Meritursas on älykäs, tunteva ja reviiritietoinen otus.
Espanjassa testataan parhaillaan, montako sellaista voisi kasvattaa samassa altaassa.
Eläintutkijat pitävät ideaa mielettömänä.
Onko mustekalojen tehotuotannolla globaalin ruokaturvan kanssa mitään tekemistä?
Sillä on kolme sydäntä, ja sen suonissa virtaa sininen veri. Se maistaa ja aistii värejä koko ihollaan ja pystyy sulautumaan maisemaan vaihtamalla väriään, muotoaan ja struktuuriaan. Sekunnin murto-osissa se naamioituu kiveksi tai virrassa lilluvaksi levänriekaleeksi tai kasvattaa pintaansa sarvia ja nystyröitä.
Yhdessä hetkessä se talsii kahdella raajalla pitkin merenpohjaa, kohta syöksyykin ohjuksena veden halki tai sulloutuu silmänsä kokoisesta kolosta kuin sen vartalo olisi nestettä.
Valtaosa olennon hermosoluista on levittäytynyt muualle kuin aivoihin. Raajat pystyvät osin itsenäiseen toimintaan, jopa vielä kehosta irrotettuina.
Se ei ole kaukaisen planeetan outo elämänmuoto vaan elää maapallon merissä.
Neurotieteilijät vertaavat usein mustekalaa ulkoavaruuden muukalaiseen. Se poikkeaa fysiikaltaan lähes kaikin mahdollisin tavoin ihmisestä, mutta sen oppimiskyvyn ja nokkeluuden on arvioitu vastaavan vähintään kotikissaa.
Se on tyystin vieras ja erilainen, silti älykäs ja tunteva.
Epäonnekseen mustekala on myös meidän lajimme näkökulmasta terveellistä ja proteiinipitoista ravintoa. Koska luonnonvaraiset kannat eivät riitä vastaamaan kasvavaan kysyntään, kaupallinen kasvatus on nyt ensi kertaa vireillä.
Mustekala on huono nimi. Ei mustekala ole mikään kala. Se on vähemmän sukua kaloille kuin me. Ihmiset ja kalat ruotoineen kuuluvat selkärankaisiin, kun taas mustekala on selkärangaton, nilviäisten pääjaksoon kuuluva pääjalkainen.
Sukukielessämme virossa tursas on söpösti ja osuvasti kaheksajalg. Tursaiden suvun nimi octopus tarkoittaa juuri kahdeksanjalkaista; seepioilla ja kalmareilla on lisäksi vielä kaksi pitkää pyyntilonkeroa.
Mustekaloja tunnetaan yli 300 lajia. Niitä elää eri puolilla palloa, koralliriutoilla, avomerellä ja syvänteissä.
Aasiassa, Välimeren alueella ja Etelä-Amerikassa mustekaloja on pyydetty ravinnoksi vuosisatojen ajan. 1950-luvulta alkaen niiden kulutus on kuitenkin kymmenkertaistunut. Markkinat kasvavat nyt muuallakin kuin siellä, missä ne ovat perinneruokaa.
Toistaiseksi kaikki maailmassa syöty mustekala on villiä. Joskus pyydettyjä mustekaloja pidetään merihäkeissä kasvamassa kokoa, mutta yrityksistä huolimatta niitä ei ole onnistuttu kasvattamaan vankeudessa alusta asti.
Ennen kuin nyt.
Vuonna 2019 monikansallinen kalajätti Nueva Pescanova ilmoitti kasvattaneensa meritursasta (Octopus vulgaris) koetiloissaan läpi kaikkien kehitysvaiheiden. Vuonna 2021 se kertoi aikovansa rakentaa mustekalakasvattamon Las Palmasin satamaan Kanariansaarille.
Laitos odottaa nyt ympäristövaikutusten arviointia ja lopullista lupaa. Tavoitteena on tuottaa maailmanmarkkinoille 3 000 tonnia mustekalaa vuodessa, mikä vastaisi noin miljoonaa yksilöä. Suunnitelmien mukaan ensimmäinen lonkeroerä saapuisi markkinoille ehkä vuonna 2027 – ellei sitten hanke vielä kaadu kasvavaan vastustukseen.
Toistaiseksi kaikki maailmassa syöty mustekala on villiä.
