Image

Kalle Kinnunen: Kasvattaako pandemia-aika sukupolven, joka ei tunne valkokangasta? 10 miljoonaa lippua jäi myymättä, kaksi miljoonaa lasta ei mennyt elokuviin

Kalle Kinnunen: Kasvattaako pandemia-aika sukupolven, joka ei tunne valkokangasta? 10 miljoonaa lippua jäi myymättä, kaksi miljoonaa lasta ei mennyt elokuviin
Elokuvasalit aukenivat, mutta milloin yleisö löytää takaisin? Samaan aikaan, kun Suomessa tehdään kansainvälisemmin arvostettuja elokuvia kuin koskaan, näkyvyys alan tulevaisuuteen on heikompi kuin vuosikymmeniin, Kalle Kinnunen kirjoittaa kolumnissaan.
Julkaistu: 16.3.2022

En sanoisi, että elokuvateatteri on pyhä. Sehän on vain sali penkkeineen ja projektoreineen. Mutta kyllä se pyhättöä muistuttaa.

Olen istunut elokuvateattereissa 21:ssä eri maassa, viidellä mantereella ja jopa Vihdissä. Tiedän, että elokuva sinänsä ja elokuvateatterissa koettu elokuva ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Valkokangas ja sali tuovat ainutkertaisuuden tunteen. Paraskin kotiteatteri on kuin woltattu ruoka: sopii vaikka pizzalle, mutta frittikana ei aivan toimi, haute cuisinesta puhumattakaan.

"Rakastan yksityistä jännitystä, jonka saan menemällä katsomaan jo kertaalleen nauttimaani, esimerkiksi vähän kontroversiaalia huipputeosta neitseellisen yleisön keskelle."
Kalle Kinnunen

Edellinen ei ole elitismiä. Elokuvat menestyvät teattereissa eri logiikalla kuin kotioloissa. Elokuvissakäyntiin harrastuksena kuuluu kunnioitus ja sitoutuminen. Kun valinta on tehty, on lupa edellyttää valkokankaan kokoista elämystä. Odotukset ovat osa rituaalia. Toisaalta sen omassa pyhätössä elokuvalle myös annetaan enemmän anteeksi. Tänne tultiin yhdessä.

Korjataan edellistä hieman: kuulun heihin, joille elokuvissakäynnin ei aina tarvitse olla sosiaalinen kokemus. Yhdessä jaettuna elämyksenä se on silti parhaimmillaan.

Sitä paitsi rakastan yksityistä jännitystä, jonka saan menemällä katsomaan jo kertaalleen nauttimaani, esimerkiksi vähän kontroversiaalia huipputeosta neitseellisen yleisön keskelle. Silloin kollektiivinen jännite on käsinkosketeltavaa. Euforia valtaa sielun, kun ihmiset ympärillä jakavat unen, jonka suurenmoisuus on jo minulle todistettu.

Kun elokuva alkaa, hiljennytään. Otetaan vastaan, ollaan jonkin äärellä ja ajallisesti sen armoilla. Kello pysähtyy. Kaikki katsovat kankaalle.

Kun kymmenen miljoonaa tilastollisesti varmaa elokuvissakäyntiä jäi toteutumatta kahden vuoden aikana, seuraukset eivät näy ainoastaan pankkitileillä tai konkurssiuutisina.
Kalle Kinnunen

Digitaaliset projektoritkin reistailevat, mutta enää ei koeta sitä mekaanista yllätystä, joka katkaisi yhteisen unelman tai houreen. Filmi ei mene enää poikki.

Kun filmi meni poikki, tilanne oli ihmisen käsissä: elokuvakoneen käyttäjä ryhtyi välittömästi korjaustoimenpiteeseen, teippasi filmin, käynnisti koneen, ja kuvat kulkivat taas.

Nyt elokuvateatterit olivat katkolla, häiriintyneessä pätkätilassa, kokonaista kaksi vuotta. Kaksi vuotta!

