Image

Suna Vuori oli Suomen tunnetuin teatterikriitikko, joka sai löytää itsensä lehdistä ja hahmona näytelmistä – Miksi hän lopetti?

Suna Vuori oli Suomen tunnetuin teatterikriitikko, joka sai löytää itsensä lehdistä ja hahmona näytelmistä – Miksi hän lopetti?
Kiinnostavin taide ja elinvoimaisin kulttuurijournalismi vaikuttaa siihen, mistä puhutaan, ja voi antaa äänen jollekin, joka ei sitä muuten saisi, kirjoittaa Suna Vuori tässä testamentissaan. Sitä ei olisi syntynyt, jos kulttuurijournalismi olisi Vuoren toiveen mukaista, elinvoimaisinta.

Suuren teatterin ensi-ilta, kupliva tunnelma, valtavasti tuttuja. Yleisö siirtyy lämpiöistä saliin, penkkirivejä täytetään, äänten sorina vaimenee vasta, kun valot pimenevät.

Tämä on yksi lempihetkistäni teatterissa, joka taas on lempilajini: esitys on alkamaisillaan, maailma rakentumassa yleisön silmien eteen, pulssit korkealla.

Yritän avata aistit ja nollata odotukset, olla tietämättä ja luulematta vielä mitään. Jos onnistun, mahdollisuuksien asteikko kattaa täydet 360 astetta – tästä voi tulla mitä tahansa! – ennen kuin sektori esityksen edetessä kapenee ja jäljelle jäävä kulma alkaa terävöityä. Niin käy aina, odotuksista riippumatta.

Nykyään jäljelle jää selvästi ohuempi viipale kuin ennen. Sen kulma on joskus todella terävä ja tekee kipeää.

Puhun omista kokemuksistani, näkökulmastani teatterin yleisönä ja entisenä ammattikatsojana. Olen huojentunut siitä, ettei minun tarvitse enää avata tuntemuksiani julkisesti eikä perustella näkemyksiäni kaikille. Paitsi nyt.

Jospa onnistuisin perustelemaan tämän huojennuksen.

Palaan ajassa taaksepäin, vuoteen 2002, jolloin olin äitiyslomalla.

Toinen lapseni oli syntynyt suurin piirtein laskettuna aikana, vaikka äitini pelkäsi stressin käynnistävän ennenaikaisen synnytyksen. Minut oli edellisenä syksynä saamissani viesteissä uhattu pahoinpidellä ja muiluttaa, iltapäivälehden lööpissä myös ”leikkimielisesti” hirttää. Miksi? Koska Helsingin Sanomat oli julkaissut kriittisen arvioni lapualaisten harrastajien Lapualaisoopperasta.

Olin kirjoittanut teatterikritiikkiä sivutoimisesti 15 vuotta. Ensin Turun Sanomiin, sitten Teatteri-lehteen ja lopulta Hesariin.

Reitti sinne oli tuntunut luonnolliselta. Olin saanut jo alle kouluikäisenä mahdollisuuden nähdä paljon teatteriesityksiä sekä keskustella niistä kulttuuritoimittajaisäni kanssa. Kirjoitettuani ylioppilaaksi olin muuttanut Helsinkiin opiskelemaan teatteritiedettä ja viestintää. Teatteriarvioita aloin kirjoittaa heti opintojeni alussa.

Kirjoitin ja puhuin melko paljon myös itse kritiikistä, ja vaikka ajatukseni olivat ehkä naurettavankin juhlallisia, ne olivat omiani. Minua edeltäneet kriitikot eivät nähdäkseni julkisesti reflektoineet työtään tai asemaansa muuten kuin kiistelemällä taiteen tekijöiden kanssa. Se tuntui tympeältä ja tarpeettomalta. Ajattelin, että asemasota lietsoi molemminpuolista pelkoa.

Keräsin kritiikistä kirjoittamiani artikkeleita ja puheenvuoroja vihreään kansioon, jonka löysin edellisessä muutossa pahvilaatikosta. Seuraava merkintä on päiväämätön ja luultavasti julkaisematon, ehkä opiskeluajoilta:

”Koska taiteet ovat tiettävästi aina olleet olennainen osa ihmisen henkisiä ulottuvuuksia siinä missä yhdessä elämisen säännöt sekä tieteet ja vaikkapa uskonto ja erilaiset uskomuksetkin, toisin sanoen kaikki se mitä sivistykseksi kutsutaan, niiden tilan kaventaminen, niiden merkityksen vähätteleminen ja niiden voiman kieltäminen johtaa viime kädessä ihmisen henkisen kasvun sekä ihmisyhteisöiden typistämiseen ja yksipuolistumiseen. Mitä tapahtuu, jos ihminen lakkaa ihmettelemästä?

Taidekritiikki on ytimeltään keskustelua ihmisyydestä.”

Amen! Vain suitsukkeet puuttuvat.

29-vuotiaana pääsin Päivälehden sivistysihanteita jatkavaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen eli sinne, mihin ylevine ajatuksineni kaiketi sovinkin. Toki vain avustajaksi ja määräaikaiseksi, kuten useimmat muutkin 1990-luvun lamassa opintonsa päättäneet, kiitollisena siitä, että ylipäänsä oli töitä.