Tehotonta luonnonvarojen käyttöä, ympäristöriski ja ennen kaikkea julmaa. Siinä pähkinänkuoressa kritiikki, jota maailman ensimmäinen mustekalafarmi on jo ennen perustamistaan herättänyt tutkijoissa ja eläinoikeusjärjestöissä kautta maailman.
Eläinoikeusjärjestö Compassion in World Farming listasi heti vuonna 2021 raportissaan kahdeksan – tietenkin – syytä, joiden vuoksi tuotantoa ei tulisi sallia.
Mustekalat ovat yksineläjiä. Ne ovat tiedonhaluisia ja älykkäitä. Niiden ruokkiminen kalarehulla olisi ekologisesti kestämätöntä, ja niiden monimutkaisista tarpeista tiedetään liian vähän. Ne ovat helposti vahingoittuvia, eikä tiede tunne humaania tapaa teurastaa niitä. Nykyiset säädökset eivät suojaa kasvatettua mustekalaa. Lisäksi hanke olisi vastoin EU:n vesiviljelyn kehittämistä koskevia linjauksia.
Myös kansainvälinen tiedeyhteisö älähti. Joukko tutkijoita teilasi hankkeen avoimessa kirjeessään huhtikuussa 2022. Myös esimerkiksi tunnettu eläintutkija Jane Goodall instituutteineen on ottanut kantaa mustekalojen puolesta.
Protesteja on tietenkin nähty Espanjassa, mutta esimerkiksi lokakuussa 2022 maailman mustekalapäivän mielenilmauksia oli jo 20 kaupungissa ympäri maailman. Lähes miljoona ihmistä on allekirjoittanut nettivetoomuksen mustekalojen kasvatuksen kieltämiseksi.
Espanjan eläinoikeuspuolue PACMA on vedonnut useasti Kanariansaarten hallintoon hankkeen torppaamiseksi ja ilmoittanut olevansa tarvittaessa valmis oikeustoimiin. Viimeksi marraskuussa puolue järjesti eläinsuojelu- ja ympäristöjärjestöjen kanssa Las Palmasissa kansainvälisen festivaalin mustekalojen suojelemiseksi.
Myös 30 europarlamentaarikkoa on kirjelmöinyt saarten hallinnolle.
Eurogroup for Animals -kattojärjestö on vedonnut Euroopan komissioon, jotta se kieltäisi mustekalafarmit ennen kuin ensimmäistäkään on käynnistetty. (Kanariansaarten viljelyhanke on pisimmälle edennyt mutta ei ainut. Mahdollisuuksia on selvitetty myös ainakin Japanissa ja Meksikossa.)
Tarhattu mustekala on toistaiseksi lainsuojaton: tuotantoeläinten hyvinvointia koskevaa EU-lainsäädäntöä ei sovelleta selkärangattomiin. Niiden pitämiselle tai lopettamiselle ei siten ole määritelty mitään lajikohtaisia vaatimuksia.
Nueva Pescanova vaikeni pitkään suunnitelmiensa yksityiskohdista mutta on sittemmin vastannut mediassa kritiikkiin. Sen mukaan mustekaloja pidettäisiin eri kehitysvaiheissa erilaisissa altaissa, joissa pyritään optimaaliseen vedenlaatuun, lämpötilaan ja valaistukseen.
Brittilehti The Guardianille yritys esitteli kesällä koelaitoksessaan Galiciassa 16-neliöistä allasta, jota asutti 50 aikuista tursasta.
”Emme tiedä, millaiseen tiheyteen voimme päästä. Aloitamme alhaisista määristä, sitten katsotaan, miten hoidamme homman”, koekasvatuksia valvova meribiologi Roberto Romero Pérez kertoi.
Eläinsuojelujärjestöille aiemmin vuodettujen tietojen mukaan tavoitteena olisi 10–15 yksilöä kuutiometriä kohden.
Aikomus ylipäätään pitää tursaita yhdessä sotii kaikkea sitä vastaan, mitä vankeudessa elävistä mustekaloista on opittu tutkimuksissa ja pienimuotoisissa kasvatuskokeiluissa.
”Huh huh”, kommentoi Markus Dernjatin, meribiologi, tutkimussukeltaja ja akvaariosuunnittelija.
”Mielenkiintoista.”
Dernjatin työskenteli aiemmin pitkään merimaailma Sea Lifen intendenttinä. Hän muistaa uraltaan tasan yhden kerran, kun kahta pientä myskitursasta on pidetty onnistuneesti samassa altaassa. Meritursaiden kohdalla sellainen ei tulisi mieleenkään.
