”Jätän niille valot päälle ja sanon sitä panovaloksi” – Tällaista on eläintilalla, jossa kaneja kasvatetaan syötäväksi
Söisitkö kania? Jotkut syövät, koska kotimainen kaninliha on ekologista ja suhteellisen eettisesti tuotettua. Silti tuotantomäärät ovat vielä pieniä ja putosivat koronan aikana entisestään.
Kanilan pesäkopista kurkistaa kolme uteliasta päätä. Ruokakupilla rapisee, ja pian porukan hitaammatkin ovat sännänneet apajille. Turvat tutisevat, kun pelletit katoavat herkkusuiden vatsoihin. Voi mitä söpöläisiä!
Turkulaisen Patakani Oy:n yrittäjä ja kaninkasvattaja Hanna Tuomikoski ohjaa meidät sisätiloihin, jossa hän tuo tarjolle ruokaa. Lihapala lautasella näyttää kanankoivelta, mutta on tietysti kania, ei kanaa. Paistia on haudutettu uunissa rakuunan, rosmariinin, valkosipulin, kasvisliemen ja piripiri-mausteseoksen kera.
– Maistuu vähän kanalta, on miedon makuista. Kanaan verrattuna kanissa on kuitenkin mukavampi koostumus. Siinä missä kana helposti murenee, kani ei kypsennettäessä kuivu samalla tavalla, Tuomikoski tuumii ruokaa lautaselta haarukoidessaan.
Minullekin tarjotaan, mutta jätän väliin. En siksi, että söpön kanin syöminen olisi järkytys, vaan koska olen muutenkin kasvissyöjä. Jotkut kuitenkin vastustavat kanin pataan panemista nimenomaan söpöyssyistä.
– Itse kieltäydyin lapsena syömästä possua, koska mielestäni possut olivat söpöjä. Samoin kuin kanat, kalkkunat ja vasikatkin, Tuomikoski pohtii.
Silti hän myöntää itsekin, ettei kanien söpöys auta kaninlihan markkinoinnissa.
– Noilla naamoilla ei myydä lihaa.

Tuomikoski sai ensikosketuksensa lihakanien kasvatukseen lapsuudessaan 1970-luvulla, jolloin hänen perheensä kasvatti kaneja kesämökillä.
– Niitä kutsuttiin silloin broilerikaneiksi. Äitini on kertonut, että täällä Turussakin monella oli takapihoilla kotitarve-eläimiä: kaneja, kanoja ja joskus possujakin.
Kaniininkasvattajat ry:n mukaan kania alettiin pitää lemmikkinä vasta 1980-luvulla, jolloin kanien kasvatus lihaksi jäi broilerikanojen jalkoihin. Toki kaneja kasvatetaan paistiksi edelleen myös harrastemielessä, ja koronan aikaan niiden kotitarvekasvatuksessa nähtiinkin pieni buumi.
Monessa Euroopan maassa, kuten Ranskassa, Espanjassa ja Portugalissa, kanit ovat arkiruokaa ja tuotantomäärät sen mukaisia. Esimerkiksi Ranskassa tuotettiin YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan vuonna 2021 kaninlihaa 25 707 tonnia.
Suomen lukuja ei FAO:n tilastosta löydy, eikä ihme. Lihan myyntiluvan hankkineita kanitiloja on maassamme vain kymmenkunta, ja niistäkin osassa kaninlihan tuotanto on osa-aikaista. Samoin on Tuomikoskella, jonka maatilan päätulot tulevat hevosten tallipaikkojen vuokraamisesta.
Osviittaa Suomen tuotantomääristä saa vuonna 2022 tehdystä lisensiaattitutkielmasta, jonka selvitykseen osallistuneet seitsemän kaupallista kanitilaa ja kaksi kotitarvetilaa tuottivat vuositasolla yhteensä 1 840 lihakania eli vajaat 3 000 kilogrammaa kaninlihaa.
