Sotaelokuvat sopivat parhaiten rauhanaikaan. Harvat niistä nimittäin ovat sellaisia, että niitä tekisi mieli katsoa silloin kun todellinen väkivalta tapahtuu. Elokuvassa sota on useimmiten jotain, mikä tapahtui toisessa ajassa ja todellisuudessa – ja kuten usein käy, omassa tyylilajissaan. Räjähdykset ovat esteettisiä. Raadollisinkin sotaelokuva vaatii tavallisesti sankarin, jonka ”sankarin matkaa” seurata. Todellisuus toimii harvoin niin.

Sen jälkeen kun Hamas hyökkäsi Israeliin ja Israel aloitti Gazan pommittamisen, olen miettinyt yhtä sotaelokuvaa päivittäin. Tuntuu väärältä sanoa ”voisit tykätä tästä”. Mutta jos olet miettinyt, millaista on työskennellä sairaalassa alueella, jota pommitetaan maan tasalle, yksi elokuva vastaa siihen tavalla, jota ei voi unohtaa.

Syyrialaisen Feras Fayyadin dokumentti The Cave näyttää siviilien ja heitä auttavien lääkäreiden todellisuuden sodassa. Se saattaa olla paras koskaan tehty sotaelokuva, ja se on poikkeuksellinen teos monella tapaa.

The Cave kuvaa Syyrian Ghoutassa sijaitsevaa sairaalaa vuosina 2016–2018. Paikkaa kutsutaan ”luolaksi” sillä ilmahyökkäysten aikana (niitä on koko ajan) ihmiset pakenevat sairaalan luolastomaiseen kellariin. Joka kerta kun ulkomaailmaa näytetään, yksi ajatus nousee: on täysin käsittämätöntä, miten kukaan on enää elossa. Alue on saarrettu ja al-Assadin joukot moukaroivat sitä tauotta Venäjän tuella. Siviilit lapsineen ovat vankeina tuhon keskellä, eikä ole mitään pakotietä ulos.

Fayaadin elokuvan keskiössä ovat sairaalan työntekijät, erityisesti sen vaikuttava johtaja, nuori nainen nimeltä Manai Ballour. Lääkärit ja sairaalan kokki yrittävät pärjätä niillä mitä on, mutta paljoa ei ole. He yrittävät piristää lapsia, jotka tulevat sairaalaan haavoittuneina ja peloissaan, ja keksivät uusia tapoja suorittaa leikkauksia ilman nukutusta tai rauhoittavia.

Kohtaus, jossa erään potilaan aviomies valittaa, että hän ei halua naislääkäriä, on niin absurdi, että alkaa naurattaa. Keskellä helvettiäkin ihminen pitää kiinni periaatteistaan!

Samalla tässä elokuvassa mieleenpainuvinta on tietty lempeä arkisuus. Täälläkin ihmiset vain tekevät työtään. He puhuvat siitä, ja myös muusta kuin työstään tai sodasta. Kun pienille potilaille jutellaan ja he pääsevät hetkeksi leikkimään, he hymyilevät ja höpöttelevät. He keinuvat leikkipuistossa pimeiden tunneleiden päässä, tuhotun kaupungin alla.

Kaikki haluavat vain selvitä hengissä, Manai Ballour toistaa.

The Cave on elokuva, joka kaikkien pitäisi nähdä – vähintään niiden, jotka päättävät maahanmuutosta, ihmisoikeuksista, avusta, asekaupoista ja muista elämän ja kuoleman kysymyksistä, tai tykkäävät näistä aiheista puhua.

Materiaali on raskasta katsoa, mutta tarkoin valittua. Ohjaaja Fayyad ei revittele turhaan verellä ja kuolemalla, ennemminkin päinvastoin. Elokuva on paikoin jopa lyyrinen. Fayyad on kertonut haastatteluissa, että valtavasta kuvamateriaalista on jätetty pois kaikki pahimmat osat, sellaiset kuvat joita ihmiset eivät yksinkertaisesti kestäisi. Niitä oli paljon. Elokuvantekijät joutuivat miettimään tarkkaan, mitä ihminen kestää, vaikka pommitetussa sairaalassa sitä oli turha miettiä.

Ghoutan sairaalan kaltaisissa paikoissa ei yleensä kuvata pitkiä elokuvia. Ei sellaisissa paikoissa kuvata yleensä yhtään mitään.

”Ihmisten vastaanottamien uutisten ja sen välillä, mitä Syyriassa todella tapahtui, oli muuri”, Fayyad sanoi Screen Dailyn haastattelussa vuonna 2019. ”Tunsin velvollisuudekseni näyttää sen. Ihmisten täytyy nähdä se.”

Täältä löydät kaikki tämän palstan elokuva- ja sarjasuositukset.