Apu

Kari Väänänen: Murheellisten laulujen maan henkinen routa on sulamassa

Kari Väänänen: Murheellisten laulujen maan henkinen routa on sulamassa
Nyt saa jo nauraa ja jopa halata ilman, että myllynkivi ripustetaan kaulaan, jos sattuu nauramaan vaikkapa pelkästä elämisen riemusta, kirjoittaa Kari Väänänen kolumnissaan.
Julkaistu: 28.4.2021
Suomen kieleen pesiytyi muinoin ilottomuuden sanoma. Esimerkki otsikossa. Ja lisää: Mies se tulee räkänokastakin muttei tyhjän naurajasta. Jos tänään onkin hyvin, on huomenna jo huonosti.
Elämä oli niin ankaraa, että siinä ei paljon ollut tilaa naurulle eikä ilolle. Kielsihän isokirjakin liian ilottelun, ja pappi pauhasi saman tuomion pöntöstä. Seurakunta istui päät painuksissa, että syntisiähän tässä ollaan…
Miten voi Jumalan Sana kieltää ilon ja naurun? Jos nasaretilainen tuli kerran tuomaan ilosanomaa, miksi se piti ottaa vastaan peläten ja surkeana. Eikö parempi olisi laulaa ja nauraa ja vaikka vähän tanssahdella ilosanoman kunniaksi.
Kaikenlainen aistikkuus oli kiellettyä, jopa siinä määrin, että suomalaisesta kulttuurista oli tyystin kadota ilo ja riemu. Vähänkin lihalliset ja iloa huokuvat laulut hävisivät sivistyneistön toimesta melkein kokonaan, ennen kuin uusi sukupolvi alkoi etsiä niitä – ja onneksi löysi.
Löytyivät uudestaan lihalliset veisut ja rekilaulut, joita kansa oli ilokseen hoilannut pitkillä rekimatkoillaan aikansa kuluksi. Samoin pitkällisen arkistojen tonkimisen ansiosta löytyivät eroottisuutta ja iloa korostavat tanssit. Kiitos sille sukupolvelle, joka ne etsi ja uudelleen löysi.
Suomalaisista on aina sanottu, että olemme juro ja hiljainen kansa ja heimo. Kokemukseni mukaan ei pariisilaisessa metrovaunussa vallitse yhtään sen iloisempi hulina kuin Itäkeskukseen päin kolistelevassakaan, eikä italialainen ole yhtään sen iloluontoisempi kuin suomalainen. Meluisampi hän kyllä on.
Nykyään me olemme oppineet eurooppalaisille tavoille. Nyt saa jo nauraa ja jopa halata ilman, että myllynkivi ripustetaan kaulaan, jos sattuu nauramaan vaikkapa pelkästä elämisen riemusta. Murheellisten laulujen maan henkinen routa on sulamassa.
"Suomi on selvinnyt synkistä metsistä ja ankarista talvista. Olemme nousseet taistellen ja raataen maailman onnellisimmaksi mainituksi kansaksi."
Synkästi luetusta kristillisyydestähän kaikki tuo ylenmääräinen vakavuus, tosikkomaisuus ja nöyrä hiljaisuus on alkunsa saanut. Tosin maaperä oli otollinen. Ikuinen pelko ja huoli tulevasta on aina ollut kansamme taakka.
Jo keväällä alettiin huolehtia tulevasta sadosta, talvesta ja ruoan riittävyydestä. Ei siinä paljon naurettu tyhjää, kun halla vei sadon ja tauti lapset ja pettuleipä kivisti mahaa. Vakavaan työhön ja hartauteen on meidät opetettu ja melkein nujerrettu. Elinolot olivat ankarat ja selviytymisen vaatimus suuri.
Oli raadettava, peläten kumarrettava kirkkoa ja esivaltaa. Ja rukoiltava Jumalalta armoa ja hyvää satoa ja maitoa heruttavaa karjaa ja lihavia sikoja, joissa oli paksulti silavaa eli läskiä, tuota nykyajan tappavaa myrkkyä.
Suomi on selvinnyt synkistä metsistä ja ankarista talvista. Olemme nousseet taistellen ja raataen maailman onnellisimmaksi mainituksi kansaksi.
En voi uskoa, että Jumala olisi luonut kuvansa ilottomaksi ja alistuneeksi. Kalliilla uhreilla maksettujen sotien melkein tuhoama, sankari­hautausmaiden täyttämä maa on noussut kurjuuden ja kärsimyksen alhosta hyvinvointiin ja kukoistukseen työllä ja vaivalla. Olkaamme siis iloitsevia suomalaisia, jotka uskaltavat ja osaavat nauraa, tyhjääkin jos huvittaa. Ei se kellekään pahaa tee. Hymyilkää.
Aamen ja siunausta.
Kommentoi »