”Voin kuvitella, että ne ovat todella stressaantuneita, kun niitä on kasapäin. Se on niin täysin niiden olemisen vastaista.”
Tursas vaalii omaa rauhaansa ja muuttuu herkästi aggressiiviseksi. Stressi voi saada eläimet masentumaan tai syömään toisiaan, joskus myös omia lonkeroitaan.
Virikkeitä tursas kyllä kaipaa, mutta seuraksi sopivat lähinnä jotkin sopuisat kalat ja meritähdet, jotka eivät kuulu sen ruokavalioon. Lajitoveriensa seurassa tursaat eivät luonnossa viihdy juuri koskaan.
Jopa paritellessaan ne pitävät varovaista etäisyyttä. Koiras kurottaa yhden lonkeronsa ja kuljettaa imukuppirivistöä pitkin naaraalle spermapakkauksen, jolla tämä hedelmöittää itsensä. Operaatio muistuttaa enemmän muumimukimenetelmää kuin intiimiä kanssakäymistä.
Eri sukupolvetkaan eivät elä yhdessä. Mustekala kuolee pian lisäännyttyään. Jälkeläisten kuoriutuessa niitä herkeämättä vahtinut emo on valmis raadonsyöjien ruoaksi, ja mikroskooppisen pienet mustekalan alut liittyvät osaksi meren planktonia.
Mutta Nueva Pescanovan mukaan sen tursaat nyt vain selviävät yhteisaltaissa. Uudet sukupolvet ovat osoittautuneet alkuperäisiä yksilöitä sopeutuvammiksi.
Johtavia mustekalatutkijoita kuvaukset pikaisesta lajinkehityksestä eivät vakuuta.
”Jos yritys on jotenkin onnistunut valikoimalla jalostamaan tyyniä mustekaloja, missä on näyttö”, pääjalkaisten käyttäytymistä tutkinut kanadalaisprofessori Jennifer Mather peräsi Guardianin haastattelussa. Mather on toiminut muun muassa tieteellisenä neuvonantajana Oscar-palkitussa dokumentissa Mustekala opettajana (2020).
Toinen hämmentävä asia on virikkeiden puute.
Nueva Pescanovan altaissa pesäpaikkoja on vain hautovien emojen altaissa. Muuten kaikenlaisista putkista ja purnukoista on koesammioissa luovuttu tarpeettomina.
”Jokainen eläin tarvitsee luontaisen kaltaisen pesän”, Markus Dernjatin sanoo.
Mustekalat viettävät tyypillisesti paljon aikaa piilossa. Ne nimenomaan pitävät koloista – siksi mustekaloja on perinteisesti pyydettykin ruukuilla ja ansoilla.
”Kun tursas on tottunut akvaarioonsa, se saattaa vähän rentoutua ja olla välillä esilläkin, mutta sillä on vahva taipumus haluta omaan luolaan.”
Mustekala on taitava siirtelemään ja käsittelemään erilaisia esineitä. Se voi kerätä vain sekunneissa ympärilleen kokonaisen suojapanssarin simpukankuorista ja muista pohjasta löytämistään tavaroista.
Eläintutkijoiden mukaan tursas on utelias otus, joka kaipaa myönteisiä kokemuksia, älyllisiä haasteita, mahdollisuutta tutkia ympäristöään ja vuorovaikuttaa sen kanssa. Mustekalat ratkovat pulmia, käyttävät työkaluja, oppivat tarkkailemalla toisia ja osaavat myös leikkiä esineillä, joita saavat ulottuvilleen.
Vaikka mustekala ei kaipaa lajitovereita, se tarkkailee usein mielellään akvaarion ulkopuolista maailmaa ja ottaa huvikseenkin kontaktia esimerkiksi sitä hoitaviin ihmisiin. Jotkut ovatkin verranneet mustekaloja kissoihin: ne ovat tyytyväisiä omillaan mutta hakeutuvat vuorovaikutukseen, kun siltä tuntuu.
Tarinoiden perusteella ne näyttävät myös hyvin tietävän, mitä haluavat ja mitä eivät.
Vuonna 1959 psykologi Peter Dews yritti kouluttaa kolmea mustekalaa, tursaita nimeltä Albert, Bertram ja Charles. Niiden tuli vetää vivusta ja sytyttää lamppu, jotta ne saivat palkinnoksi kalanpalan. Albert ja Bertram oppivatkin nopeasti, mutta Charles löi homman täysin läskiksi.
