Apu

Kuolleiden näyttelijöiden seura: Kansallisteatterin suuren näyttämön parvella on nähty omituista väkeä – Haamujen jäljillä 8/8

Kuolleiden näyttelijöiden seura: Kansallisteatterin suuren näyttämön parvella on nähty omituista väkeä – Haamujen jäljillä 8/8
Haamujen jäljillä -sarjan päättävässä Suomen Kansallisteatterissa on kummitellut jo 120 vuotta. Näyttelijävainaat vaeltavat käytävillä, oviin koputetaan, katsomossa istuu outoja hahmoja. Nyt on ollut hiljaisempaa. Ovatko aaveet paenneet remontteja?
Julkaistu: 13.8.2022

Vuosikymmeniä sitten näyttelijä Pentti Siimes (1929–2016) lepäili pukuhuoneessaan Suomen Kansallisteatterissa, kun oveen koputettiin.

– Sisään! Pentti kehotti, näki kahvan kääntyvän ja oven avautuvan raolleen.

Kukaan ei astunut sisään. Kumma juttu, Pentti ajatteli. Ehkä koputtaja oli teatterin pukija, joka ei kehdannut häiritä näyttelijän rauhaa.

Vaan seuraavana päivänä sama toistui. Koputus. Avautuva ovi. Tyhjä käytävä.

Pentti soitti teatterin puhelinkeskukseen ja kysyi, keitä muita talossa on paikalla. Ehkä tarpeettoman ujo koputtelija paljastuisi.

– Ei täällä muita ole, keskus ilmoitti.

Kului pari viikkoa, ja ovelle koputettiin kolmannen kerran. Pentti ponkaisi pystyyn ja juoksi käytävään. Kuului askeleita, ja näyttelijä lähti juoksemaan äänen suuntaan: yläkertaan, avustajien pukuhuoneeseen. Pentti katsoi kaikkien verhojen ja vaatteiden taakse, availi kaappeja ja tutki paikkoja. Ketään ei näkynyt.

Pentin tytär Paula Siimes kertoi jutun sittemmin ohjaajakaverilleen. Myöhemmin näkymätön koputtelija tuli myös ohjaajan ja tämän työtoverin ovelle Kansallisteatterin yläkertaan.

Kansallisteatterin kummituksista monet on tunnistettu edesmenneiksi näyttelijöiksi.

Kolahdus, kuin rautaputki putoaisi lattialle

Uskoi kummituksiin tai ei, Kansallisteatterin henkilökunta näkee työpaikkansa eri tavalla kuin teatterin yleisö. 120-vuotias, Onni Törnqvist-Tarjanteen suunnittelema harmaagraniittinen rakennus Helsingin Rautatientorin laidalla kätkee sisälleen ainutlaatuisen tunnelman.

Kuljen sisään teatterin keskuksen kautta, ja tapaan ”henkioppaakseni” lupautuneen Paula Siimeksen. Hän johdattaa minut pilkkopimeään käytävään, joka kulkee Suuren näyttämön laitaa. En näe mitään, mutta kuulen näyttelijä Leena Uotilan helposti tunnistettavan äänen. Harjoitukset ovat meneillään.

Pääsemme jälleen valoon, toisen kerroksen lämpiöön ja istumme pöydän ääreen. Tilaan hohtaa taianomainen valo komean lyijylasiteoksen läpi.

– Uskotko sä kummituksiin? Paula kysyy.

Hän on viettänyt talossa koko ikänsä. Isä-Pentti näytteli täällä yli 40 vuoden ajan ja äiti Elina Pohjanpää kuului vuosikymmeniä Helsingin kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan. Paula kiinnitettiin Kansallisteatteriin vuonna 1981, mutta ensimmäiset roolinsa hän teki jo seitsemänvuotiaana 1970-luvun alussa. Myös Paula pääsi pian kokemaan kummia.

Haastattelu keskeytyy, kun läheltä kuuluu kolahdus – kuin ohut rautaputki putoaisi lattialle. Huomaamme oven, joka on raollaan. Ääni kuului sieltä.

– Joo, tule vain näyttäytymään. Nyt on elämäsi tilaisuus päästä lehtijuttuun, Paula huikkaa oven suuntaan.

Kukaan ei vastaa.

Näyttelijä Paula Siimes säikähti aikoinaan itsestään avautuvaa ovea.

Ida Albergin huone haamu?

