Luonto! Puhdas, koskematon, palkitseva (joskus jopa julma! (Ymmärrettävästi!)) luonto! Onneksi olkoon, nuuuuuhhhh, raitis ilma ja söpöt, söpot sieraimesi!

Tunnetko, kuinka sielusi puhdistuu niin kuin Jumala puhaltaisi sinne kompressorilla…psssyyyyhhhh!... liat ja karstat räjäyttävää ilmaa? Aaaaaaahhhh!

Luonnossa sielusi, niin kuin hyvin usein sanot, lepää.

Ja mikäpä on sielusi lepäillessä, jopa laiskotellessa, jopa velttoillessa, kun jalkojesi alla on kivilaatoilla tasoitettu maasto, edessäsi toissa talvena rakennettu ruopattu ranta, suodatinkankaan päälle kaadetut ja levitetyt ja tasoitetut 150 kuutiota hiekkaa, josta työmiehet ovat erotelleet isommat kivet pois ja kaikkialta aukeaa avara näkymä luontoon, järveen, mereen, kun puut ja pensaat tapettiin tai siirrettiin pois luonnon edestä huvilan toiselle puolelle, hiekkatien ja mökin väliin yksityisyyttäsi korostamaan, puita ja muita luonnon omia koriste-esineitä hankittiin lisääkin niin, että ohi ajavat naapurit voivat ihailla yritteliäitä päärynäpuita, kirsikkapuita, luumupuita, jalosyreenejä, ruusupensaita, puutarhan hoito on lääke ihan kaikkeen, iltaisin katsot katkerana Huvila ja Huussia, olet varma, että ne saivat kaiken ilmaiseksi, mutta silti et vaihtaisi mistään hinnasta tätä tunnetta, että sinä muokkasit luonnon näköiseksesi.

No niin. Vittu PEURAT.

Kauaa ei kulunut. Nauravatko jo naapuritkin ohi ajaessaan? Peurat, jänikset, myyrät, LUONTO naposteli juuri poskeensa pikkupikku päärynäpuusi, kirsikkapuusi ja luumupuusi! Seuraavalla kierroksella ostat piikkilanka­aitaa ja jokainen luonnon kaunistamisesi on kuin luonnon oma Auschwitz.

Historia! Vau! Historia on sinua aina kiinnostanut sellaisella melankolisen ylimielisellä ja narsistisella tavalla niin kuin se nykyään useimpia kiinnostaa, ja siksi selailet silloin tällöin perintömökilläsi valokuva-albumeita ajalta, jolloin isoisäsi mökin sodan (Suomen sodan?) jälkeen rakensi.

Luonto oli silloin kovin, kovin synkkä, ihminen varmasti myös! Kuvissa ei valo tanssahdellut sileiksi hiotuilla pinnoilla, männyt, kuuset, haavat peittivät näköalan kaikkialle paitsi omaan pimeään, haavoittuneeseen mieleen, maa oli soran ja kivien koristamaa multaa, mustavalkokuvissa enemmän mustaa kuin valkoista, sellainen oli luonto, elämä, ihminen ennen.

Kun istut Aperol Spritz -lasisi kanssa terassilla, on Suomen luonto parhaimmillaan. Luonto, miten sen sanoisi, se on kuin tuija, joka tuijana on vain tuija, mutta kun sen leikkaa muotoon, se on muotoon leikattu tuija. Mutta on luonto paljon muutakin kuin anaalifiksoituneen kansallissosialisti­vihreän järjestys siellä, missä kaaoksen ja mielivallan tulisi hallita: se on henkilökohtainen saavutus: todiste siitä, että on päässyt elämässään luontoon, johonkin syvempään, puhtaampaan, aidompaan, koskemattomaan, Pekka Sauriin. Sille on sanakin, luontoaltistus, jonka muutit fyysisen vastustuskyvyn kasvusta oman henkisen vastaanottokykysi kasvuksi, sellainen sinä olet, ei sille mitään enää voi, ei auta luonto, ei mikään.

