Image

Keskustelija Anne Rautiainen teatterista: "Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä"

Keskustelija Anne Rautiainen teatterista: "Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä"
Rautiainen on viimeksi ohjannut Suomen Kansallisteatteriin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Anton Tšehovin Lokin. Syyskuussa vuorossa on sovitus Pedro Almodóvarin elokuvasta Kaikki äidistäni (1999). Rautiaisen mukaan klassikkojen versioinnista näkee, onko tekijällä mitään originaalia ajateltavaa.

Ohjaamasi näytelmän ensi-illan pitäisi olla syyskuun puolivälissä. Miten koronaviruksen tuoma epävarmuus on vaikuttanut valmistautumiseen?

Harjoituksia olisi pitänyt olla takana jo kuukausi. Sen sijaan on ollut kymmenet videoharjoitukset. Ensi-iltaakaan ei näillä näkymin siirretä. Mielestäni videoharjoitukset menivät hyvin, mutta sen näkee pian. Jos ja kun haluaa nähdä myös positiivisia asioita, niin ennakkosuunnittelun tarkkuus on noussut työryhmän kanssa uuteen luokkaan.

Sinulla on kaksi koulutusta, ensin Lontoosta ja sitten Teakista. Miksi päädyit hakemaan Teatterikorkeakouluun myöhemmällä iällä?

Oli ihan absoluuttisen pakko hakea. Olin 30 ja risat, kun tulin Suomeen. Mietin, että nyt on sellainen ”aikuisten oikeesti” -tilanne. Ei ollut enää aikaa siihen, että teen viidellä tonnilla jutun, jota tulee katsomaan äiti, isä ja kaverit. Huomasin myös aika nopeasti, että Lontoon paperilla ei tehnyt mitään täällä. Opin paljon Teakissakin, mutta työtilanteessani ero oli kuin yöllä ja päivällä.

Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä ja olemaan herkkä omalle lukutavalleen. Klassikot pakottavat tekijät miettimään omat kulmansa niihin. Niitä ei voi ”koristella” nykyteatteriksi. Ei voi ratsastaa millään olemassa olevalla tai kaikki näkevät, että se hajoaa.

Millainen suhde sinulla on Pedro Almodóvariin?

Almodóvar on ollut idolini elokuvan saralla. Asuin ensimmäisen kerran Espanjassa vuonna 1989. Silloin siellä oli vallalla La Movida, Francon kuoleman ja nöyryyttävän diktatuurin jälkeinen kulttuurinen vasta­reaktio. Kun tällainen murtuma tapahtuu, se tapahtuu ryminällä. Tarrasin Almódovariin silloin kiinni. Pelkäsin ja odotin, että se keski-ikäistyy, oppii taitavaksi ja tylsistyy. Olen sitä mieltä, että se ei ole muuttunut yhtään tylsäksi. Se on vain tehnyt korkeakulttuuria siitä, mikä oli undergroundia.

Miksi juuri Kaikki äidistäni?

Kansallisteatterin suuri näyttämö tuntui sille oikealta paikalta. Siinä on niin paljon viittauksia teatteriin taiteenlajina ja vanhan ajan diivoihin, ja se rinnalla kulkeva Viettelysten vaunu myös. Kansiksen suuri näyttämö tuntui paikalta, joka kantaa niitä itsessään mukana.

Mihin olet kiinnittänyt huomiota tehdessäsi nyt omaa versiotasi?

Sovitus on englantilainen ja Almodóvarin hyväksymä, joten siihen ei voi puuttua. Mutta oli mielenkiintoista pohtia, mistä tämä todella toimiva rytmi tulee tässä kohdassa. Sitten tajusin, että ne ovat elokuvan keinoja. Ei voi hylätä leffan maailmaa, vaan on mentävä todella syvälle siihen. Minun täytyy keksiä, mitä näyttämön keinot voisivat olla.

Jos katsoo Berliinin tai Lontoon innovatiivisimpia tekijöitä, mitä he ovat ohjanneet? Suurin osa klassikkoa klassikon perään. Ajattelen, että klassikoiden välttely ja kritisointi on Suomelle hyvin leimallista.

Olet tätä ennen ohjannut Kansallisteatteriin Mihail Bulgakovia ja Anton Tšehovia. Koetko meneväsi vastavirtaan suosimalla ”miesneroklassikoita”, jotka eivät ole tällä hetkellä erityisen muodikkaita?

Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä ja olemaan herkkä omalle lukutavalleen. Miten tämä katsoo ihmistä? Miten tämä purkaa sitä? Se on minulle ensimmäinen kysymys. Klassikot pakottavat tekijät miettimään omat kulmansa niihin. Niitä ei voi ”koristella” nykyteatteriksi. Ei voi ratsastaa millään olemassa olevalla tai kaikki näkevät, että se hajoaa.