Se käytti tarpeetonta voimaa, sai vivun vääntymään ja lopulta hajotti sen, jolloin koe jouduttiin keskeyttämään. Lisäksi Charles kiinnostui kalan sijaan lampusta. Se tarttui siihen toistuvasti imukupeillaan, irrotti sen ja vei tankkiinsa – mikä selvästikään ei sopinut yhteen varsinaisen tehtävän kanssa.
Tutkimusraportti kuvaa tapahtumia neutraalisti, mutta sitä jälkeenpäin tulkinneiden mielestä on selvää, että Charles vain oli temperamentiltaan tulisempi tapaus eikä oikein motivoitunut ihmisen tarjoamista puuhista.
Otusten luonteikkuudesta kertoo sekin, että ne tunnistavat eri ihmisyksilöt ja valitsevat suosikkinsa: ei-mieluinen tyyppi voi saada toistuvasti vesisuihkun kasvoilleen.
Tutkimus- ja yleisöakvaarioissa toimeliaat mustekalat ovat saaneet lattiat tulvimaan kiskomalla tulppia altaista ja aiheuttaneet oikosulkuja suihkuttamalla toistuvasti vettä lamppuihin.
Pakotempuissa tursaat ovat mestareita. Jo 1800-luvulla varhaisessa mustekalatutkimuksessa paljastui, että muuan otus karkasi aina yön pimeydessä tankistaan ja kävi herkkuvarkaissa naapurialtaassa.
Vuonna 2016 uusiseelantilainen Inky-niminen mustekala sai maailmanmainetta, kun se kiipesi altaastaan, ylitti neljä metriä kuivaa lattiaa, tunkeutui viemäriputkeen ja mönki 50 metrin matkan Tyyneenmereen.
Mustekaloilla näyttäisi olevan kyky hahmottaa myös toisten tarkoitusperiä. Ne ymmärtävät etsiä ruokaa ihmisen sormellaan osoittamasta suunnasta ja odottaa tämän katsovan toisaalle ennen kuin yrittävät paeta. Yksi lonkero voi napata ruokaämpärin hoitajien selän takaa, kun muu eläin näyttää keskittyvän vuorovaikutukseen.
Tämä kaikki osoittaa älyä, tietoista ajattelua.
Miten moinen mieli on kehittynyt?
Pakotempuissa tursaat ovat mestareita.
Paras tapa kuvata evoluutiota ei ole pyramidi, jonka alaosassa ovat alkeelliset oliot ja huipulla me. Ei myöskään jana, jonka alkupäässä on ameeba, sitten lisko, apina ja lopulta ihminen.
Paremmin lajien kehitystä kuvaa puu, joka haarautuu epäsäännöllisesti kohti korkeuksia, kuvaa mustekaloja tutkinut tieteenfilosofi Peter Godfrey-Smith kirjassaan Other Minds. Hän on myös yksi farmihankkeen vastaisen kirjelmän allekirjoittaneista tutkijoista.
Kuvitellaan ihminen istumaan yhteen puun yläoksista. Ympäröivillä oksilla, samalla tasolla, ovat muut nyt elossa olevat oliot. Voimme valita kaksi mitä tahansa lajia ja löytää puuta alaspäin kavutessa ennemmin tai myöhemmin yhteisen edeltäjän.
Useimmat älykkäinä pidetyt eläimet – simpanssit, delfiinit, koirat ja kissat, linnutkin – ovat evoluution mittakaavassa ihmisen etäisiä serkkuja. Yhteinen edeltäjämme oli lisko, joka eli arviolta 320 miljoonaa vuotta sitten.
Mustekalasta ihmisen ja muiden nisäkkäiden tiet sen sijaan erkanivat jo tuplasti aiemmin, 600 miljoonaa vuotta sitten.
Yhteinen edeltäjämme oli yksinkertainen lituska meren matonen, jolla oli hermojärjestelmä – ehkä hermoverkkoja pitkin kehoa, ehkä pieni aivojen kaltainen keskittymä. Mahdollisesti silmät, ainakin valoon reagoivat läntit pään molemmin puolin.
Nämä oliot jakautuivat ja alkoivat kehittyä tahoillaan. Yksi haara johti selkärankaisiin, nisäkkäisiin ja lopulta ihmisiin. Toinen selkärangattomiin: rapuihin, mehiläisiin, nilviäisiin.
