Jussi Parviainen muutti Pariisiin ja löysi kadonneen elämänhalunsa – Muisto Suomesta kiusaa yhä: ”Aina kysytään, että ootko paskaa tulossa heittämään”
”Pariisi alkaa tuntua kotikylältä. Kuin lapsuuteni Kuhmo”, lausuu Jussi Parviainen, mies monen teatteritarinan ja kohun takana. Elämä on paljon antanut ja ottanut, mutta nyt Seinen rantamilla on valmisteilla uralle uusi kevät.
Ensin kuvaan ilmestyy miehen otsa. Sitten paksut, tummasankaiset silmälasit ja vaaleat harottavat hiukset. Jussi Parviainen kietaisee kaulaliinan ylleen ja harppoo ovesta ulos.
– Odota sekunti, hän sanoo rätisevän linjan takaa.
On joulukuun alku ja Pariisissa neljä astetta lämmintä. Parviainen, 68, kertoo asuneensa keväästä lähtien Le Marais’n modernin eliitin kaupunginosassa ja työstäneensä Pariisiin sijoittuvaa, omaelämäkerrallisia elementtejä sisältävää romaanikäsikirjoitusta.
Pääteostaan.
On paljon muutakin. Vuoden 2024 alussa Parviainen aloittaa Apu-lehden kolumnistina. Hän kirjaa ylös havaintojaan ja ajatuksiaan Ranskan pääkaupungin kaduilta, hautausmailta, aukioilta, kansasta, vallasta ja kahvikuppiloista.
Kolumnisarja kulkee nimellä Kirjeitä Pariisista.
– Onhan tämä todella ison tyytyväisyyden ja onnellisuuden aikaa, kun saa aikaan asioita ja teksti kulkee. Pariisi on alkanut tuntua mulle niin kuin kotikylältä. Vähän niin kuin joku lapsuuden Kuhmo, hän tunnelmoi.
”Ei ei ei… Eivätkä muut tarvitse minua.”
Kamera heiluu sivulta toiselle, kun Parviainen harppoo Pariisin katuja. Hän selostaa innostuneesti kaupungin kulttuuri- ja taidehistoriasta sekä merkittävistä tapahtumapaikoista.
Tuossa talossa asui James Joyce, hän viittoo, ja tuossa puolestaan runoilija Charles Baudelaire.
Ja tuolla on Café de Flore; Albert Camus’n, Jean-Paul Sartren ja Ernest Hemingwayn kaltaisten merkittävien kulttuurihenkilöiden suosima historiallinen kohtaamispaikka. Siellä Parviainen kertoo käyvänsä kirjoittamassa päivittäin.
Sellaista on hänen elämänsä: kirjoittamista aamusta iltaan. Muuta hän ei kuulemma enää kaipaa.
Toki hänellä on Suomessa yhä neljä lasta, useita lapsenlapsia ja muutama läheinen ystävä. Heihin hän kertoo pitävänsä satunnaisesti yhteyttä. Työ on hänelle silti kaikki kaikessa. Se on hänen elämänsä keskipiste.
”Voimaa on niin, että lihaksia pakottaa.”
Tarvitsetko lainkaan seuraa?
Parviainen hörähtää nauramaan.
– Ei ei ei… Eivätkä muut tarvitse minua.
Sen sijaan hän puhuu urheiluharrastuksestaan.
Parviainen paljastaa kävelevänsä Pariisin kaduilla päivittäin minimissään kymmenen kilometrin lenkin ja elävänsä kaikin puolin tervehenkistä elämää.
Lepopulssi näyttää lukemaa 43.
– Voimaa on niin, että lihaksia pakottaa, Parviainen kehaisee.
Se on suuri muutos entiseen.
Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut – aivan viime vuosinakin.
Neljä vuotta sitten Parviainen oli suuressa sydänoperaatiossa.
Ennen leikkausta hän joutui syömään elintoimintoja hidastavaa lääkettä, joka vaikutti väistämättä myös mielenliikkeisiin. Se oli vaikeaa ja väsynyttä aikaa hänen elämässään.
Sen huomasi myös ulospäin.
Haastattelin Parviaista helmikuussa 2018 hänen elämäkertansa Jumalan rakastaja julkaisun yhteydessä. Parviainen vaikutti ärtyneeltä, eikä tapaaminen päättynyt positiivisissa merkeissä.
Ensin Parviainen ilmoitti, ettei halua tarkistaa juttua, ja kun hän lopulta halusikin, oli jo liian myöhäistä. Apu-lehti oli jo painossa.
Parviainen sanoo kyllä muistavansa tapauksen.
– Taisin haukkua sua mulkuksi.