Tämähän kuulostaa ”klassikkokriittisten” haastamiselta tai rohkaisulta.

Meillä Lontoossa konsensus oli, että klassikoissa näkee, osaatko ajatella ja onko mitään originaalia ajateltavaa. Mikä se tekijyys on. Jos katsoo Berliinin tai Lontoon innovatiivisimpia tekijöitä, mitä he ovat ohjanneet? Suurin osa klassikkoa klassikon perään. Ajattelen, että klassikoiden välttely ja kritisointi on Suomelle hyvin leimallista.

Almodóvar on hyvin tarkka esimerkiksi sen kanssa, miten transhenkilö Agradon hahmo esitetään niin, ettei se tee henkilöstä naurettavaa. Hänellähän oli elokuvissaan hirveän paljon transhenkilöitä ja hän oli kasvanut sellaisissa piireissä.

Kaikki äidistäni on 21 vuotta vanha elokuva ja käsittelee herkkiä aiheita, kuten sukupuoli- ja perhekysymyksiä. Miten se on mielestäsi vanhentunut?

Koen, että elokuva on yhä tuore. Almodóvar on hyvin tarkka esimerkiksi sen kanssa, miten transhenkilö Agradon hahmo esitetään niin, ettei se tee henkilöstä naurettavaa. Hänellähän oli elokuvissaan hirveän paljon transhenkilöitä ja hän oli kasvanut sellaisissa piireissä. Hän kuvaa kaikki henkilöt samalla tavalla kokonaisina.

Missä määrin sinä pohdit, miten Agrado esitetään?

Jos olisin lähtenyt tekemään tätä 15–20 vuotta sitten, en olisi ymmärtänyt näiden kysymysten problematiikkaa. Meille oli alun alkaen itsestään selvää, että tämä on iso kysymys. Ensimmäinen toive oli, että olisimme löytäneet rooliin transhenkilön. Sellaista ei Suomesta yksinkertaisesti löydy.

Tulin yhdessä teatterinjohtajan kanssa tulokseen, että jos ei voida saada tällaista henkilöä, on saatava mahdollisimman hyvä näyttelijä, joka täyttää minun roolille asettamani vaateet: herkkyyttä, älyä ja kiinnostusta.

Teoksessa Agrado pelaa niin sanottua koomista paikkaa, mikä tekee esittämisen vielä haastavammaksi: tekee komiikkaa transsukupuolisuudestaan. Almodóvar saa sen näyttämään varsinkin aikaansa nähden tosi raikkaalta ja tuoreelta. Toivon, että mekin osataan tehdä se niin, ettei henkilö tee itsestään naurunalaista, vaan on jollakin tavalla äärimmäisen aseistariisuva.

Teatterikriitikko evp Suna Vuori kirjoitti keväällä Imagessa, kuinka uusia esityksiä katsoessaan hänestä tuntuu, että ”kuplan sisällä on pienempi kupla, jossa peukutetaan kaikelle”. Mitä ajattelet tästä?

Itse en tee teatteria kommentoivia esityksiä, mutta en halua kertoa kenellekään, millaista heidän pitäisi tehdä.

Elokuvassa on hirveän tärkeä asia, että ihmiset saavat valita itselleen perheen. Se on tyypillistä ihmisille, joiden henkilökohtainen tapa olla tässä maailmassa ei ole ollut helpoin.

Voisiko ajatella, että Kansallisteatterin suuri näyttämö on asemansa takia vastalääkettä kuplaantumiselle?

Se on ison mittakaavan konteksti, joka antaa mahdollisuuden kommentoida ilman, että menee pierunhajuiseksi pyörimiseksi. Kun Almodóvar teki elokuvan, oli hirvittävän paljon optimistisempi aika. Nyt tulevaisuus ei näytä optimistiselta. Se näkyy versiossa varmasti.

Kaikki äidistäni on toiveikas elokuva. Onko statement tehdä pessimistisellä hetkellä optimistinen teos Suomen näkyvimmälle paikalle?

Elokuvassa on hirveän tärkeä asia, että ihmiset saavat valita itselleen perheen. Se on tyypillistä ihmisille, joiden henkilökohtainen tapa olla tässä maailmassa ei ole ollut helpoin. Koronan aikaan meidän kaikkien on pitänyt valita oma perheemme. Se on siis ehdottomasti statement. Käsidesiltä haisten lähdetään tekemään tätä teosta, eikä kukaan voi välttää aistimasta sitä toivoa ja optimismia, mikä siinä on.

EDIT: Näytelmätekstissä Agrado ei ole transsukupuolinen vaan transvestiitti.

Julkaistu: 12.9.2020
1 kommentti