Nuorena näyttelijänä Paula Siimeksen pukuhuone oli 1980-luvun alussa väliaikaisesti talon ylimmässä kerroksessa, ylhäisessä yksinäisyydessään. Kerran Paula lähti tanssija-avustajana toimineen ystävänsä kanssa tutkimaan kerrosta tarkemmin, rautaisen palo-oven taakse. Sen takana oli vinokattoinen ullakko, mustia säkkejä täynnä tarpeistoa, kapeita kulkuväyliä ja lisää ovia.

– Myöhemmin meille kerrottiin, että sieltä olisi voinut pudota monta kerrosta suoraan näyttämölle.

Tutkimusmatkan aikana Paulaa alkoi pelottaa. Hän jäi lauleskelemaan itseään rauhalliseksi, kun ystävä jatkoi yhä pidemmälle ja palasi lopulta takaisin.

– Et ikinä usko, mitä siellä oli, ystävä oli henkäissyt.

Monimutkaisen reitin takana oli valkoiseksi maalattu huone, jonka keskellä oli yksi ainoa tuoli. Kukaan teatterissa ei ollut huoneesta kuullutkaan.

– Siellä Ida Aalberg viettää päivät ennen kuin lähtee öisin kummittelemaan, Paula vitsaili.

Hymy hyytyi pari päivää myöhemmin, kun Paula jäi esityksen jälkeen yksin pukuhuoneeseensa. Teatterista sammuivat valot, vahtimestarikin oli jo lähtenyt. Paula näki peilinsä ääressä, kuinka ovi hiljalleen raottui auki.

Hän muisti isänsä kertomuksen ja monia muita talon kummitusjuttuja.

– Tuntui kuin suoniini olisi valunut lyijyä. Mitään ilmavirtaa ei tuntunut – ovi vain aukesi. Lähestyin ovea noin metrin päässä, kun se pamahti lujasti kiinni. Sen jälkeen juoksin teatterista ulos muutamassa sekunnissa.

Teatterin tornien vierashuoneista on raportoitu paljon kummitustarinoita.

Tummakulmainen vahtimestari

Kansallisteatterissa nähdyt kummitusoletetut ovat enimmäkseen hyväntahtoisia. Monet niistä on tunnistettu edesmenneiksi näyttelijälegendoiksi, jotka ilmeisesti uteliaisuuttaan käyvät katsomassa teatterin touhuja.

Ida Aalberg (1857–1915) on nähty monesti – hän tiettävästi etsiskelee kadonnutta päiväkirjaansa. Aikoinaan yliluonnollisista kokemuksista hyvin kiinnostunut Uuno Montonen (1891–1973) on nähty nojailemassa suuren näyttämön köysistöön, ja Jussi Jurkka (1930–1982) näyttäytyy silloin tällöin eri puolilla teatteria.

Kansallisteatterista muistetaan hirvittävä tragedia, kun näyttelijä Urho Somersalmi (1888–62) surmasi vaimonsa Ailin (1891–62) näyttelijäliiton lahjoittamalla kirveellä ja sen jälkeen hirttäytyi. Näyttelijä Tea Ista ei uskonut kummituksiin, mutta kertoi silti nähneensä Urhon pienellä näyttämöllä.

– Tule, tyttö, tule! haamu oli kutsunut.

Ista juoksi kauhuissaan teatterin kampaamoon, ja aavetta lähdettiin metsästämään, muttei löydetty.

1950-luvulla kaksi teatterin keittäjää jäi Kansallisteatteriin yöksi suuren näyttämön alle. Yöllä he huomasivat tummakulmaisen miehen kulkevan ohitseen ja arvelivat häntä yövahdiksi. Myöhemmin teatterilla paljastettiin muotokuva, johon oli kuvattu aivan ”yövahdin” näköinen mies. Taulu esitti näyttelijä Aarne Leppästä (1894–1937).

Ovatko haamut häiriintyneet remontista ja jopa jättäneet teatterin?

Aavenäyttelijät rakastavat esiintymistä

Vuonna 1983 harjoiteltiin Kirsikkapuisto-näytelmää, ja ohjaaja Anatoli Efros antoi näyttelijöille palautetta. Paula Siimes vilkaisi toisen kerroksen parvelle, jonka keskellä näytti istuvan joku. Hän katsoi ohjaajaan ja sitten takaisin parvelle, joka olikin nyt tyhjä. Paulan ja näyttelijäkollegan katseet kohtasivat – he molemmat olivat nähneet saman.

Myöhemmin erään lauluillan jälkeen sama Siimeksen kollega näki oudon hahmon istuvan taas samassa paikassa ja päätti käydä parvella katsomassa tarkemmin. Tummiin pukeutunut valkopäinen mies istui paikoillaan, mutta lopulta kääntyi hitaasti näyttelijättäreen päin.

– Hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset, ystävälleni tuli todella epämukava olo. Hän poistui nopeasti ja ilmoitti vahtimestarille, että parvella on vielä yksi katsoja. Vaksi kävi tarkistamassa asian, mutta sanoi parven olleen tyhjä. Myös tämä mies muistutti muotokuvasta tuttua näyttelijää, Paula muistaa.

Eivät esiintymistä rakastavat aavenäyttelijät ole ainoita tähtiä. Paula Siimes ihmetteli aikoinaan, miten nuori yövahti uskalsi kulkea teatterissa keskellä yötä. Sitten mies lopettikin työt kuin seinään – ja syykin selvisi.

– Hän oli keskellä yötä nähnyt Pienellä näyttämöllä vanhan miehen istuvan rappusten yläpäässä. Tämä oli jatkuvasti ottanut jotain taskustaan ja pannut suuhunsa.

Yövahti arveli, että kyseessä oli harhailemaan jäänyt dementikko ja lähti varovasti vanhusta kohti, jotta ei pelästyttäisi tätä. Mutta hahmo tulikin hitaasti häntä kohti, kulki aineettomasti vahdin läpi ja katosi ovesta.

– Yövahti osasi kuvailla hahmon ulkonäköä vanhemmille teatterilaisille, jotka heti tunnistivat tyypin. Hän oli eräs kauan sitten kuollut näyttämöpäällikkö, jolla oli tapana syödä pähkinöitä taskustaan.

Toisen kerroksen lämpiössä kuului aavemaisia kilahduksia tätäkin juttua tehdessä.

Ei kummitus käskien ulvo

Kansallisteatterissa on aina työskennellyt ihmisiä, jotka uskovat kummituksiin, sekä niitä, joiden mielestä tarinat ovat pötyä. Kummitustarinoita on kerrottu koko teatterin historian.

Haamuihin on suhtauduttu pikemminkin uteliaasti kuin peläten – monet ihmiset ovat halunneet päästä kokemaan yliluonnollisia ilmiöitä, mutta eiväthän kummitukset käskien ulvo.

– Ehkä siinä on logiikkaa, että ne ilmestyvät niille, jotka eivät usko. Haluavat näyttää, että kyllä meitä täällä on, Siimes arvelee.

Haamuhavaintoja on joka puolelta teatteria, mutta erityisesti tornien vierashuoneissa on koettu omituisia. Jotkut vierailevat ohjaajat eivät ole enää halunneet yöpyä niissä jatkuvan kummittelun takia. Joskus heidän koiransakin ovat muuttuneet yöllä rauhattomiksi.

Paula on jo sen verran varttunut, ettei pelkää aaveita.

– Jos niitä onkin, tuskin ne voivat tehdä meille mitään pahaa. Suurin osa vaikuttaa ihan mukavalta porukalta.

Kansallisteatterilla arvellaan, että henkimaailman edustajat ovat ottaneet nokkiinsa talon perusteellisista remonteista ja sen vuoksi nostaneet kytkintä. Uusia havaintoja ei ole tehty aikoihin.

– Tai sitten voi ajatella myönteisemmin. Vaeltamaan jääneet henget ovat aina jollakin tavoin levottomia. Ehkä ne ovat poistuneet, koska ovat lopulta löytäneet rauhan.

Haastattelun päätteeksi apukeittiöstä kuuluu jälleen selvä putoavan esineen kolahdus. Nyt menemme rohkeasti katsomaan. Huone on pimeä, äänen aiheuttajaa ei löydy. Huhuiluumme ei tule vastausta.

Olemme juuri lähtemässä pois, kun lämpiön valot syttyvät palamaan.

– Outoa, Paula sanoo. – Eihän niiden tähän aikaan vielä pitäisi syttyä.

Ovatko Kansallisteatterin kummitukset sittenkään poistuneet näyttämöltä?

Suomen Kansallisteatteri

  • Vanhin suomenkielinen ammattiteatteri. Perustettu vuonna 1872.
  • Nykyinen päärakennus Helsingin keskustassa Rautatientorilla.
  • Valmistunut vuonna 1902, arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanne.
  • Suuri näyttämö 954 paikkaa, pieni näyttämö 307 paikkaa, Willensauna 154 paikkaa, Omapohja 80 paikkaa. Talossa on parhaillaan käynnissä remontti, joka valmistuu vuonna 2023.
  • Kansallisteatteri.fi
  • Lähde: Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita (Nemo 2016)

Kommentoi »