Monta vuotta istuin katsomassa esityksiä, jotka eivät kiinnostaneet vanhempia kriitikkokollegoita. Silloin vielä kirjoitettiin melkein kaikesta mitä kaupungissa tehtiin: esityksiä oli vähemmän, mutta kirjoittajia ja lehtiä enemmän kuin joitakin vuosia tämän jälkeen. Dialogia tekijöiden ja kriitikoiden välillä ei juuri käyty, mutta ääniä oli monta ja mielipiteet voimakkaita.

Varmaankin jo se sai taiteen tuntumaan tärkeältä. Ainakin kulttuurin painoarvo yhteiskunnassa vaikutti selvästi suuremmalta kuin nykyään. Ehkä se oli jokin Kekkosen ajan YYA-Suomen jäänne?

Tässä maisemassa vihaisen nuoren kriitikon maine lankesi kuin luonnostaan. Kielenkäyttöni oli kieltämättä ajoittain melko jyrkkää. Vaikka kehuin enemmän kuin haukuin ja pyrin perustelemaan väitteeni niin hyvin kuin osasin, minua pidettiin milloin ilkeänä ja kohtuuttomana, milloin taas ikäni vuoksi kokemattomana eli epäpätevänä.

Outi Nyytäjä ojensi minua löysistä metaforista. Harmistuin mutta otin opikseni.

Jouko Turkka puolestaan imarteli, kun tein hänestä yli kymmenen tunnin ajan haastattelua Kuukausiliitteeseen. Se oli taktiikkaa. Jutun ilmestyttyä Turkka huusi minulle puhelimessa niin kauan, että kännykästäni loppui akku.

Kari Heiskanen oli vähällä käydä kauluksiini kiinni vielä 12 vuotta erään jutun julkaisemisen jälkeen.

Sittemmin välit kaikkiin mainittuihin onneksi normalisoituivat.

Sain joitakin kännisiä puheluita ja tekstiviestejä tekijöiltä sekä yhden anonyymin tappouhkauksen. Lukijapalautetta tuli niin ”raivokkaasta oikeassa olemisen tarpeestani” kuin arkuudestani sanoa suoraan mitä ajattelen. Minämuotoiset ilmaisuni tulkittiin narsismiksi.

Tämä tuntui paitsi hurjalta myös hämmentävältä, koska en tunnistanut syytöksistä itseäni enkä vaikuttimiani. Siksi ne oli myös alkukirvellyksen jälkeen melko helppo yrittää unohtaa. Kuten nähdään, yritys ei täysin onnistunut.

Saatan syyllistyä jälkiviisauteen, mutta uskon pyrkineeni kirjoittamaan mahdollisimman läpinäkyvästi.

En kuvitellut, että taiteesta voisi esittää yhtä oikeaa tulkintaa saati löytää totuutta. En pelännyt tuoda esiin kriittisimpiä näkemyksiäni, mutta en myöskään sitä, jos näkemäni herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Luulen ainakin. Saatan syyllistyä jälkiviisauteen, mutta uskon pyrkineeni kirjoittamaan mahdollisimman läpinäkyvästi.

Joidenkin lukijoiden oli vaikea sietää sitäkin, että kriitikon peukalo ei sojottanut suoraan ylös tai jyrkästi alas vaan liikkui: tämä asia esityksessä toimii, tämä ei niinkään, tähän en päässyt sisälle, tämän tulkitsen kenties eri tavalla kuin tekijät tarkoittivat…

Minua edeltäneet, yhtenäiskulttuuriin kasvaneet kriitikkosukupolvet olivat oppineet ja sitten tottuneet ilmaisuihin, jotka olivat omiaan hämärtämään sen ainoan asian, mitä itse pidin totena: että taide ja sen tulkitseminen on mitä suurimmassa määrin subjektiivista. He eivät olleet eri mieltä, he vain eivät halunneet puhua siitä.

Tässä saattoi olla kyse traumaattisesta suhteesta valtaan: 60- ja 70-lukulaisille entisille hipeille, teiniliittolaisille, vallankumouksiin ja omaan oppositioasemaansa mieltyneille älyköille oli selvästi vaikeaa myöntää olevansa nyt itse vallankäyttäjiä. Muistan kiistelleeni asiasta ainakin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehen Heikki Hellmanin ja kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjän kanssa. Toimituksessa sukupolvet siinä kuin sukupuoletkin sentään pyrkivät tasa-arvoon, kohtalaisella menestyksellä.

Onneksi vihapostia enemmän tuli toisensuuntaista palautetta. Silti muistan kiitokset huomattavasti huonommin kuin loukkaukset, eriasteiset epäonnistumiset ja niiden jättämän häpeän. Niiden kanssa piti vain oppia elämään.

Työhön liittyi myös sosiaalista epämukavuutta, kuten tunne siitä, että saapuessani teatteriin sain selkääni pelkkiä puukkoja. Olisin tehnyt työni mieluiten anonyymisti tai ainakin niin, ettei minua olisi tunnistettu ulkonäöltä. Se ei kuitenkaan olisi pienessä maassa mahdollista edes ilman tv-keskusteluita, paneeleita tai kuvallisia bylineja kolumneissa. Silloin tällöin löysin itseni hahmona näyttämöltä.

Tietty määrä julkisuutta tuli työn mukana, ja se piti sietää.