Useimmat nilviäiset ovat pieniä ja yksinkertaisia, kuten etana. Pääjalkaisille sen sijaan kehittyi syystä tai toisesta laaja hermojärjestelmä ja monimutkainen mieli.
Godfrey-Smithin mukaan mustekalat ovatkin kuin luonnon erillinen, itsenäinen kokeilu: näinkin voisi muodostaa monimutkaisen otuksen, jolla on isot aivot.
Me ja mustekalat olemme kahden eri puunhaaran kärkioksilla, kaukana toisistamme.
”Jos pystymme solmimaan kontaktin pääjalkaisiin tuntoisina olentoina, se ei johdu jaetusta historiasta, ei samankaltaisuudesta vaan siitä, että evoluutio rakensi mielen kahdesti”, Godfrey-Smith kirjoittaa.
Mustekala on läpäissyt niin sanotun peilitestin, jolla arvioidaan eläimen tietoisuutta omasta yksilöydestään. Mustekalojen on todistettu oppivan myös esimerkiksi välttämään kipua tai pahaa oloa tuottavia asioita. Ne suojaavat vahingoittuneita kohtiaan ja hakeutuvat paikkoihin, joista saavat kivun lievitystä.
”Se on selkeä osoitus siitä, että mustekalat tiedostavat ja käsittelevät kivun tunnetasolla eivätkä vain aisti ärsykettä ja vedä refleksinomaisesti lonkeroa pois”, sanoo käyttäytymisekologi, dosentti Olli Loukola Oulun yliopistosta.
Ison-Britannian hallitus teetti London School of Economicsin johdolla taannoin laajan tutkimuskatsauksen, joka luokitteli pääjalkaiset, samoin kuin ravut, yksiselitteisesti tuntoisiksi eläimiksi. Ne tuntevat paitsi kipua, myös mielihyvää, nälkää, janoa, lämpöä, iloa, lohtua ja jännitystä.
Lopputulos: pääjalkaiset pääsivät vuonna 2022 mukaan Britannian uuteen eläinten hyvinvointilakiin.
Samalla tutkijaryhmä otti suoraan kantaa myös mustekalafarmeihin: niiden hyvinvoinnin huomioiva teollinen kasvatus olisi käytännössä mahdotonta, ja Britannian hallituksen tulisi harkita tuotetun mustekalan maahantuontikieltoa.
Monia ihmisiä kiehtovat merten otusten ihmeellisyydestä kertovat dokumentit ja tiedeuutiset. Videot, joissa mustekala oletettavasti uneksii ja vaihtelee väriään nukkuessaan, leviävät viraaleina. Vuosikymmen sitten maailman media raportoi innoissaan, miten saksalaisakvaarion Paul-tursas ”ennusti” futiskisojen tuloksia.
Upeasti kuvattu, joskin ihmiskeskeisyyteen ja sentimentaalisuuteen sortuva Mustekala opettajana hurmasi niin laajat katsojajoukot kuin Oscar-raadin. Siinä keski-iän kriisissä rypevä mies luo syvän suhteen kahdeksanjalkaiseen ystävään ja oppii tältä elämänviisauksia.
Sympaattisena yksilönä esitetty eläin valloittaa sydämet, mutta suurina joukkoina etenkin tuotantoeläimiä on helpompi olla ajattelematta lainkaan.
Pystymmekö edes kunnioittamaan vieraita lajeja muuten kuin samastumalla niihin?
Eläinten inhimillistämistä usein kritisoidaan, mutta se voi olla hyvä tapa herättää myötätunto, Olli Loukola sanoo.
Hän ei itse ole tutkinut mustekaloja mutta kylläkin toisia yllättävän nokkelia selkärangattomia: hyönteisiä. Parhaillaan hän kartoittaa kimalaisten älykkyyttä Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa.
Loukola on huomannut, että eläinten kykyjä koskevat tutkimustulokset on helpompi myydä suurelle yleisölle, kun kuvattu käytös on samastuttavaa.
”Kokeet voi tietoisesti suunnitella niin, että saadaan kimalaiset tekemään jotain, mikä on ihmistyypillistä – kuten vaikka työkalun käyttö tai sosiaalinen oppiminen.”
Esimerkiksi vuonna 2017 Science-lehdessä julkaistu tutkimus, jossa Loukola opetti kimalaiset pelaamaan palloa, oli kansainvälinen hitti. Hyönteisten höntsäily sai ihastuneen vastaanoton: vau, onpa söpöjä. Sellainen reaktio voi innostaa ihmisiä suojelemaan uhattuja pölyttäjiä.