Lähiluonto! Kuulet tuota sanaa yhä useammin. Mikä vitsi! Lähiluonto ei koskaan kykene samaan kuin oma, omin ja vuokrakäsin muokattu luontosi, lähiluonto on kaikkien jakamaa luontoa, ei kertomus sinusta, köyhien luontoa, kertomus kaupungista, ei Instagram-kuva syvyydestäsi, pinnallisten luontoa, kertomus muista, se ei koskaan riitä. Siksi haluatkin lisää kaupunkia Helsinkiin, kuulut oikein sellaiseen Facebook-ryhmäänkin, koska sinulla on jo oma luonto.

Mutta… ei sitä voi kieltää… onhan tämä yhteiskunta­sopimusten ja yhdessä sovittujen sääntöjen ulkopuolinen luonto joskus rankkaa. Niin kuin luontorunoilijasuosikkisi Risto Rasa (onko muita, yv jos on???!!!) hyvin kirjoitti: ”Linnunäänten joukossa/ on yksi surullinen./ Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita”. Huh! Todellakin! Etenkin kun sen äänen erottaa! (Moni ei.)

Muistatko, kun kerran näytti siltä, että joutsen olisi alkukeväästä jäätynyt kiinni jäähän? Sinä olit hätääntynyt, huutelit joutsenelle, ”HEI HALOO SIELLÄ JOUTSEN!”, kehotit sitä nousemaan, tsemppaamaan, mutta kun se selvästi kohtalonsa hyväksyneenä istui joutsenen perse jäässä kiinni kuin teloitusta odottava zen-buddhisti, soitit Luonnonsuojeluliittoon, ja sieltä kuuluvan huokaisun aikana joutsen jo nousikin ja lähti lyllertämään jäätä pitkin!

Tai muistatko, kun orava yritti saalistaa pikkulintua ja menit väliin, ”HUS ORAVA!”, aitoa välittämistä, alaspäin ei saa syödä, ”HUS ORAVA!”, väliintulosi auttoi, kannustamanasi pikkulintu muisti osaavansa lentää, orava ei.

Tai kun ostit linnunpöntön, asettelit sen suurella vaivalla symmetrialtaan hyväksymääsi koivuun ja vilkuilit kymmeniä kertoja päivässä, onko taloon muuttanut jo kiitollinen pariskunta, joka ymmärtäisi, että tässä olisi lämmin, turvallinen koti sympaattiselle lapsiperheelle, jolla olisi vaikeaa, jos sinua ei olisi.

Ja löysihän oikea perhe viimein itselleen ensikodin! Talitiais­pariskunta muutti uuteen kotiinsa, perheenlisäystä pukkasi, mutta sitten, sitten…eräänä aamuna heräsit tikan hakkaukseen… joskus voisi saada luonnolta vähän rauhaakin…ja aamukahvia keittäessäsi huomasit käpytikan paukuttavan linnunpönttöäsi hajalle nauttiakseen aamiaiseksi lintuperheesi poikasia, ”HUS KÄPYTIKKA, HUS!”.

Toista linnunpönttöä et enää hanki, olit oppinut pahimman kautta etkä halua enää koskaan kuulla sanaakaan niistä pikkulinnuista, jotka kuivina kesinä nokkivat lehmien utareita hajalle saadakseen juotavaa, ”HUS LUONTO, HUS!”.

Itse aiheuttamiesi luontokuolemien kanssa olet onneksi sinut. Ensimmäisiä tekojasi perintömökin päivittämisessäsi oli se, että revitytit järven puoleisen seinän kokonaan pois, jotta sen tilalle voisi asentaa lasiset liukuovet niin, että tunkkainen olohuone (jonka maalautit valkoistakin valkoisemmaksi, ethän sinä sentään hullu ole!) sai vihdoin valoa. Sen seurauksena pikkulinnut näkivät ikkuna­lasista vain heijastuksen takanaan killuvasta luonnosta ja LÄTSPOKS! tappoivat itsensä lasiin, jonka peseminen alkoi pikkuhiljaa käydä niin masentavaksi, että delegoit sen lastesi tehtäväksi, jotta hekin ymmärtäisivät, että luonto on julma, ja nyt lapsesi heräävät opettavaan huutoosi ”TAAS ON KAKSI KUOLLUT!”.

