Unohtakaa jo Kekkonen ja Lepikon torppa – Pielavedelle tullaan nyt kalakauppias Jouni Rautiaisen takia

Pielavesi. Itsenäinen, vajaan neljäntuhannen asukkaan kunta kantatie seiskaseiskan varressa. Lännestä tullessa Keiteleen ja Maaningan välissä. Sieltä on kotoisin keihäänheittäjä Antti Ruuskanen ja siellä päästi ensiparkaisunsa Urho Kekkonen, jonka synnyinpaikan eli Lepikon torpan multa kelpasi muutamia vuosikymmeniä sitten eksoottisena tuliaisena jopa vientiin asti.

Kotimaisena kauppatavarana se kuulemma vaihtaa toisinaan omistajaansa yhä. Ei usein, mutta silloin tällöin. Eikä ole enää säännöllisesti auki itse Lepikon torppakaan. Etenkin talvisaikaan Kekkosen synnyinkoto avaa kävijöille ovensa tilauksesta ja kevättä povailevana maaliskuun päivänä torpan pihalle kertynyttä lumipeitettä rikkovat ainoastaan rusakon jäljet.

Vaan annappas olla, kun siirrytään eräitä satoja metrejä Pielaveden keskustan suuntaan. Tarkemmin sanottuna torille.

Siellä on väkeä välillä ruuhkaksi saakka, ja suurin osa torikansasta on saapunut paikalle asioidakseen teltassa, jossa Jouni Rautiainen myy kalaa.

– Onko sulla mahoton kiire? Ota kahvit tuosta, minä tuun ihan justiinsa. Pittää vettee vähän aikoo vilettä valamiiks, Rautiainen tuumii tervehdyskättelyn jälkeen ja lähtee kulkemaan kalatiskinsä taakse.

Mutta ei hän pitkälle pääse, koska monella on Rautiaiselle asiaa. Useimmat kyselevät kalakukkojen perään – vieläkö niitä on?

– Ne on kyllä menny kaikki, Rautiainen pahoittelee.

Veli-Matti Vesterinen on tullut kukonhakuun Tervosta asti. Hänen mielestään Rautiaisen kukot ovat juuri sellaisia, kuin olla kuuluukin.

– Semmonen, jonka pystyy tavallisilla pihillä syömään. Ahvenkukkohan se paras on. Myö kun ollaan Jounin kansa tuttuja jo vuoskymmenten ajalta. Minäkii olin aikanaan torikauppiaan hommissa, vihannespuolella, Vesterinen kertoo.

– Myö tehään maanantaille kukkoja. Toimitellaan sulle sitten kottiin asti, Rautiainen lupaa niin Vesteriselle kuin muillekin sillä kertaa kukotta jääneille.

Pielaveden tori näyttää hiljaiselta mutta ei ole.

Lopulta Rautiainen pääsee tiskin taakse ja vetelee kaloja fileiksi niin helpon näköisesti, jotta sitä on ilo katsella. Välillä homma keskeytyy, kun asiakkailla on asiaa eikä Rautiaisella ole niin kiire, etteikö hän kerkeäisi kuuntelemaan.

Kun fileitä on kasassa kylliksi, ennättää Rautiainen istahtaa alas.

– Minähän oon Pielaveden poikia. Kalastus tuli mulle ihan jo äidinmaidossa, niin kun se minun ikäpolvelle tuli. Ensimmäisen kerran kun rupes saalista saamaan, niin sitähän jäi kerralla koukkuun itekkii. Isän kanssa kalastettiin haukee, kuhasta ei siihen aikaan tiijetty mittään. Ahven, särki ja talvella matikka. Vaikka kyllähän se tietysti joskus tympäs, kun piti isän kanssa kovilla pakkasilla lähtee verkkoja kahtomaan. Sormet jäässä kun avannon reunalla paleli ja täris, niin eihän se aina naurattanu.

Nykyisin nekin muistot hymyilyttävät. Savon Kalaherkut yrityksen perustettuaan Rautiainen on myynyt kalaa ja kalaruoka-annoksia kotipitäjänsä torilla joka päivä, pois lukien sunnuntait ja muut pyhäpäivät.

– Nuorena miehenä kävin Peltosalamella maamieskoulun ja sitten pääsin Tervon Lohimaahan töihin. Myöhemmin olin siellä yrittäjänäkin. Vois sannoo, että harrastuksesta tuli työ. Eikä oo muuten yhtenäkään päivänä harmittanu töihin lähtee. Olinhan minä välillä talvet Helsingissäkii, kun tehtiin laivoille alihankkijana kirjolohifileitä. Ne oli valtavia määriä, kolome-neljäsataatuhatta killoo syksyssään…

Sitten Rautiaista kysytään taas. Kunnallisvaalien alusaikaa kun eletään, on torilla alkamassa vaalitilaisuus. Ehdokkaat ovat tilanneet lohikeiton ja jatkoroikkaakin tarvitaan. Vaalikansaa viihdyttävälle haitarinsoittajalle pitäisi järjestää äänentoisto.

– Mulla on kotona terassilla yks pitkä kela, ennättääkö joku hakemaan? Tuossa on minun auton avaimet, Rautiainen kyselee.

Jouni Rautiainen.

Hakija löytyy.

– Pahottelen, kun tässä on tätä hälinätä nyt.