Kaikesta tästä huolimatta työ Helsingin Sanomien avustajana oli antoisaa ja tuntui parhaimmillaan silkalta etuoikeudelta, varsinkin silloin kun pääsin katsomaan haltioitumista herättävän esityksen tai haastattelemaan huippukiinnostavaa teatterintekijää.

Näin meni vuosia. Sitten sain tarpeekseni.

Kritiikki – tai pikemminkin avustavan kriitikon heiveröinen itsemääräämisoikeus – oli vähin erin alkanut tuntua myrkylliseltä.

Viimeisin määräaikaisuuteni Helsingin Sanomissa oli päättynyt äitiyslomaan, eikä vakituista työsuhdetta ollut näköpiirissä. Pelkillä avustajapalkkioilla oli vaikea lyhentää asuntolainoja, joten päätin etsiä muita töitä.

Laadin lopettamisesta artikkelin Teatteri-lehteen. Jutun nimi oli ”Erään kriitikon kärsimykset, – eli miksi luopua portinvartijuudesta?”. Muistan, että työotsikkona oli mahtipontisesti Kriitikon testamentti. Toivon olleeni itse se, joka tajusi muuttaa otsikon. En ehkä ollut, juttua varten otetussa valokuvassa nimittäin poseerasin kaatuneiden muistomerkin edessä, kiveen hakatun In memoriam -tekstin alla virnistellen. Se ainakin oli oma ideani.

Kirjoitin testamentissani siitä, miten turhautunut olin työskentelyolosuhteisiin, miten yksin kriitikko työtään tekee, miten ristiriitaisia olivat lukijoiden odotukset (teatterintekijöistä puhumattakaan), miten jähmettyneeksi ja vaikeasti muutettavaksi koin taidekritiikin ja miten yhdentekeväksi teatterin.

Olin ehkä palanut loppuun, mutta sellaisesta ei silloin vielä puhuttu.

Lopettamisen syitä oli muitakin, kuten elämäntilanteeni pienten lasten äitinä. Ei tuntunut järin mielekkäältä istua iltaisin töissä, kun kotona kaivattiin.

Lapualaisoopperasta tekemäni arvio näytti jäävän viimeiseksi kritiikikseni. Testamentissa kielsin sitä seuranneen, lopulta järjettömät mittasuhteet saaneen jupakan osuuden lopettamispäätökseen.

”Minua ei muiluttamalla tai uhkaamalla säikytetä, päinvastoin”, kirjoitin.

Nyt en enää olisi niinkään varma.

Teatteri-lehden julkaiseman artikkelin lopussa esitin toiveen. Sanelevan kritiikin sijaan kaipasin sisältökeskusteluja, kohtaamisia, ymmärryksen syventämistä:

”Tämä tietysti edellyttäisi niin kriitikoilta kuin taiteilijoiltakin avoimempaa ja aktiivisempaa osallistumista – ja voi olla, että yritys kaikesta huolimatta epäonnistuisi. Jos se kuitenkin onnistuisi, voisin kirjoittaa kriitikon testamenttini uusiksi.”

Uuden testamentin.

Olen yrittänyt riuhtoa itseni vapaaksi, mutta löydänkin itseni taas tästä: tilittämästä ristiriitaista suhdettani teatteriin.

Kevät 2020.

Epäilen, tuleeko tästä mitään. Olen uupunut teatteriin ja kritiikkiin jo kahdesti ja kuvitellut ratkaisevani suhteen ongelmat käymällä vieraissa, tekemällä muita töitä. Olen yrittänyt riuhtoa itseni vapaaksi, mutta löydänkin itseni taas tästä: tilittämästä ristiriitaista suhdettani teatteriin.

Viisi vuotta sitten ajattelin, että lakattuani toistamiseen kirjoittamasta kritiikkiä löytäisin suhteeseen uutta hehkua tai ennen kokemattoman kulman. Kävikin toisin. Teatteri on alkanut tuntua vieraalta. Sen jutut kiinnostavat yhä harvemmin, läheisyys on usein enää muodollista ja seksikin väljähtynyt.

Elättelen vielä toivoa rakastumisesta. Haluaisin löytää uudelleen sen, mitä meillä joskus oli. Ajatus elämästä ilman teatteria tuntuu tuskalliselta, vaikka olemme selvästi kasvamassa eri suuntiin.

Olemmeko? Vai onko tämä taas vain jokin vaihe, joka menee ohi?

Toukokuussa 2005 Helsingin Sanomien legendaarinen teatterikriitikko Jukka Kajava menehtyi työmatkallaan Berliinissä. Se oli sokki Hesarin kulttuuritoimitukselle ja suurelle osalle Suomea.

Melkoisen huonon Pulttiboisin Erittäin huono -sketsihokemista tuttu Jukka Jukanjukka! Kuollut? Mutta hänhän on ikuinen!

Olin tehnyt äitiyslomani jälkeen muita töitä muun muassa televisiossa, enkä ikävöinyt Hesariin, saati kritiikkiä kirjoittamaan.

Muistan, että istuin Sanomatalon aulan kahvilassa ystäväni Tuomas Nevanlinnan kanssa, kun elokuvatoimittaja Kati Sinisalo käveli pöytäämme ja kysyi, kiinnostaako Kajavan paikka. Kai sä haet???

Kielsin ehdottomasti.

Kun Kati oli lähtenyt, varmistin Tuomakselta: Mä en aio hakea. Enhän?