Kaloista puheenollen: palataanpa haukeen ja traumoihin, sillä luontosuhteesi pullistelee traumoja niin kuin se olisi se viiden vuoden takainen ihmissuhteesi, josta pukkaa edelleenkin ammennettavaa pitkin seiniä! Kävi nimittäin niin, että Tappajahai-elokuva sekä ne muutamat jättihaukia koskevat pikku-uutiset ovat traumatisoineet sinut niin, että yksinkin ollessasi puet mökillä uimapuvun päällesi uimaan lähtiessäsi, ettei JÄTTILÄISHAUKI vain nappaa rakkaimpiasi, palaa peniksestäsi, nännin päätä, tunge jättiläispäätään vulvaasi, kukapa hauki ei kaikesta tuosta haaveilisi.

Toki sinua – onhan sinulla sielu! – on mietityttänyt luonto, etiikka, eläinten oikeudet tuijottaessasi terassiltasi luontoa. Muistelet itsellesi lämpimästi hymyillen aikaa, kun eettisistä syistä kieltäydyit syömästä ”KETÄÄN, JOLLA ON SILMÄT” ja siksi popsit kuukauden jauhelihaa. Sittemmin olet lipsunut etiikkasi kanssa ja kerran ahvenia grillatessasi päädyit huonoa omatuntoa potien pohtimaan kalojen oikeuksia ja luontoihmisenä tutustuit grillin – Big Green Egg, luonnon oma ikuinen muna! – ääressä tematiikkaan Googlen avulla.

Löysit maininnan ”kalojen monimutkaisesta sosiaalisesta elämästä”, katsoit kauniilla grilliviivoilla koristeltujen ahvenfileiden kasvavaa kasaa, pöydän ääressä ruokaa odottavia, ilosta porisevia ystäviäsi, pohdiskelit ”kalojen monimutkaista sosiaalista elämää” ja aika pian olit, että ”NJAAAH”, sinulla on monimutkainen sosiaalinen elämä, kala on kala.

Niin, kirjat ja luonto! Eräs luonnon määritelmistä on ”paikka, jossa valehtelee itselleen lukevansa ne kirjat, joista on kaupungissa valehdellut itselleen, ettei ole aikaa, koska ei ole luonnossa”. Mökille vuosikymmenien saatossa kertynyt kirjakokoelma on kertomus ihmisen kasvusta, jossa sinä olet kohokohta. On Sapo-sarjan musta­selkäisiä dekkareita, ne kuuluvat mökille Simenonien lailla, isovanhempiesi isänmaallis-uskonnollista kirjallisuutta, seuraavan sukupolven Hannu Salamaa, Pentti Saaritsaa ja luontorunoja, ja sitten sinä ja Bookbeat-tilisi, auringossa on tosin mahdoton lukea iPadilta, mutta onneksi mökin vintillä on myös vanhoja aikakauslehtiä, joiden rikollisesta nais- ja ihmiskuvasta otat kuvia Instagram-tilillesi, koska luontokuvasi eivät saa niin paljon sydämiä, mutta nämä kuvat totisesti naurattavat ja kauhistuttavat kaikkia!

Kirjat ja luonto on ihana yhdistelmä, mutta luonto ja luonto, hmmmmmmm. Peurat, iljettävät etanat, myyrät, hiiret, jänisrutto, borrelioosi, horkka, kuolema, rotista näet unta, ampiaispesä saunaterassin katoksessa, kyykäärme, kyynpurema, myyräkuume, hyttysiä, muurahaisia, lentomuurahaisia, paarmoja sielussa, heinäsirkkoja sydämessä, me kaikki kuollaan, ja sitten vielä sellaisia pienenpieniä hyönteisiä, jotka täyttävät suun, kun puhuu sosiaalisesta sukupuolesta ja valistunut mielipiteesi hajoaa ysköksesi sisään, nolottaa, olisitpa kuollut, me kaikki kuollaan.