Siinä ei ole pahoittelemista. On äärimmäisen hieno juttu, että Pielaveden torilla piisaa kylmänsutjakkana arkiaamuna säpinää. Samoin se, että kauppa käy. Osa lähtee kalaostostensa kanssa kotiinsa, moni syö valmiin annoksen paikan päällä.

Sekä paikan päällä murkinoivat että kalan matkaansa ottajat saavat vapaasti ryypätä Rautiaisen tarjoamat kahvit. Eikä pumpputermarilta ajeta pois sellaistakaan kahvittelijaa, joka vierailee teltassa kauppoja tekemättä.

– Jonkin verran on ihmisiä, joille tarjoon päivittäin ruuan. Ei riitä kaikilla nykypäivänä ruokaan raha, jos on sähkölasku maksettavana. Kyllä se on tosi juttu. Monella on ihan peleko, jotta miten pärjätä. Se kun on vähän semmosta, että kaikilla ei oo jonoks asti ihmisiä, joille voisivat murheistaan tai muista asioistaan kertoa.

Rautiainen kuuntelee ihmisiä mielellään.

– On se ehottomasti yks hienoimpia puolia tässä työssä. Olin minä jonkun aikaa kunnallispolitiikassa mukana, mut se jäi. Perussuomalaisten valtuutettuna istuin, mutta sitten piti vaihtaa puoluetta sinisiin, ja sille puolueellehan kävi niin kun kävi.

Sinisten listoilta Rautiainen pyrki eduskuntaan. Kansanedustajan paikka jäi saamatta.

– Tuskin oli puolueen vaihtaminen ihan olematon syy siinä. Mulla oli vaaliteemana pitää pienten kylien puolia ja olisin varmasti uskaltanu pitää siitä teemasta kiinni. Pienillä kylillä ei tänä päivänä hirveästi puolustajia ole. Jos niiden puolesta aukaset suus, oot automaattisesti populistinen jurnuttaja. Mut antaa politiikan nyt olla.

Torikävijöitä lohisopalla.

Olkoon. Puhutaan kalasta. Sitä Rautiainen sanoo syöneensä likemmäs kuuden vuosikymmenen ajan joka päivä.

– Eikä oo koskaan tympässy. Kesällä mennee loimulohta, siihen uudet perunat kylykeen ja salaattia. Talvella syön muikkuja aika paljon. Lihaa syön harvemmin. Eikä oo muuten flunssia mulla ollu, enkä palele millonkaan. Järvikalassa on D-vitamiinit, mikroravinteet, omegakolomoset. Kylmän veden kalassa on kaikki ne siinä muodossa, kuin tämän alueen ihminen tarvii.

Rautiaiselle kala tulee myytäväksi isolta osin Pielavedeltä, lohipuoli vähän pitemmästä matkasta. Luultavaa on, että tulevaisuudessa Rautiainen vie järvikalan ilosanomaa etemmäksikin.

Tai itse asiassa on vienyt jo.

– Meillä oli ravintola Brysselissä aikanaan, ja monesta paikasta on ulkomailta pyyvetty, että etkös aukasis kalaravintolan tännekkii. Nyt se vähän näyttää siltä, että Italiaan viritellään ravintolatoimintaa. Siellä on esimerkiks savustettu kala ihan tuntematon käsite ja kyllä pohjosen kala äkkiä Etelä-Eurooppaan kulkee.

Kotimaan markkinoitaan Rautiainen ei aio Pielavettä edemmäksi laajentaa. Eipä siihen ole tarvistakaan, koska Rautiaisen asiakkaat tulevat Pielavedelle.

– Tässä on nytkin ihmisiä vaikka mistä muualtakin kuin tältä kylältä. Minusta on hyvä näin, että ihmiset tulloovat Pielaveelle syömään ja ostamaan kalaa. Ja kahtomaan apinata eli minua. Moni ihminen on tuttu jo Lohimaan ajoilta.

Niiltä ajoilta Rautiainen tuntee semmoistakin väkeä, jotta nimidroppailu onnistuisi melko korkealla tasolla.

Siihen ei nyt yllytä. Sanotaan vaan sen verran, että Rautiaisen kalaa ovat syöneet niin presidentit, kotimaan kovimmat julkkikset kuin valtiovieraat, ja he ovat olleet yhtä tärkeitä asiakkaita kuin Pihtiputaalta Pielavedelle kalakaupoille tullut duunarituttu.

Tai he, jotka kaipailevat lohisoppakattilaa vaaliteltalleen. Olivat oman puolueen väkeä tai eivät.

Jouni Raatikainen on vetänyt jälleen yhden lohen fileiksi.

Torilla soi haitari ja Rautiainen tarkistaa sopasta suolan.

– Ainoo mikä kalassa harmittaa on se, että ainakin täälläpäin verkkokalastus on vähentyny. Ennen kun menit talavella jäälle, niin siellä oli jatoja vaikka miten paljon. Nyt ne on harvassa. Ja se on harmi. Kun lähet kalaan, lähet samalla ulos raittiiseen ilmaan. Kalastamiseen sisältyy niin paljon terapeuttisiakin asioita, että sitä ei moni osaa arvaillakaan.

Rautiainen ripsauttaa soppaan lisää suolaa.

– Maistappa sinäkii. Minä pistän tuohon lautaselle. Ei se muuta tarvii, kun suolan kohilleen, hyvän kalan ja hyvät perunat. Annabelle on paras lajike kalasopaan.

Maistetaan. Erinomaista on. Kiitos.