”Moni mieltää kanit lemmikkikategoriaan, ja lemmikeistä on tullut perheenjäseniä, joita ei syödä.”Piia Jallinoja
Mikä tai kuka kelpaa syötäväksi? Terveyssosiologian professori Piia Jallinojan mukaan joka kulttuurissa on siitä omat, melko vakiintuneet käsityksensä. Siinä missä joissakin kulttuureissa rajanvetoa tehdään uskonnon avulla, modernille yhteiskunnalle on tyypillistä, että eläimet jaetaan nimenomaan lemmikkeihin, tuotantoeläimiin ja luonnossa eläviin eläimiin.
– Moni mieltää kanit lemmikkikategoriaan, ja lemmikeistä on tullut perheenjäseniä, joita ei syödä, Jallinoja sanoo.
Käsitykset syötäväksi kelpaavista ruoka-aineista muuttuvat yleensä hitaasti. Niukempina aikoina joudutaan ehkä turvautumaan uusiin raaka-aineisiin, mutta muuten uusien ainesosien lyöminen läpi voi olla hidasta. Näin on varsinkin, jos kuluttaja ei koe uudesta tuotteesta itselleen erityistä hyötyä.
– Esimerkiksi muutamia vuosia sitten kauppoihin tulleet hyönteiselintarvikkeet eivät ole oikein ottaneet tuulta alleen, Jallinoja pohtii.
Toisaalta hän muistuttaa, että vielä suhteellisen hiljattain kalkkuna oli Suomessa lihantuotannossa tuntemattomampi eläin, mutta nyt sitä löytyy jo arkisista leikkeleistä.

Kaniherra Silver on saanut karsinaansa kaksi kanirouvaa, Vanamon ja Piiskun. Tarkoituksena on panna hösseliksi ja saattaa alulle kaninpoikasia. Sanonta ”lisääntyä kuin kanit” ei kuitenkaan Tuomikosken mukaan täysin pidä paikkansa.
– Jätän niille valot päälle ja sanon sitä panovaloksi, koska valo edistää kanien hedelmällisyyttä. Aina eivät kemiat kuitenkaan kohtaa eikä naaras päästä urosta astumaan, Tuomikoski kertoo.
Viereisessä karsinassa rouskuttelee heinää toinen uros Q-ukko, emokaneilla taas on sellaisia nimiä kuin Pihlaja, Manteli tai Litutilli.
Siitoskaneilla tosiaan on Tuomikosken tilalla nimet, mutta 12–16 viikon iässä teurastettavilla jälkeläisillä ei.
– Kun samaa kania hoitaa pidempään, oppii erottamaan sen ominaispiirteitä. Hiljattain jouduin luopumaan eräästä siitoskanista, ja oli se haikeaa.
Poikaset siirretään poikimishäkeistä kasvukarsinoihin yhdessä emonsa kanssa, jotta siirto stressaisi niitä mahdollisimman vähän. Siellä emo vierottaa poikaset omaan tahtiinsa.
Kanien asuintilojen koko vaihtelee sen mukaan, onko kyse poikivasta emosta vai lihaksi kasvatettavista jälkeläisistä. Esimerkiksi 9,6 neliömetrin kokoisessa kasvatuskarsinassa saisi pitää 38 alle kolmen kilon kokoista kania. Nyt niitä on alle kymmenen, koska kanien määrä tilalla vaihtelee esimerkiksi poikimisaikojen mukaan sekä myös vuosittain.
Tällä hetkellä kaneja on tilalla kaikkiaan noin viisikymmentä, kun parhaimmillaan määrä on ollut kolmisensataa. Ulos kanit eivät pääse edes kesällä muun muassa luonnonlajien aiheuttaman tautipaineen ja petoeläinten vuoksi.
Siinä missä eurooppalaisilla tehokanitiloilla näyttää samanlaiselta kuin häkkikanaloissa, mahtuu täällä häkkiin hoitajakin.
