Apu

Kari Väänänen: Tästä syksymmäksi kun mennään, tulee jo talvi vastaan – Alkaa pimeän aika, tulien aika ja hiljaisuuden aika

Kari Väänänen: Tästä syksymmäksi kun mennään, tulee jo talvi vastaan – Alkaa pimeän aika, tulien aika ja hiljaisuuden aika
Näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Kari Väänänen omistaa kolumninsa syksylle. – Jotkut eivät napapiirin takaista pimeyttä kestä, vaan pakenevat pois.

Mukavaahan kolumnien väsääminen on. Ainakin silloin, kun muistaa kirjoittaa ne ajoissa eikä niin kuin nyt, kun meinasi unohtua syksyn tohotuksessa. On muka pitänyt niin kiirettä, kun pitää sienestää ja metsästää ja marjastaa ja touhuta vene maihin ja hommat muutenkin talviteloille.

Syksy on kyllä mennyt kättä potiessa. Onnistuin murtamaan käteni, kun kompastuin portaissa hitaine jalkoineni. Ja nurin niskoinhan siinä mentiin, että rytisi ja olkavarsi poikki että naps! Että semmosta hulinaa on nyt elämä ollut täälläpäin Suomea, näillä raukoilla rajoilla, Lapin lasten laulumailla.

Syitähän on lykätä kirjoittamista, hyviä syitä hyvinkin laiskanpulskealla jallilla. Uuninpankolla maata ja rapsutella kylkiä ja lukea mitä käteen sattuu.

Lisäksi on mukava katsella, kuinka luonto muuttuu talvea odotellen. Joutsenet ovat alkaneet valua kohti etelää paluumatkallaan erämaajärviltä ja kailottavat järvellä, tosin eivät sellaisella kiihkolla kuin keväällä, mutta muuttoa jo huutavat. Etelään tekee mieli heillä. Vielä viipyvät ruokailemassa jokusen viikon ja sitten häipyvät kuin salaa. Yhtenä aamuna ovat vain menneet, hävinneet. Vain jokunen sulka ajelehtii rantaan kellastuneen lehden kanssa, siinä kaikki.

Häipyy se vähitellen kaikki muukin elämä ankaran talven edestä väistyen. Sillä täällä ovat vielä talvet oikeita, ankaria ja lumisia, kuten entisaikaan. Mutta ei kun vaatetta niskaan ja pakkaseen nauttimaan talven riemuista. Järven vetää jäähän, joten jos jalat kantaisi, niin vaikka luistelemaan pitkin järven jäistä kantta, niin kuin lapsena. Silloin kun levitti takin tuuleen purjeeksi, vauhtia piisasi. Sitä riemua! Ja mikä on ihanampaa kuin hiihtää syvälle lumiseen metsään, jonka talvinen täysikuu valaisee salaperäisellä, lumoavalla valollaan ja revontulet vielä salaperäisemällä. Siis jos jalat kestäisi.

Jotkut eivät napapiirin takaista pimeyttä kestä, vaan pakenevat pois, kauas pois, aina sinne ”Taikkulaan” asti hikoilemaan. Itse asuin aikanaan melkein kolme vuotta tropiikissa ja opin arvostamaan suuresti kotimaamme vuodenaikoja ja niiden voimakasta kontrastia. Jatkuvaan kolmenkympin kuumuuteen kyllästyin ja aloinpa lopuksi kaivata jo marraskuun räntäsateitakin. Hullua, sanoo joku, mutta niin minulle kävi, Pohjan Pojalle.

Nyt sataa syksyisesti. Lyö sade tummaan ikkunaan, niin kuin iskelmässä sanotaan, ja puiden lehdet lentelee. Se on syksy nyt. Emäsyksy. Tästä syksymmäksi kun mennään, tulee jo talvi vastaan. Nyt voi jo näillä leveyksillä sattumoisin käväistä lumi maassa.

Ei se vielä talvi ole, eikä vähään aikaan tule, mutta planeetta Maa alkaa jo olla siinä asennossa, että heittää oman varjonsa pohjoisen päälle ja saa luonnon värjöttelemään talven odotusta.

Sitä innolla jo tähyilee ensilumia. Yöllä saattaa olla pakkasta muutama aste. Syksyn mätänevä tuoksu leijailee ilmassa. On odotuksen tuntua. Joka vuosi tulee talvi ja syksy on sen airut. Rajut tuulet puhdistavat puut ruskapuvustaan ja alkaa paljauden aika.

Alkaa pimeän aika, tulien aika ja hiljaisuuden aika. On aika rauhoittua, niin luonnon kuin ihmisenkin. Tule talvi luminen ja paukuta pakkasia niin, että metsä raikaa ja tantereet tärisee.

Julkaistu: 7.10.2020
Kommentoi »