Toisaalta Loukola on joutunut puolustamaan tapaansa käyttää selkärangattomien tutkimisessa ihmisille tai enintään kädellisille varattuja käsitteitä. Puhuako persoonallisuudesta vai käyttäytymistyypeistä? Onko otus sosiaalinen, kun se seuraa toisen toimintaa ja reagoi siihen? Saako sanoa, että se oivaltaa tai ymmärtää?
Miksi ei saisi, Loukola sanoo. Jos eläin kaikesta päätellen käyttäytyy sanan kuvaamalla tavalla, miksi sille pitäisi vain lajin vuoksi olla oma terminsä? Jotta ihminen pysyisi jalustallaan?
Esimerkiksi sosiaalisuus ymmärretään usein liian kapeasti. Mustekala voi olla sosiaalisesti älykäs, vaikka elää erakkona. Sehän käyttää paljon sosiaalista informaatiota: tarkkailee muita ja jälkiä muiden tekemisistä.
Loukolan mielestä kaikenlaisten eläinlajien kyvykkyyttä pitäisi lähestyä ilman ennakko-oletuksia. Katsoa, mihin ne pystyvät. ”Miksipä ei” on hedelmällisempi asenne kuin ”eivät ne tietenkään”.
”Samalla on tietysti vähän hullua ajatella, että me oikeasti näkisimme maailman samoin kuin kimalaiset tai mustekalat. Niillä on jo niin erilaiset aistitkin. Kimalaiset näkevät ultraviolettia ja polarisoitunutta valoa, ja mustekalat luultavasti kykenevät tuntemaan magneettikenttää. Niiden kokemusmaailma on niin eri, ettei sitä oikeasti voi verrata siihen, miten me koemme.”
Kognitiiviset kyvyt ovat kehittyneet erilaisiksi, koska olioiden on täytynyt selvitä monenlaisissa ympäristöissä. Eikä ole mieltä ilman ruumista. Mustekalan kehollisuus on niin erikoista, että sen sisäinen elämäkin on todennäköisesti meille täysin tavoittamattomissa.
Luonnontieteilijä Sy Montgomery kuvittelee kirjassaan The Soul of an Octopus, kuinka mustekalat ehkä arvioisivat ihmislajin älykkyyttä testaamalla, miten monia värejä ihmiskäsi pystyy tuottamaan sekunnissa – irtileikattuna.
Älykkyys ja älykkyys!
”Näissä keskusteluissa minua aina vähän ahdistaa se, että älykkyys on jokin mittari”, biologi Markus Dernjatin protestoi. Hänestä kaikkia eläinlajeja tulisi kohdella asianmukaisesti, oli niillä hienoja kykyjä tai ei.
”Miksi vähemmän älykkäitä saisi kiusata?”
Se taas on eri kysymys, mitä voidaan käyttää ihmisravinnoksi. Kestävästi pyydetyn mustekalan syöminen on Dernjatinista ihan ok.
”Jotainhan meidän pitää syödä. Mutta jos eläin pannaan sen takia täysin luonnottomaan tilaan, se ei ole ok”, hän sanoo.
”Eikä tällä varmaan maailman ruokaongelmaa ratkaista.”
Todennäköisesti ei.
Markkina-analyysien perusteella kasvavassa mustekalakaupassa on kyse eksoottisesta herkusta, ei hengissä pysymisestä tai globaalista ruokaturvasta. Ennusteissa kysyntää kiihdyttävät ihmisten kasvanut tulotaso, somessa leviävät ruokatrendit ja millenniaalien ”seikkailuhenkiset” syömistottumukset: halu kokeilla uutta ja tutustua eri ruokakulttuureihin.
Toinen mainittu iso tekijä on lisääntyvä terveystietoisuus. Mustekala on vitamiini- ja mineraalipitoista, vähärasvaista ruokaa, hyvä proteiininlähde vaikka painonhallintaan.
Samat trendit näkyvät Suomessakin, vaikka täällä mustekala pitkään tunnettiin lähinnä pikaruokana syötävinä renkaina, joista otusta tuskin tunnistaa.
”Lonkerot ovat uineet kuin varkain kauppojen kalatiskeille, ravintoloiden listoille ja sosiaaliseen mediaan”, raportoi Helsingin Sanomat vuonna 2020. Ruokablogeissakin alkoi näkyä grillattuja tursaita imukuppeineen päivineen.