– Lemmikkieläinliikkeissä myydään paljon pienempiäkin kanihäkkejä, ja meillä onkin kaneilla isommat tilat kuin joillakin lemmikkikaneilla.

Kaniininkasvattajat ry:n mukaan kaninliha on ekologinen valinta, koska kani kasvaa nopeasti. Kani ei tuota metaania ja hyödyntää nurmirehua tehokkaasti. Lisäksi kaninlihassa on enemmän proteiinia kuin verrokeissa.
Tuomikosken kaneja ei jouduta kuljettamaan muuta kuin valmiina lihana, koska astutus, poikastuotanto, kasvatus ja teurastus tapahtuvat kaikki samassa pihapiirissä. Toisin on esimerkiksi porsaanlihan kohdalla, jonka tuotannossa maatilat ovat usein erikoistuneita tiettyyn prosessin vaiheeseen.
Kanista ei myöskään mene hukkaan juuri mitään, vaan kaikki mahdollinen käytetään taljaa ja käpäliä myöten. Käpälistä tehdään kissoille ja koirille aktivointileluja. Vähät teurasjätteet menevät biokaasulaitokselle raaka-aineeksi, lanta taas multatehtaalle.
Tuomikoski kertoo saavansa lähellä sijaitsevalta kasvihuoneelta kaneilleen syötäväksi hävikkisalaatteja, jotka muuten menisivät roskiin.
Tuomikoskelle itselleen eläinten hoito on kuitenkin sitovaa, pyörittäähän hän tilaansa yksin. Vapaapäiviä ei juuri ole, koska hän ei ole oikeutettu kunnalliseen lomittajaan.
– Pikkuveljen häitä varten minun piti hankkia erikseen kolme hoitajaa: yksi hevosille, yksi kaneille ja yksi koirille.

Piia Jallinojan mukaan suomalaisessa ruuantuotannossa on pitkään menty tehokkuuden ehdoilla. Ruoasta puhutaan usein kaloreina ja vitamiininlähteinä. Maku sen sijaan on ollut vähemmän tärkeässä asemassa, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, jossa paikalliset ruokakulttuurit ja hitaan ruoan arvostus ovat säilyneet pidempään.
– Silti Suomessakin on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kasvanut uusi innostus ruoalla hifistelyyn ja herkutteluun, ja siihen kuuluu uutuuksien etsiminen. Tällaisessa ruokakulttuurissa on kysyntää myös uusille elintarvikkeille, kuten uusille lihoille, viineille ja erilaisille etnisille mausteille, Jallinoja sanoo.
Tuomikosken mukaan suuri osa kanitilan asiakkaista on sellaisia, jotka ovat syöneet kaninlihaa ulkomailla ja ihastuneet. Silti lihakanien tuotanto on Suomessa ainakin vielä toistaiseksi pientä eikä Tuomikoskellekaan kannattavaa.
Yhtenä syynä tämän hetken pieniin tuotantomääriin on korona. Hyvin alkaneen alun jälkeen Tuomikoski joutui supistamaan toimintaansa, kun myynti ravintoloihin ei enää vetänyt, eikä kysyntä ole vieläkään palautunut pandemian jäljiltä ennalleen. Jotkin kanitilat ovat joutuneet samasta syystä lopettamaan toimintansa kokonaan.
Yhtenä kilpailijana on suomalaisissa ruokakaupoissa pakasteena myytävä eurooppalainen kaninliha, jonka hinta on kotimaista alhaisempi. Toki sen tuotanto-olotkin ovat toiset.
– Meillä on kyllä laajentamissuunnitelmat olemassa, ja kannattavuus on mahdollista. Ei kaninliha myöskään mielestäni niin kallista ole. Meidän kanipaistimme maksaa paloiteltuna 25 euroa kilolta, kun vaikka kotimaista ankanlihaa myydään osasta riippuen paljon kalliimmallakin.