Tottakai sä haet, Tuomas vastasi.

Vakituinen työ. Säännöllinen kuukausipalkka. Mahdollisuus vihdoinkin vaikuttaa siihen, miten työtään tekee.

Hain. Kävin haastattelussa. Sain homman.

Kajavan työpistettä en kuitenkaan halunnut vaan valitsin toisen siitä vierestä, vähän kauempana tupakkaparvekkeen ovelta.

Jukka Kajava oli kulttuurijournalismin kultakauden kuninkaita. Vuosina 1965–2000 sanomalehtien kulttuuriosastot kasvoivat, Hesarissa suorastaan kukoistivat. Toimitukseen kertynyt tietämys, intohimo ja ammattitaito oli merkittävää ja asema vahva. Taidekritiikit saattoivat olla joskus suorastaan tuhoisia taiteen tekijöille, mutta ainakin ne olivat jotain muuta kuin nopeita tuoteselosteita ja -suosituksia.

Kajavan varjo oli pitkä, ja hänen odottamaton kuolemansa tuntui venyttävän sen myyttisiin mittoihin. Kuolemaa seuranneina päivinä Kajavan kritiikkien merkitystä kiiruhtivat korostamaan nekin, jotka juuri edellisessä repliikissään olivat sylki roiskuen häntä halveksineet ja panetelleet.

Kohtuuttomuuksia ei muisteltu, ei liioin sitä, miten itsevaltainen Kajava oli toimituksessa.

Hänen kaukaa tunnistettava hahmonsa porhalsi työpaikalle valkaistu takatukka liehuen treenikassi olallaan, kävi ehkä syömässä Kirsikka Moringin kanssa, kirjoitti juttunsa muutamassa tunnissa ja poistui – milloin ei ollut työmatkalla Berliinissä, Lontoossa tai New Yorkissa tai yhä pitemmillä lomilla Thaimaassa. Hän oli terävä kriitikko, työteliäs kolumnisti ja hyvä siinä mitä teki, mutta ammattiin liittyvät velvollisuudet ja rutiinit, jälkien siivoaminen ynnä muu ei-niin-kiinnostava kuului hänen mielestään vain muille.

Kuten kuka tahansa meistä, hänkin kehui mieluummin kuin haukkui ja keräsi jonkinlaista löytäjän tähtipölyä poimimalla näkyviin uusia lahjakkuuksia. Mehevän teilaajan maine eli silti omaa elämäänsä.

Kajava oli saanut vähintäänkin oman osuutensa lukijoista, jotka inhosivat häntä ja haikailivat hänen edeltäjiään. Helsingin Sanomien Sole Uexküll, samoin kuin Maija Savutie, olivat kirjoittaneet kansansivistykseen pyrkivää esseemäisempää kritiikkiä, kun taas Kajavan ja hänen aikalaistensa käsissä päivälehtien taidekritiikistä tuli suorempaa, lennokkaampaa ja usein poleemisempaa. Monen oli vaikea hyväksyä sitä.

Myöhemmin monen oli vaikeaa luopua siitä. Paras kriitikko taitaa aina olla kuollut kriitikko.

Tämän evoluution ymmärrettyäni ajattelin, että on osattava lopettaa ajoissa.

Lokakuussa 2015, yhdeksän vuotta ja 11 kuukautta vakinaistamiseni jälkeen, sanoin itseni irti Helsingin Sanomista. Kymmenvuotisvapaat jäivät käyttämättä.

Olin hautonut lähtöä jo pari vuotta ja hakeutunut kulttuuritoimituksesta työkiertoon feature-toimitukseen. Rakas kollegani, teatteritoimittaja Kirsikka Moring oli jäänyt eläkkeelle 2010 yhtä aikaa monen muun pitkän linjan kulttuuritoimittajan kanssa. Se tuntui pahalta.

Kirsikan lähdön jälkeen olin opetellut uudenlaiset, yksinäiset rutiinit. Aloin kuitenkin väsyä olemaan kaiken aikaa jotain mieltä ja perustelemaan tuntemuksiani julkisesti, vailla ketään kenen kanssa keksiä ja löytää uutta tai sparrata näkemyksiäni.

Samaan aikaan moni muu media, esimerkiksi iltapäivälehdet, harvensivat kritiikkien julkaisemista tai lopettivat ne kokonaan. Paine Helsingin Sanomien arvioita kohtaan kasvoi.

Työ kulttuuritoimituksessa oli muuttunut paitsi kiireiseksi ja stressaavaksi myös monin tavoin turhauttavaksi. Väkeä vaihdettiin, vastuualueita laajennettiin, tiloja kutistettiin, organisaatiota uudistettiin, järjestelmiä vaihdettiin. Tapahtui siis suunnilleen sama kuin kaikkialla muuallakin.

Työaikani kului yhä enemmän kaikkeen sellaiseen, mikä ei liittynyt millään tavalla teatteriin tai edes kulttuuriin. Verkkodeskivuorot ja minä emme olleet match made in heaven.

Minua oli myös alettu brändätä tavalla, jota en kokenut lainkaan omakseni. Arvioitteni otsikot muutettiin käsittelyssä astetta tai paria raflaavammiksi, joskus suorastaan aggressiivisiksi. Tekemistäni as­iallisista henkilöhaastatteluista poimittiin kärkeen seksi tai väkivalta.