Kaiken tuon takia samoilusi luonnossa on vähentynyt. Et niinkään ole luonnossa kuin mukavalla tuolilla katsomassa luontoa vähän kauempaa, niin kuin istuisit elokuvateatterissa ottamassa kuvia valkokankaasta. Ja hyvä niin, nyt kun koronaviruksen takia ulkomaanmatkailu on vähentynyt, Suomen metsät ovat täynnä sinne eksyneitä kaupunkilaisia soittamassa hätäkeskukseen ”TULKAA HAKEMAAN MUT TÄÄLTÄ POIS!”, sinä olet onneksi oppinut sienestämään Teslastasi käsin.

Sitä olet mietiskellyt, miksi samat asiat tuntuvat niin erilaisilta luonnossa kuin kaupungissa. Jotkut tuntuvat paremmilta, aidoimmilta, autenttisimmilta, syvemmiltä, merkityksellisimmiltä kuten sateisten, viilenevien syysiltojen lämmittäminen keskuslämmityksen sijasta pärisevällä takalla tai terassilla nautittu illan viimeinen viskilasi tai kirja ennen nukahtamista tai pikainen penetraatiopyrähdys kurtturuusupensaassa…nautit vähän liikaakin niistä piikeistä, mutta ei mennä nyt siihen… ja sitten ovat ne toiminnot, joissa luonnossa katoaa niihin kuuluva tunne.

Niin kuin pyöräily! Lähin kyläkauppa on seitsemän kilometrin päässä ja sinusta alkoi tuntua hävettävältä autoilla sinne hakemaan unohtunutta yrttiä (niin kuin siinä makkaramaalaisten olutvarastossa edes tiedettäisiin, mikä on yrtti!) tai limsaa lapsille, jotka jouduit päivittäin lahjomaan luonnon ystäviksi. Pyöräily kaupungissa on tosi tosi kivaa ja usein kätevämpää kuin autoilu, ja koska ilmastokatastrofi voi vaikuttaa järvivetesi puhtauteen, hankit mökkipyöräksesi Cyclocross-pyörän – Focus Mares 9.8 C Apex 1! – joka sopii hyvin sekä haljenneelle asfaltille että hiekkatielle. Odotit pyörää, rasvasit pohkeitasi, kiillotit kypärääsi, luit käyttäjäkokemuksia pyörästä, ja kun pyörä vihdoin saapui, olet ajanut sillä lähikauppaan kaksi kertaa.

Se ei vain tunnu samalta! On jotenkin henkisesti liian läheisessä suhteessa pakkoon ja välttämättömyyteen valinnan ja vapauden sijasta! Ja pyörän satulasta ehtii nähdä kaiken liian tarkasti: rumia taloja, epäsiistejä pihoja, lihavia ihmisiä, apatiaa, ankeutta, tosi lihavia ihmisiä, siinä yhdessä kaatopaikkapihassa asuu juoppo suku, luonnevikaiset koirat murisevat ja haukkuvat vapaina, luonto pelottaa, humalaiset murisevat ja haukkuvat vapaina, luonto pelottaa. Ei sille mitään voi, joskus luonto on yksinkertaisesti vain paskasti organisoitu lomakylä.

Kaikki muuttuu, luonnossakin! Ymmärrät sen hyvin, mutta haluaisit huomauttaa, että on kahdenlaisia muutoksia: parannuksia ja muiden tekemiä muutoksia. Luontoa tulee parantaa, jotta on helpompi vältellä oman tyhjyyden tapaamista, ja siksi luontoa tulee korjata riippukeinuilla, liuskekivillä, luonnonkivillä, kiviasetelmilla, aidatuilla kukkakokoelmilla, lasipuutarhalla, lasiyrttitarhalla, viskilasilla, krokettikentillä, shampanjalasilla, pomppulinnoilla, leikkaamalla se muotoon, muotoon, muotoon, vaihtamalla isoäidin pölyinen, synkkä ryijy 60 tuuman televisioon.