Sellaista ei ole tapahtunut 125-vuotiaan elokuvateatteri-instituution aikana. Edes sota-aikaan teatterit eivät olleet globaalisti saati maanlaajuisesti kausia kiinni.

”Luojan tietää, että toivon elokuvissakäynnin jatkuvan. Luoja tietää, että toivon, ettemme anna sen loppua”, sanoi tammikuussa The Hollywood Reporterin haastattelussa Ridley Scott, joka on sentään tehnyt elokuvia kuudella vuosikymmenellä.

Hän tietää ja pelkää, että poikkeusajalla on pitkät jäljet. Hollywood ei ole entisensä. Salit aukenivat, mutta milloin yleisö löytää takaisin?

Suomessakin väristään. Kun kymmenen miljoonaa tilastollisesti varmaa elokuvissakäyntiä jäi toteutumatta kahden vuoden aikana, seuraukset eivät näy ainoastaan pankkitileillä tai konkurssiuutisina. Samaan aikaan, kun Suomessa tehdään kansainvälisemmin arvostettuja elokuvia kuin koskaan, näkyvyys alan tulevaisuuteen on heikompi kuin vuosikymmeniin.

Netflix ja Apple imivät alan ykkösnimet tekemään elokuvia, jotka eivät tule Suomen kokoisessa maassa lainkaan valkokankaalle, enää ainoastaan suoratoistoon.
Kalle Kinnunen

Elokuvissakäynti viihdemuotona on kestänyt iskuja. Rajuin oli televisioiden tulo koteihin. Sitä ennen kino olikin länsimaissa suosituin vapaa-ajanviete.

Videolaitteet tulivat, televisiokanavien määrä moninkertaistui, suoratoistopalvelut tulivat. Valkokangas piti lopulta aina pintansa. Ihmiset menivät penkeilleen todistamaan, kuinka illuusio syntyy 24 kuvasta sekunnissa.

Eikä tarvitse olla nostalgikko ihaillakseen, miten orgaanista se oli. Kun 1980-luvun suuressa myllerryksessä pienempiä teattereita kaatui alan konsolidaation kiihtyessä, elokuvalevityksen monimuotoisuus jäi jäljelle. Erilaisilla elokuvilla oli yleisönsä. Kaikkien palveleminen oli paras bisnes.

Pandemia on kiihdyttänyt kehityskulkua: suuret suurenevat, pienet pienenevät. Kun uusi Spider-Man teki katsojaennätyksiä jouluna 2021, oli uusien laatuelokuvien oli vaikeampi löytää yleisöään kuin koskaan.

Pandemiavuosien epävarmuudessa tuotantoyhtiöt Suomessa käänsivät katseensa yhä tiukemmin sarjoihin. Kaukana täältä Netflix ja Apple imivät alan ykkösnimet tekemään elokuvia, jotka eivät tule Suomen kokoisessa maassa lainkaan valkokankaalle, enää ainoastaan suoratoistoon.

Algoritmi ei osta persoonallista elokuvaa, josta tulisi yllätyshitti. Se ostaa matemaattisesti varmaa.
Kalle Kinnunen

Suoratoistobuumin kääntöpuoli on yhdenmukaistuminen. Emme me jää suremaan elokuvia, jotka jäivät kokonaan tekemättä, kun alan jakelu- ja ansaintalogiikka suosivat suuruutta. Algoritmi ei osta persoonallista elokuvaa, josta tulisi yllätyshitti. Se ostaa matemaattisesti varmaa.

Kun ne kymmenen miljoonaa lippua jäivät myymättä, kaksi miljoonaa lasta ei mennyt elokuviin. Kasvaako sukupolvi, joka ei tunne valkokangasta?

Korjaako kukaan filmiä, joka meni poikki? Pimeässä voi vain toivoa, että näytäntö jatkuu.

Kalle Kinnunen on elokuvakolumnisti, jonka mielestä elokuvateatterin penkissä nukkuminenkin on laatuaikaa.

Kommentoi »