Kulttuuriaiheiden arvostus toimituksen sisällä tuntui laskeneen jyrkästi sen jälkeen kun lehteä alettiin tehdä niin sanotusti digi edellä eli verkkokerronnan ja -lukijoiden merkitystä painottaen. Kulttuurisivujen erinomaiset lukuarvot lukijatutkimuksissa eivät enää painaneet vaa’assa edes silloin, kun testiryhmänä olivat nuoret eli tulevaisuuden lehdenlukijat. Klikkejä kertyi liian vähän.

Lopulta muutokset, joiden välttämättömyyttä meille usein ja kiivaasti vakuuteltiin, alkoivat vaikuttaa painajaiselta: katsoin sivusta, miten pitkään kasvatettua henkistä pääomaa purettin, toimitus oheni, ja intohimoiset oman alansa asiantuntijat kutistuivat.

Se oli sietämätöntä, ja mielestäni myös epäviisasta ja lyhyt­näköistä.

Kulttuurijournalismi, jolta edellytetään maksimaalisia lukijamääriä, muuttuu kertakäyttöiseksi ja halpahintaiseksi.

Jos taiteen merkitys yksilöille ja ihmisyhteisöille myönnetään, eikö median tulisi asennoitua kulttuurjournalismiinsa samalla tavalla kuin yhteiskunnassa asennoidutaan taiteeseen: tukemalla sitä? Silloin huolella tehdyn sisällön pitäisi olla määrää tärkeämpää.

Taide, jolta edellytetään kaupallista kannattavuutta, muuttuu vähitellen yhdentekeväksi. Kulttuurijournalismi, jolta edellytetään maksimaalisia lukijamääriä, muuttuu kertakäyttöiseksi ja halpahintaiseksi.

Jos valtamedia ei arvosta kulttuuria, seuraus on ennen pitkää se, että kulttuuri muuttuu suurelle yleisölle yhä marginaalisemmaksi ja näivettyy.

Taide on ollut kymmeniä tuhansia vuosia osoitus ihmisen mahdollisuudesta käyttää ajattelukykyään muuhunkin kuin välttämättömimpien perustarpeiden tyydyttämiseen. Se ei häviä, vaikka koko maailman media vauhtisokeudessaan kääntäisi sille selkänsä – mutta julkinen keskustelu taiteen sisällöistä liittyy sivistykseen ja elämisen laatuun siinä missä tarpeemme oppia, omaksua uusia ajatuksia tai oivaltaa jotain itsestämme.

Kiinnostavin taide ja elinvoimaisin kulttuurijournalismi vaikuttaa siihen, mistä puhutaan, ja voi antaa äänen jollekin, joka ei sitä muuten saisi.

Puheenaiheisiin tarttuminen ja varsinkin niiden synnyttäminen tosin osoittautui Hesarin kulttuuritoimituksen käytännöissä vuosikymmenestä toiseen vaikeaksi. Ainoa, mikä sai varmuudella aikaan reaktioita taiteen kentällä ja lukijoissa, olivat haltioituneimmat suitsutukset ja jyrkimmät teilaukset – kritiikit siis. Sellaiset vaikutukset eivät olleet aina toivottuja, mielipidevallalla kun oli konkreettiset seurauksensa.

Entä oma ääneni, miten käytin sitä? Yritin tehdä arvoni näkyviksi kirjoittamalla itseni kautta ja antamalla lukijoille välineitä suhteuttaa näkemykseni heidän omiinsa – mutta onnistuinko siinä? Tulinko samalla painaneeksi tai nostaneeksi jotakuta ymmärtämättä sitä itse?

Menin Hesariin Kajavan paikalle, en Kajavaksi – mutta teinkö sittenkin teatteripolitiikkaa, jota en tiedostanut, tai olinko lopultakaan vähemmän lyttäävä tai kohtuuton? Mitkä olivat sokeat pisteeni? Onnistuinko ratkaisemaan eteen tulevat eettiset dilemmat tavalla, joka kestää lähempää tarkastelua?

Joskus. Ehkä. En tiedä.

Taidekriitikon työhön liittyy monia ristiriitoja ja paradokseja, joista suurin on itse asetelman ytimessä: journalismin ja taiteen suhteessa. Sitä, nähdäänkö kriitikko taiteen edustajana mediassa vai median edustajana taiteen kentällä, on tutkittukin.

Itse ajattelin olevani ensi sijassa toimittaja, mutta koska olin niin kiintynyt lajiin, josta kirjoitin ja jota pidin tietysti kaikkea muuta tärkeämpänä, tunsin itseni aika ajoin kaksoisagentiksi.

Muutaman kerran suojelin teatterintekijöitä jättämällä kirjoittamatta tiettyjä asioita (en kritiikeissä vaan haastatteluissa), ja sain siitä varsin kovaa ryöpytystä esimiehiltäni. Mikäli olisin kertonut julkisuuteen kaikesta mitä tiesin, olisin vaikeuttanut kyseisten henkilöiden asemaa ja menettänyt heidän luottamuksensa. Vaikka pidin toimintaani tuolloin eettisesti perusteltuna, kertomatta jättäminen on vallankäyttöä siinä missä kertominenkin.