Tullin tilastojen perusteella kaikkien mustekalojen tuonti eri muodoissaan on viidessä vuodessa kasvanut kolmanneksella. Meritursasta Suomeen tuotiin viime vuonna noin 48 000 kiloa.
Maahantuojien mukaan kysyntä kasvoi erityisesti koronavuosina. Ihmiset eivät päässeet matkustamaan, joten eksotiikkaa haluttiin kotikeittiöihin. Nyt kasvulle ei näy loppua. On jo totuttu siihen, että mustekalaa saa lähikaupan kalatiskistä eikä sitä syödäkään vain kerran vuodessa Teneriffalla.
Tursas vaalii omaa rauhaansa ja muuttuu herkästi aggressiiviseksi.
Kalan ja merenelävien kulutus kasvaa kaiken kaikkiaan maailmassa nopeammin kuin minkään muun ruoan. Se on terveellisempää kuin kovia rasvoja sisältävä liha, ja periaatteessa myös sitä tehokkaampi tapa ruokkia kasvava väestö.
Mutta vaikka meret tuntuvat loppumattomilta, niiden antimet ovat rajalliset. Kalastus on kiivaampaa kuin koskaan ja silti saaliin määrä junnaa paikoillaan. Valtaosa kalakannoista on ylikalastettuja tai niillä rajoilla.
Mustekalasaaliissa huippuvuosi oli 2014, minkä jälkeen määrät ovat hiipuneet ja hinnat moninkertaistuneet. Espanjassa kiivaimmalla turistikaudella pyhiinvaeltajien ja gastronomisten festivaalien yleisön lautasille ei enää tahdo riittää paikallisia lonkeroita.
”Voimme päättää olla viljelemättä mustekalaa, mutta meidän on tiedostettava, että kysyntä kasvaa, ja siksi joko muutamme ruokailutottumuksiamme tai etsimme vaihtoehtoja”, Espanjan merentutkimusinstituutin tutkija Eduardo Almansa muotoili Canarias Ahora -lehdelle. Almansa oli mukana tutkijaryhmässä, joka ratkoi mustekalankasvatuksen pullonkauloja Nueva Pescanovan hanketta varten.
Kasvatus vaihtoehtona on sinänsä tuttu.
Ratkaisua ehtyviin meriin on jo pitkään haettu teollisesta kalankasvatuksesta. Maailman kasvatetun kalan vuosituotanto on yli viisinkertaistunut 1980-luvun puolivälistä. Viime vuosikymmenellä se ohitti jo maailman naudanlihan tuotannon.
Kalankasvattamoja on moneen lähtöön, ja eri menetelmien vaikutukset ovat erilaiset, alueestakin riippuen. Perinteinen vesiviljely on monin paikoin rehevöittänyt vesistöjä, ja myös kasvatuslaitoksilta karkaavat kalat ja taudit tuottavat ongelmia.
Viime vuosina ovat toisaalta yleistyneet erilaiset kuivan maan kasvatuslaitokset, joissa on vaikkapa suljettu kiertovesijärjestelmä. Ne kuormittavat ympäristöä selvästi vähemmän.
Parhaimmillaan kasvatettu kala voikin oikeasti olla kestävämpi vaihtoehto luonnosta pyydetylle.
Myös mustekalan kasvatusta perustellaan nimenomaan villien kantojen suojelulla. Teoriassa viljely voikin hillitä pyyntipainetta – käytännössä välttämättä ei.
Vuonna 2019 tehdyn tutkimuskatsauksen perusteella kalankasvatuslaitokset ovat pitkällä aikavälillä pääsääntöisesti vain kasvattaneet markkinoita, eivät korvanneet luonnonkalaa.
Lisäksi kasvatetun kalan, tai tässä tapauksessa nilviäisen, täytyy syödä – usein villiä kalaa. Merkittävä osa kaikesta merien saaliista päätyy kalarehuksi.
Rehu on usein sivuvirroiksi määriteltyä vähempiarvoista pikkukalaa, joka kuitenkin edullisena ja proteiinipitoisena voisi kelvata ihmisravinnoksikin. Mustekalojen kaltaisten meren petojen sijasta olisi asiantuntijoiden mielestä ekologisesti kestävämpää hankkia syötävää ravintoketjun alapäästä.