Video: Jussi Parviainen Pariisissa
Kuvaus: Laurent Denay, editointi: Jari Ylämäki
Varsinkin 2010-luvulla Parviaisen elämä näytti kulkevan sensaatiosta toiseen, ja taiteellisten ansioiden sijaan saatiin lukea yhä useammin hänen käytöksestään, oudoista mediatempauksistaan ja on–off-suhteestaan 19-vuotiaaseen kohumorsiameen.
”Se hävettää. Ja harmittaa, olihan se merkintä hulluksi.”
Parviainen sanoo, että surkuhupaisassa sekoilussa oli todellisuudessa kyse julkisuudessa suoritettavasta taideperformanssista, hänen halustaan leikkiä todellisuuden ja fiktion rajapinnoilla. Huomautan, että suurelta osalta tämä taiteellinen aspekti jäi huomaamatta. Hänen ajateltiin oikeasti seonneen.
– Joo joo, tietysti. Eihän sitä tajunnut Suomessa kukaan. Niin naiivia vastaanottoahan ei pysty edes kuvittelemaan. Jos Ranskassa tai Espanjassa oltaisiin yhtä tyhmiä, niin ihmeteltäisiin Picassoa, että eikö se saatana osaa piirtää edes näköistä kuvaa.
Harmittaako?
– Se hävettää. Ja harmittaa, olihan se merkintä hulluksi. Mutta toisaalta lähdin siitä, että ihmisillä on oikeus tajuta myös väärin. Ja toisaalta tuossa vaiheessa mun urani oli jo takana. Ei ollut tavallaan enää toivetta siitä, että tulisi taas vastaanotetuksi. Siksi saattoi heittäytyä pelleksi.
Muitakin vaikeita aikoja 2010-luku Parviaiselle tarjoili. Niistä puitiin julkisuudessa, välillä oikeusistuimissa.
Parviainen ei halua kyseisiä tapauksia kommentoida. Hän sanoo elävänsä nyt onnellista aikaa elämässään ja suhtautuvansa tulevaisuutensa toiveikkaana. Menneiden kaivelu tuntuu tarpeettomalta. Katse on eteenpäin.
Yhtä mennyttä asiaa Jussi Parviaisen teatteriuralla ei voi kuitenkaan unohtaa ja ohittaa. Parviainen on itsekin kertonut usein tarinan siitä, miten hänen nousujohteinen teatteri- uransa tuhoutui surkeaan väärinymmärrykseen.
Keväällä 1987 Jumalan teatteri -niminen Teatterikorkeakoulun opiskelijaryhmä aiheutti skandaalin Oulun Teatteripäivillä. He ruoskivat yleisöä, heittivät ulostetta ja räjähteitä katsomoon ja tyhjensivät VR:ltä varastamansa jauhesammuttimen.
”Minne tahansa meneekin, niin kysytään, että ootko paskaa tulossa heittämään.”
Parviainen toimi samaan aikaan koulun dramaturgian lehtorina. Hän ei tiennyt tapauksesta etukäteen, mutta massiivisen kohun myötä hänet julistettiin yhdeksi tapahtuman syntipukiksi ja työnnettiin syrjään suomalaisesta teatterielämästä.
Kulttuuriministeri Björkstrand esitti professori Jouko Turkan ja lehtori Jussi Parviaisen erottamista. Parviainen irtisanoutui.
Se oli kova kolaus miehelle, joka oli nimetty muutamaa vuotta aiemmin kotimaisen teatterin uudeksi supertähdeksi, maailmalle tähdänneeksi juppiajan taiteelliseksi tulkiksi, jonka näkemyksellisyyttä suitsutettiin aina ulkomaita myöden.
Skandaali on seurannut häntä aina näihin päiviin saakka.
– Minne tahansa meneekin, niin kysytään, että ootko paskaa tulossa heittämään. Vittu, en ole sitä kuuna päivänä heittänyt. Mulla katkesi siinä lento ja todella korkealle noussut karriääri. Ihan koko ura. Se on vituttanut ja itkettänyt. On vain miettinyt, että miten helvetissä tässä saattoi näin käydä.
Haastattelun aikana Parviainen painottaa jatkuvasti raudanlujaa työmoraaliaan. Siihen nähden hänen julkaisutahtinsa on ollut varsin verkkaista.
Esimerkiksi viimeistelyä vaille valmiista väitöskirjastaan hän on puhunut julkisuudessa yli kymmenen vuoden ajan. Kun asiasta kysyy, kertoo Parviainen työstävänsä Jeesuksen menestystarinan tutkimukseen perustuvaa ”transsendenssin kommunikointi näyttämöltä” -työtään edelleen aktiivisesti.
”Kyllä mä tulen toimeen. Olen eläkkeellä, ja minulla on lähellä ihmisiä, hyväsydämisiä mesenaatteja.”