Minulla oli tietenkin oma makuni, omat mieltymykseni ja rajoitukseni. Ajattelin puolustavani taidetta, taiteellista teatteria, kunnianhimoisia riskinottoja, rohkeita epäonnistumisiakin. Tämä tulkittiin usein niin, että olin viihtymistä vastaan.

Olisin mielelläni ylpeä jokaisesta kirjoittamastani jutusta. En ole. Moni jäi pintapuoliseksi tai likimääräiseksi, eikä siitä voi syyttää pelkästään kireitä aikatauluja. Joskus loukkasin, vaikka en tarkoittanut. Joskus tulin kirjoittaneeksi myönteisemmin kuin mitä esityksen aikana ajattelin.

Kerran kirjoitin vastineen omaan kritiikkiini keskusteltuani esityksen tekijän kanssa. Kerran pyysin haastattelun alkajaisiksi ohjaajalta anteeksi vuosien takaista arviota, jossa olin kritisoinut hänen näytelmäänsä kiusallisen ilmeisenä itsetilityksenä. Se oli jäänyt kaivelemaan. Ohjaaja sanoi, ettei muistanut koko juttua.

Tyrmistyin lukiessani kollegan tekemää haastattelua, jossa nuori näyttelijä totesi saaneensa minulta niskaansa saavillisen paskaa. Omasta mielestäni olin analysoinut sekä roolityön onnistuneita että vähemmän onnistuneita piirteitä ja perustellut näkemykseni huolella.

Joskus taas tajusin mutkien kautta, että ylistämäni nuoren näyttelijän paineet nousta näyttämölle kasvoivat kritiikin vuoksi niin valtaviin mittoihin, että hän lähestulkoon musertui niiden alle.

Eräs ankarasti arvioimani ohjaaja haastoi minut lopputyönsä tarkastajaksi. Näytelmä käsitteli metaforisesti kriitikon lyttäyksen aiheuttamia reaktioita. Ensin yllätyin, sitten arvostin.

Muistan, miten vaikeaa oli kirjoittaa kantaesityksestä, jonka kirjoittaja-ohjaaja oli kuolemansairas, eikä esitys ollut mielestäni erityisen hyvä. Kaikkein hankalinta olikin tilanteissa, joissa rehellisyys itselle ja lukijoille tuntui syystä tai toisesta julmalta tekijöitä kohtaan. Tasapainoilu suoruuden ja empatian välillä kävi voimille, vaikka teorian tasolla pidinkin riippumattomuutta tärkeimpänä työvälineenäni.

Yritin huolehtia hygieniasta pysymällä etäällä teatteripiireistä. Pienessä maassa se tuntui keinotekoiselta, usein naurettavaltakin. Riippumattomuus johti ulkopuolisuuteen, mutta se oli oma valintani.

Ajoittain kitkeräksi yltyvään palautteeseenkin tottui, työn yksinäisyyteen sen sijaan ei. Aika yksin jouduin pohtimaan myös isoja eettisiä kysymyksiä, joista jotkut olivat lajispesifejä, teatteria koskevia. En saanut niihin tukea toimituksesta, mutta en myöskään osannut kysyä keneltäkään muulta, miten tässä nyt olisi viisasta menetellä. Nyt ihmettelen, miksen. Olisiko riippumattomuuden tarve muuttunut itseriittoisuusharhaksi? Että yksin pitää kaikki ratkaista ja kestää.

Tarkoitus pyhittää keinot, sanotaan. Ajatus on usein ongelmallinen, myös taiteessa, mihin on havahduttu laajemmassa mitassa vasta viime vuosina.

MeToo-tapaukset ovat usein selkeämmin tuomittavia, mutta mitä ajatella teatteriesityksistä, joiden ohjaaja on koe-esiintymisissä tai harjoituksissa haukkunut ja nöyryyttänyt näyttelijöitä tai kännipäissään lyönyt jotakuta? Voiko ja saako lopputulosta pitää hyvänä taiteena, jos se sellaiselta näyttää?

Entä mikä on kritiikin etiikka silloin, kun mehevästi muotoillut haukut ovat lukijoiden mielestä mahtavaa journalismia?

Teatterissa toleranssi erilaisia rajanylityksiä kohtaan on perinteisesti ollut suurta, ja moni tekijä hakeutuu produktioihin, joissa voi arvata joutuvansa lujille. Onko kriitikolla silloin oikeus arvioida ainoastaan esitystä ja jättää alan eettiset linjaukset tekijöille itselleen? Voiko kriitikko nauttia näkemästään, jos tietää, mitä tapahtuu kulissien takana? Mitä jos ei tiedäkään?

Entä mikä on kritiikin etiikka silloin, kun mehevästi muotoillut haukut ovat lukijoiden mielestä mahtavaa journalismia?

Vaikeita kysymyksiä, joihin en osaa vastata vieläkään.

Kaikki tämäkin alkoi painaa repussa. Lokakuussa 2015 irtisanoutuminen alkoi tuntua oikealta ratkaisulta.

Pienen teatterin ensi-ilta, jännittynyt tunnelma, valtavasti ihmisiä, jotka kyllä tuntevat mutta eivät tervehdi (aina yhtä outoa). Yleisö siirtyy aulasta katsomoon ja puhkeaa nauruun miltei heti, kun näyttämön valot syttyvät.