Pahimmillaan kalankasvatus vieläpä mutkan kautta heikentää köyhimpien ruokaturvaa. Esimerkiksi Länsi-Afrikan rannikoilla merialueet tyhjenevät nykyisin monikansallisten kalarehuyritysten verkkoihin paikallisten jäädessä vaille perinteistä saalistaan.
Nykyisenkaltainen tehoeläintuotanto on kiistatta resurssisyöppöä ja ympäristölle haitallista, monesta näkökulmasta myös epäeettistä. Planeetan rajat huomioivassa ruokavaliossa lihaa olisi vähän, jos lainkaan.
Se, miten ihmiskunta sitten voidaan tulevaisuudessa kestävästi ruokkia, jakaa mielipiteet.
Jotkut kannattavat täysin eläinproteiinitonta ruokavaliota ja siirtymää kasvipohjaisiin proteiininlähteisiin. Toiset katsovat, että eläimiä voi yhä syödä, kunhan sääntely varmistaa niiden hyvän kohtelun ja kestävän tuotannon. Jotkut uskovat uusiin teknologioihin, kuten keinolihaan.
Iso joukko poliitikkoja, tutkijoita ja julkisuuden henkilöitä on hiljattain allekirjoittanut Euroopan komission puheenjohtajalle Ursula von der Leyenille suunnatun avoimen kirjeen, joka vaatii EU:lta vahvempaa roolia ”ruokavallankumouksessa”: isoja investointeja mikrobien avulla valmistettuun proteiiniin, keinolihaan ja kasvipohjaisiin elintarvikkeisiin.
Aloitteen kantava ajatus on, että ihmisille tulisi pystyä tuottamaan mahdollisimman samankaltaista ravintoa kuin nyt, mutta ilman eläintuotannon haittoja.
Ruoantuotannossa painaa moni asia: taloudellinen kannattavuus, ekologinen ja sosiaalinen kestävyys, ravitsevuus ja terveellisyys, eläinoikeudet. Monesti kaikkea on vaikea saada toimimaan ihanteellisesti kerralla.
Ja tieto lisää tuskaa.
Sen tuntee nahoissaan tutkija, joka on katsellut kimalaisen ilmiselvän kiukkuista ilmettä, kun siihen tarttuu pinseteillä. Opimme koko ajan lisää etäisemmän tuntuisistakin eläimistä, niiden sisäisistä tiloista, tarpeista, kyvystä kärsiä.
”Usein ajatellaan, että okei, on parempi käyttää kalaa tai selkärangattomia ravinnoksi kuin muita nisäkkäitä tai lintuja. Samalla siirretään se kärsimys vain toiseen, alempana pidettyyn eliöryhmään”, Loukola pohtii.
Nueva Pescanovan massatuotantohanke vaikuttaa hänestä yritykseltä nopeasti tahkota rahaa mustekaloilla niin kauan kuin niitä koskeva sääntely vielä puuttuu. Muutoksia on väistämättä tulossa. Miksi ei katsottaisi kauemmas jo nyt, ilman väliaskelia? Noudatettaisiin varovaisuusperiaatetta.
”Olen joskus ottanut kantaa hyönteisravinnonkin käyttöön niin, että se on toki ympäristön kannalta parempi ratkaisu, mutta eettiset ongelmat eivät katoa mihinkään. Mieluummin näkisin suoran siirtymän kasvipohjaiseen ravintoon.”
Hanketta vastustavien järjestöjen edustajat sanovat, ettei kiistassa pohjimmiltaan ole kyse siitä, pitäisikö mustekalaa syödä vai ei. Kysymys kuuluu, onko todella välttämätöntä valjastaa enää uusia eläinlajeja massatuotantoon.
Kun meillä nyt on jo niin paljon tietoa toislajisten eläinten tuntoisuudesta ja kyvystä kärsiä, halutaanko mustekalojen kanssa tehdä sama virhe kuin aiemmin sikojen?
Lähteet: BBC, The Guardian, Canarias Ahora, Galicia Press, Fish Farming Expert, Expert Market Research, Fortune Business Insights, Center for Food Safety, Agroecology and Sustainable Food Systems, Conservation Biology, WWF. Peter Godfrey-Smith: Other Minds. The Octopus, the Sea, and the Deep Origins of Consciousness. (2016) Sy Montgomery: The Soul of an Octopus. A Surprising Exploration into the Wonder of Consciousness. (2015) Juttua varten on haastateltu myös eläinosuojeluasiamies Saara Kupsalaa sekä Äyriäistukku Oy:n myynti- ja markkinointipäällikkö Calle Springiä.