Tohtorin arvonimen saavuttamista hän pitää toissijaisena. Siitä ei ole hänen mielestään hyötyä kenellekään. Vähiten hänelle itselleen.
– Eihän kukaan edes lue väitöskirjoja.
Parviaisen viimeinen julkaistu teos on Ylelle tuotettu Armo-kuunnelma ja samaa tematiikkaa käsitellyt radiomonologien sarja vuodelta 2017.
Millä hän oikein elää?
Ilta-Sanomat uutisoi heinäkuussa 2020 Helsingin hovioikeuden hyväksyneen Parviaisen velkajärjestelyhakemuksen. Hänellä oli lähes 400 000 euron velat, jotka olivat syntyneet noin 20 vuoden aikana. Niiden taustalla on Parviaisen mukaan 2000-luvun lopun pankkikatastrofi, jonka mukana kaatui muun muassa suuren viihdeyrityksen omistuksessa mukana olleen Parviaisen talous.
Nyt hän viettää taiteilijaelämää Pariisin sydämessä. Lisäksi hänellä on vuokra-asunto Helsingin ydinkeskustassa. Voisi kuvitella, ettei sellainen elämäntyyli tule halvaksi.
Parviaisen vastaus on, no, varovaisen polveileva. Hän kertoo rahoittavansa elämäänsä muun muassa saamillaan kohdeapurahoilla, ei-julkisilla kirjoitustöillä, erilaisilla koulutustilaisuuksilla ja saamallaan pienellä eläkkeellä.
– Tuloistani minulla ei ole kerrottavaa. Kyllä mä tulen toimeen. Olen eläkkeellä, ja minulla on lähellä ihmisiä, hyväsydämisiä mesenaatteja. En käytä paljon rahaa, eikä mulla ole isoja kuluja. Mä elän tosi vaatimattomasti. En juo, enkä syö ravintoloissa. Syöminen ei ole muutenkaan mun laji. Mä vierastan sitä. Mulla on paino pudonnut kymmenen kiloa täällä.
Entä suurin rakkautesi eli teatteri. Oletko ollut yhteydessä Suomeen ja teattereihin?
Parviainen huokaisee ja kertoo tarjonneensa aika ajoin näytelmäkäsikirjoituksiaan teattereille, mutta hänen mukaansa niitä ei olla edes kommentoitu.
– Sellainen saa tuntemaan itsensä hyljeksityksi. Tuntuu kuin ei olisi olemassa. Ei kai sen hirveämpää ole.
Ajatteleeko hän olevansa uhri?
En missään tapauksessa, Parviainen vastaa.
– Kun sä olet paska ja haukuttu, sulta putoaa elämästä kaikki. Jossain vaiheessa ihmiseltä laukeaa se, että mullahan ei ole mainetta. Toisaalta se voi olla aika iso helpotus myös. Että ei ole kukaan. Silloin sun pitää olla se, joka olet ehkä sieltä sisältä. Ja se on aika iso puhdistautumisprosessi.
Mutta Parviainen ei olisi Parviainen, jos vireillä ei olisi jotain uutta ja suurta.
Pariisin kadulla kulkiessaan – ja samalla videohaastattelua Suomeen antaessaan – hän paljastaa elävänsä uutta nousukautta työurallaan.
”Nyt on semmoinen tietynlainen finaali näihin hommiin. Sen jälkeen voin ihan hyvin kuolla.”
Parviainen vihjaa olevansa mukana vielä salaisena pidettävässä miljoonahankkeessa, jota hän kuvailee ”merkittäväksi teatteri-innovaatioksi”.
Hän uskoo vakaasti, että projekti tulee palauttamaan hänet takaisin paikalleen suomalaiselle teatterikentälle. Muuta mahdollisuutta ei kuulemma ole.
Parviaisen äänessä on vahvaa revanssihenkeä.
– Nyt on semmoinen tietynlainen finaali näihin hommiin. Sen jälkeen voin ihan hyvin kuolla.
Jussi Parviainen
- Syntyi: 15. elokuuta 1955 Kuhmossa.
- Työ: Näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja, dramaturgi, ohjaaja ja tuottaja. Työskenteli Teatterikorkeakoulun dramaturgian lehtorina 1980-luvulla. Tunnetuimpia teoksia ovat Jumalan rakastaja -näytelmä (1984) ja Valtakunta-näytelmä (1985).
- Yksityiselämä: Ollut naimisissa neljä kertaa ja neljän lapsen isä. Tytär Emmi Parviainen ja poika Onni Parviainen ovat näyttelijöitä.
- Muuta: elämäkertateos Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi) maaliskuussa 2018.