Jokin lavalle ilmaantuvissa hahmoissa huvittaa heitä hirveästi. Voin ymmärtää, mikä, mutta mielestäni heidän reaktionsa on ylimitoitettu ja tunnelma muutenkin oudon hysteerinen. Tuntuu, että kuplan sisällä on pienempi kupla, jossa peukutetaan kaikelle.

Näyttelijät näyttävät tyytyväisiltä. Tätäkö tässä vain haettiinkin?

Myöhemmin keväällä 2020 teatterit on suljettu koronaviruspandemian vuoksi. Tuntuu oudolta kävellä kerran toisensa jälkeen teatterin ohi menemättä sisään, tuntematta mitään ja näkemättä ketään.

Ennen tätä poikkeusaikaa olen käynyt edelleen mielelläni katsomassa esityksiä, vaikka poistunkin usein tyytymättömänä ja samalla helpottuneena ajatellen, että onneksi tästäkään ei tarvitse kirjoittaa.

Esitys, joka on saanut entiseltä kollegalta loisteliaan arvion, on minusta sotkuinen ja rasittava. Toista esitystä hehkutetaan uuden sukupolven klassikoksi, mutta ensi-illassa odotan ainoastaan, että pitkäpiimäinen uho ja ontto toisteisuus loppuisi mahdollisimman pian. Kolmas on minusta täysi muotopuoli ja arvelen tekijän ajautuneen vakavaan kriisiin sitä tehdessään. Vielä mitä. Viisi tähteä.

On ollut kiinnostavaa huomata, että nyt kun en enää kirjoita esityksistä, saan niistä irti selvästi vähemmän kuin ennen. En joudu perehtymään niiden taustoihin, en opiskelemaan aiheita, joita ne käsittelevät, enkä välttämättä edes keskity katsomossa kaiken aikaa. Ajatukseni harhailevat.

Nykyään riittää, kun totean, että tykkäsin tai en tykännyt, ja sitten näitä tykkäyksiä käsitellään vähän aikaa kulloisenkin seuralaisen kanssa.

Se, että minulla ei ole enää ulkoista tarvetta analysoida kokemaani ja perustella näkemyksiäni yhtä tarkasti kuin ennen, on siis henkilökohtaisella tasolla sekä huojennus että huononnus.

Pohjimmainen tunne on sittenkin suru.

Miksi koen nykyisen teatterin niin usein niin etäiseksi? Olemmeko lakanneet puhumasta samaa kieltä? Emmekö ole enää kiinnostuneita samoista asioista?

Vierauden tunne liittyy varmasti omaan vanhenemiseeni.

Olen 53. En kuitenkaan tunne itseäni vanhaksi vaan nälkäiseksi, uteliaaksi ja toiveikkaaksi uusien taide-elämysten edessä.

Mutta on siinä muutakin.

Ei tietenkään pitäisi määritellä nykyisiä pari- ja kolmekymppisiä, koska siitä saa varmuudella turpaansa (mahdollisesti myös omilta lapsiltaan), ja ehkä se on ihan oikein. Nuoret aikuiset korostavat yksilöllisyyttään, kuten kaikki vastaavassa iässä ennen heitä, eivätkä samastu mihinkään sukupolvi-identiteettiin. Sekin lienee terveellistä.

Mistä sitten on kyse?

Yrityksessäni ymmärtää, miksi koen muun muassa teatterissa ja taiteen äärellä nykyään niin voimakasta ulos sulkemista, kompastun omiin yleistyksiini.

Kylmäksi jättävän esityksen provosoimana ajattelen minua yhtä sukupolvea nuorempien tekijöiden maailmankuvan muodostuneen lähinnä googlaamalla ja copypeistaamalla ja rakentuvan jatkuvalle itsetarkkailulle sekä tarkoituksellisesti buustatuille epävarmuuksille.

Moni minua nuorempi aikuinen tuntuu määrittelevän itseään ja valintojaan melkein paniikissa ehtiäkseen saada ilmeensä järjestykseen ennen kuin kukaan tuomitsee. Yhdet elävät kuin olisivat yksityisimmilläänkin jonkinlaisessa BB-talossa, toisten asemaa huomiotaloudessa taas määrittää edelläkävijyys ja sairaalloinen puhdasoppisuus.

Välillä mietin, onko yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen alkanut levittää mätäänsä taiteeseenkin. Nähdäänkö se, mistä minä ja mun kaverit emme ole kiinnostuneita, jo naurettavana tai poliittisesti epäkorrektina tai peräti vääränä? Nykyisten teattereiden ohjelmistopolitiikkaa seuratessa toivon, ettei se ala taas, orjuuttavien dogmien aika.

Tällaiset tunteet ovat onneksi ohimeneviä, ja siksi on syytä jättää kärjistykset sikseen. En halua lietsoa yhtään enempää vastakkainasetteluita. Toivon, että me kaikki pelkäisimme vähemmän ja ymmärtäisimme toisiamme vähän enemmän.

Jokainen sukupolvi luo oman taiteensa ja taiteilijansa ja löytää omaa ilmaisuaan luontevimmin ymmärtävät kriitikkonsa usein omista ikätovereistaan. Tämä on orgaanista ja järkeenkäypää – mutta jos ”ymmärtäminen” käsitetään ainoastaan hyväksymiseksi tai suoranaiseksi ihailuksi, eikä muunlaisia, mahdollisesti laajempia näkökulmia haluta edes kuulla, menetetään paljon, niin taiteen tekemisessä kuin sen vastaanottamisessakin.