Sitten on se luonto, jonka muut pilaavat ja tuhoavat samalla tunteesi ja muistosi niin kuin ne olisivat vain avuttomina sätkiviä linnunpoikasia käpytikan suussa. Terapeuttisi kanssa olet käsitellyt monta kertaa sitä shokkia, kun ensimmäistä kertaa veit koko perheen uudella veneellänne – sokeutuvan vanhan miehen veistämä puuvene ja Torqeed-sähköperämoottori, jotta kuulee sekä oman että luonnon äänen! – parin kilometrin päähän sille salaiselle saarelle, josta sukusi oli jo sodan (Lapin sota?) jälkeen kantarellinsa hakenut, ja saareen olikin ilmestynyt rakennustyömaa. Joku oli ostanut salaisen saaresi ja tulisi pilaamaan sen todennäköisesti rumalla valmistalolla, sinun kantarellisi, jonka lasi-ikkunat saavat pikkulinnutkin ajamaan itsensä itsemurhaan, sukusi kantarellit.

Ja pelkkä sana ”hakkuualue”! Olet melkein luhistua itsesi alle! Eikä ihme, sillä sisimmässäsi jokin hajoaa, kun ajat yksityistietä pitkin tutun metsän läpi mökillesi, eikä metsä olekaan enää tuttu, se on tunnistamaton ruumis, havupuiden Kristallnacht. Kysymys on sinulle, tietysti, vahvasti eettinen, ovathan metsät Gaian keuhkot ja sitä rataa, vaikka onkin käynyt niin, että jo vuosia sitten sinulta menivät sekaisin sekä etiikka ja estetiikka että yleinen etu ja sinun etusi.

Hakkuualueen suurin ongelma sinulle ei ole maapallon tulevaisuus, vaan hakkuualueen rumuus, se että näet ihmisen vääränlaisen jäljen. On kategorisesti täysin eri asia, mitä itse teit sukumökillesi, kun vanhempiesi kuoltua suoritit sille brasilialaisen hysteerikon vahauksen: pois turhat puut, turhat pensaat, ruoho, kivet, luonto, kaiken muutit kliiniseksi, karvattomaksi, jotta pystyit, kliinisenä, karvattomana, makaamaan luonnolta turvassa ja ottamaan vastaan luonnon suurinta antia, aurinkoa, esteettisten pyrintöjesi tähden.

Maalaisia pidetään usein muutosvastarintaisina, ja sitä ne sinun mielestäsi määritelmällisesti ovatkin, mutta kun sinä lähestyt luontoa, paremman luokan muutosvastarintasi nousee, koska kaiken täytyy virrata, muuttua, kehittyä paitsi sinun oman luontosi ja niiden tunteiden, mitkä siihen liittyvät. Siksi vastustat luontoosi suunniteltuja leveämpiä teitä, tuulimyllyjä, patoja, ostoskeskuksia, siltoja, kaikkea, mikä voisi helpottaa heitä, jotka luontosi liepeillä asuvat, eivät vain lomaile. Luontosuhteessaan kaikkien tulisi pysyä luddiitteina, jotta sinä voit nostalgiasi keskellä jatkaa kulkuasi kohti yhä modernisoidumpaa nostalgiaa.

Jack Wolfskinin Base Camp Dome -teltta, Lorpenin sukat, Wengerin 87-osainen monitoimiveitsi, Arc’teryxin vedenpitävä takki, PHD Hispar 1200-makuupussit, Taken bambutuolit, Parabootin vaellus­saappaat, Luno-ilmapatjat, Yeti Tundra 210-kylmälaukku, Snow Peak Takibi-grilli!

Luonto on sinulle muutakin kuin mökillesi hankittu LiebHerr WTpes 5972-viinikaappi (potentiaali 155 pulloon tasavuotissynttäreitäsi odotellessa!) ja pelko siitä, kestääkö sulake­taulu hedonismisi. Se on vaeltelua, retkeilyä, patikointia, itsesi integrointia luontoon, kerran kävit Nuuksiossa, varsin sanoisiko espoolainen kansallispuisto, toisen kerran veit perheen retkelle Kirkkonummen Meikoon, epäilyttäviä telttanaapureita, kolmannen kerran olit Keuruun Nyyssänniemessä, taivaalliset artesaanipizzat, vääränlaisia ihmisiä, haluaisiko joku ostaa vintillisen kolme kertaa käytettyjä retkeilyvarusteita.

