja nyt kierrätte sillä ympäri Suomen. Miltä se tuntuu?

Tapahtui kivasti, että löysimme esitykselle teatteriin kokonaan uuden yleisön, jumppaväen. Tämä on ollut meillekin tekijöinä erilainen kokemus, kun ihmiset ovat halunneet jäädä esityksen jälkeen jakamaan kokemuksia ja ottamaan kanssamme joukkuekuvia.

Jumppatytöt-esityksemme alkaa alkumarssilla, kuten jumppakisatkin aikoinaan aina alkoivat. Muu teatteriyleisö on ihmeissään, miten jumpparit ovat heti mukana taputtamassa ja hurraamassa. Niin tehdään aina alkumarssin aikana!

On ollut myös liikuttavia kohtaamisia. Yksi 80-vuotias voimistelija kertoi, että muistaa yhtä miltä tuntuu vauhtiheitto. Näytelmässä on käyty läpi myös varatytön hetkiä. Katsomossa olleet miehet ovat tulleet muistelemaan, miten kipeältä on tuntunut, kun ovat aikoinaan jääneet joukkuepeleissä istumaan penkille.

Valmistuit viisi vuotta sitten näyttelijäksi. Mitä hyötyä jumppatyttöydestä on ollut näyttelijän työssä?

Minulle voimistelussa oli aina tärkeintä ystävät. Treenasimme viisi kertaa viikossa, mutta emme olleet silti mikään huippujoukkue. Tavoitteellinen tekeminen opetti kuitenkin pitkäjänteistä työskentelyä ja ryhmätyötä yhteisen päämäärän eteen samoin kuin teatterissa. Voimistelu muovasi identiteettiäni. Sen kautta löysin myös esiintymisen palon. Esteettisiä lajeja leimaa toki myös ulkonäkökeskeisyys.

Olen ollut ehkä sen suhteen “onnekas”, että minulla on ollut voimisteluun niin sanottu normin mukainen keho. Voimistelu saattoi silti mutkistaa ruokasuhdettani tai sitten sen on tehnyt 90-luvun naiskuva. Naisia kohtaan on rankka katse ja pienissä asuissa esiintyessä se lisäsi myös vertailua muihin.

Itse vältyin onneksi ääriesimerkeiltä, kuten ruokapäiväkirjojen pitämiseltä ja painon tarkkailulta. Lopetin lajin 16-vuotiaana ja siirryin valmentamaan.

Lajista jäi hyvä kehonhallinta ja hyvä kehotuntemus. Niistäkin oli apua jo teatterikoulussa, jossa ei juurikaan istuttu luokissa, ja sittemmin näyttelijän työssä.

Miten päädyit näyttelijästä ohjaamaan ja käsikirjoittamaan?

Valmistuin koronan keskellä. Pääsin onneksi kirjoittamaan sketsejä UIT-revyyhyn. Jatkoin kirjoittamalla Putousta ja muuta komediaa. Mietin ohjaamistakin jo teatterikoulun hakuvaiheessa, mutta en mennyt ohjauksen pääsykokeisiin. Olen onnellinen, että tämä meni näin päin.

Freelancerina ramppaan paljon koekuvauksissa, mutta itse työt eivät vie niin pitkiä aikoja. Suuri elokuvaroolikin saatetaan kuvata nykyään kymmenessä päivässä. Kirjoittamiselle ja ohjaamisellekin on siis aikaa. Kollegoissa on myös hienoja esimerkkejä, kuten Tiina Lymi ja Jani Volanen, miten voi tehdä molempia.

Nyt pääsin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan Nenäpäivä-lähetyksen. Jännitän myös, saako ensimmäinen pitkä elokuvakäsikirjoitukseni rahoituksen.

Täytät tänä vuonna 35. Oletko sellaisessa pisteessä elämässä kuin joskus kuvittelit?

Sillä tavalla kyllä, että olen onnellinen ja saan toteuttaa itseäni monialaisesti. Olen myös tässä vaikeassa kulttuuritilanteessa pystynyt elättämään itseäni Jumppatytöt-näytelmällä.

Välillä alan tunnelmat vetävät mielen matalaksi ja epävarmuuden hetkiä tulee. Silloin helpottaa ajatus, ettei minun ihmisarvoni riipu siitä, millaisia töitä teen. Toisaalta tällöin on myös noussut esiin se, että työ on minulle merkityksellistä ja suren, jos en pääse töihin.

Tässä kohtaa elämää minulla on myös yleisesti mukavampi olla nahoissani. Itsetuntoni on parempi ja minulla on rauha. Minulla ei ole ikäkriisiä. Haaveilen joskus omasta perheestä, mutta yhtä lailla toivon, että voin tehdä monipuolisia töitä ja kantaa jatkossakin isoja vastuita.

Äitisi Riitta Havukainen on tunnettu näyttelijä ja suvussasi on paljon alan ihmisiä. Millainen tie on ollut tulla nähdyksi omana itsenään?

Välillä on ollut outo olo, jos olen tehnyt vaikka ison elokuvaroolin, mutta en kelpaakaan vaikka lehtijuttuun ilman äitiäni. Se ihmetyttää, sillä eiväthän muutkaan tuo äitejään töihin? Olen ylpeä ja ihailen häntä monesta asiasta, mutta olen halunnut tulla tässä kohtaa esille oman työni kautta.