Taide, jolle monitulkintaisuus on osa luontoa, typistyy. Siitä tulee bonsai.

Toivon, ettei teatteri tee sitä itselleen.

Kun nyt tarkastelen testamenttiani vuodelta 2002, huomaan surevani uudelleen samoja asioita. Kannattiko edes lähteä toiselle kierrokselle?

Työn tekemisen ehdot kyllä muuttuivat, mutta selvästi huonompaan suuntaan. Taiteellinen teatteri joutuu edelleen kamppailemaan olemassaolostaan.

Kritiikin muuttaminenkin osoittautui käytännössä vaikeaksi. Taiteilijoiden ja taidekriitikoiden välinen vahingollinen vastakkainasettelu ei juurikaan lientynyt. Esityksistä ei keskusteltu sen enempää kuin ennenkään – vaikka Helsingin Sanomien omalla keskustelupalstalla ja somessa se olisi ollut teknisesti mahdollista, toisin kuin aiemmin. Siihen ei vain ollut koskaan aikaa, ja myönnetään: oli sittenkin helpompaa tehdä työtään kyseenalaistamatta itseään ja valintojaan koko ajan.

Haluan silti uskoa, että kritiikin perimmäinen dialogiluonne vielä toteutuu jossain. Suunnitelmia on, ja ehkä resurssikysymyskin jonain päivänä ratkeaa.

Kriitikonurani olisi voinut jatkua vielä 15 vuotta, ellen olisi lähtenyt Hesarista. Koska monet esitykset kuitenkin tuottavat minulle pettymyksen, on mielestäni erittäin hyvä niin esityksille, tekijöille ja teattereille kuin yleisöille ja muillekin lukijoille, että niitä arvioi valtakunnan mediassa joku muu kuin minä.

Aina en edes lue kritiikkejä. Olen kai väsynyt niihinkin.

Kun luen, huomaan miettiväni, ovatko teatteriarviot muuttuneet aiempaa myönteisemmiksi vai onko tämä vain näkökulmani muuttumisen tuottama harha.

Onko teatteri nykyisten, kaiken aikaa harvalukuisempien kriitikoiden mielestä todella niin hyvää? Eikö kukaan jaa tätä vierauttani?

Vai johtuisiko myönteisyys taiteen ja teatterin yleisestä ahdingosta, jota kriitikot yrittävät osaltaan, tietoisesti tai kenties tiedostamattaankin, helpottaa? Tai siitä, että vaikka myönteisten arvioiden kirjoittaminen on tietyssä katsannossa kriittistä kirjoittamista vaikeampaa (journalistisessa kirjoittamisessa jälkimmäistä pidetään yleensä hyveenä, ja analyysi, erittely sekä kausaalisuuksien osoittaminen on teknisestikin yksinkertaisempaa kuin sen perusteleminen, miksi hyvä on hyvää), niiden julki tuominen on paljon mukavampaa?

Muistan, miten urani alussa kadehdin ja samalla paheksuin saksalaista ohjaaja-kriitikkoa, joka jossain haastattelussa kertoi kirjoittavansa arvioita ainoastaan niistä teoksista, jotka inspiroivat häntä. Ollapa sellaisessa asemassa!

Myönteisyyshypoteesi saattaa tosin olla seurausta siitä, että näkemäni ja lukemani välillä tuntuu vallitsevan yhä useammin ristiriita. Tämä lienee tuttu kokemus kaikille, jotka huomaavat siirtyneensä tai tulleensa syystä taikka toisesta siirretyksi syrjään.

Ehkä kyse on vain omasta yksityisestä kriisistäni. Tai ehkä nautin kriitikkovuosinani pari esitystä liikaa ja poden pitkittynyttä teatterikrapulaa.

On hyvin mahdollista, että kirjoitin itsekin myönteisemmin kuin nyt luulen, kun olin vielä Hesarissa. Tiesinhän, että joutuisin vastaamaan seurauksista ja kohtaamaan vastedeskin kritiikkini kohteita kasvoista kasvoihin. Jospa tein työn mielekkäämmäksi itselleni olemalla loivempi tai ainakin rakentavampi kuin sisimmässäni olinkaan?

Moni kielteisen kritiikkini kohteeksi joutunut pitäisi tätä varmaankin aika paksuna.

Yksi pysyy. Uskon yhä, että taiteen ja sen kritiikin pitäisi olla keskustelua ihmisyydestä.

Nyt, kun teatteriin ei pääse, kaipaan sen taikapiiriin. Ikävöin esityksiä, jotka tuntuvat päässä ja kropassa, liikuttavat ja ravistavat, saavat maailman näyttämään erilaiselta, pakottavat katsojan katsomaan itseään ja tunnistamaan muut ympärillään.

Gnothi seauton.

Teatteri, jos mikä, on inhimillisyyden tutkimista, läsnäoloa ja jakamista (ikävä kyllä myös viruksille). Odotan vuoropuhelua uusien esitysten kanssa siitäkin huolimatta, että meillä kummallakaan ei aina olisi kovin paljon sanottavaa.

Oltaisiinko vielä vähän aikaa yhdessä? Voidaan jutella, jos siltä tuntuu.

Seksikin kelpaisi.

Julkaistu: 6.6.2020
4 kommenttia