Sienestäminen, kalastaminen, marjastaminen, mmmmmmmhhh! Varmasti kivaa, toki olet kaikkia niitä harrastanut, tässä kuva tien poskesta löytyneestä sienisaaliista, ja toki harrastaisit vieläkin, mutta ne muuttuvat niin helposti, huomaamatta, virkistävästä ajankulusta, pittoreskista seikkailusta työksi, pakoksi, ja onkin onni, että naapurin mummo on asetellut mökkinsä eteen pöydän, josta voi ostaa mustikoita, puolukoita, karviaismarjoja, viinimarjoja, kantarelleja, suppilovahveroita, ja koet velvollisuudeksesi tukea ahtaalle ajettuja mummoja, vaikka viime aikoina oletkin alkanut epäillä mummon ostavan virolaiset sienet K-Marketista, lisäävän hintaan viisi euroa ja kauppaavan niitä lähiluontoa rakastaville kaupunkilaisille, mutta ei kai nyt sentään!

Kalastus on sinusta aina ollut ihanaa, onhan siinä omat ajatuksesi, luonto, syvyys, omat ajatuksesi, hiljaisuus, vesi, omat ajatuksesi, mutta hmmmm, joskus tuntuu, että ne eivät riitä, ja perkaaminenkin on sottaista, kalat haisevat ja lokit odottavat laiturilla kaloja peratessasi omaa Hitchcock-hetkeään, mutta onneksi kymmenen kilometrin päässä asuu mies, jolta saa ostettua fileoitua kalaa, joskus mies voisi tosin olla vähän tarkempi, vaikea lausua ääneen Amanda Gormanin korrektisti suomennettua runoutta suu täynnä ruotoja.

Sienten, marjojen ja kalojen ostamisessa on myös se palkitseva puoli, että tutustut paikallisiin ihmisiin, ja ainakin nämä kaksi palveluntarjoajaa ovat puheliaita ja iloisia kuin lihaksi tullut Karjala. Valitettavasti luonnossa on myös niitä toisia, joita näet Siwassa ja joita kutsut ”einesmaalaisiksi” ja sivistyksesi pintapuolisuudessa on sekin positiivinen puoli, että et tunne James Dickeyn Syvä joki -kirjaa tai sen pohjalta tehtyä elokuvaa, joten parikin maalais­sukupolvea on säästynyt Syvä joki -vertauksiltasi, jossa sinun roolisi on aina päätyä metsien miesten kiduttamaksi ja raiskaamaksi, vaikka todennäköisempää on, että he haluaisivat vain läppäistä sinua ohimennen niin kuin olisit eksynyt kaupunkilaishyttynen.

Muistatko, kun tungit siemenperunoita maahan eikä tapahtunut mitään? Hetken mielessäsi kävi (ei käynyt!), että ehkä maanviljely onkin työtä eikä EU-rahojen kuppaamista, mutta sitten kaupasta alkoi saada uutta siikliä niin halvalla, että ihmettelit, miksi kukaan viljelee yhtään mitään, kun kaupasta saman saa näin hirvittävän halvalla!

Mutta nyt luontokautesi on taas hetkeksi ohi. Olet palannut kaupunkiin, illat pimenevät sillä runollisella tavalla, johon vain pimenevät illat kykenevät, etkä voi itsellesi mitään: kaikista luonnon vioista ja puutteista huolimatta kaipaat takaisin luontoon: itseesi, hiljaisuuteen, viattomuuteen, ajatuksiisi, harhoihisi, ja siksi välillä vilkuilet MacBook Pron ruudulta riista- ja valvontakameroidesi luonto­kuvia ja yrität saada selvää, muistitko varmasti lukita aitan oven Abus Granit Extreme 59- U-lukolla, siellä on mittaamattoman paljon arvokasta tavaraa luonnossa selviytymiseen.