Kun palaan yöllä kirjoittamasta, kohtaan pienet pakolaislapset, jotka nukkuvat räystäiden suojassa, ulkona, jalat paljaina peiton alta vilkkuen
Jussi Parviainen lähettää kerran kuussa Avun lukijoille kirjeen Pariisista.
On varmaankin kohtuullisen suurta itsestään haltioitumista aloittaa kirje Pariisista ja liikuttua samalla oman lapsuutensa köyhyydestä Kuhmossa.
Mutta näin käy, kun kävelen kaupunkirauhan estetiikkaan eläytyneenä Luxembourgin puistosta Hôtel de Villen eteen ja saavun kaupunginpalatsin edustan aukiolle, jossa sadat tummaihoiset pakolaiset makaavat. Leireissään, kaiken mukanaan tuomansa, tungoksessa levinneen roskan keskellä, liki alastomien lasten kirmaillessa ympäriinsä.
Kaikenlaista tulee tuossa hetkessä mieleen: köyhä Kainuu, sodanjälkeiset kuvat, päällämme läpeensä paikatut vaatteet, moneen kertaan parsitut lapaset ja kaikki se kylmyys.
”Kun näen pienen pään vasten paljasta asfalttia, mielen päällä eivät voi olla enää omat talouteen ja lapsuusmuistoihin liittyvät kärsimykseni.”
Kun palaan yöllä kirjoittamasta, vieläkin pää Café de Floren ja Café Les Deux Magot'n tuoksuissa ja atmosfäärissä, kohtaan uudelleen pienet pakolaislapset, jotka nyt nukkuvat kaupungintalon aukiota ympäröivien talojen räystäiden suojassa, ulkona, satunnaisilla kankailla peiteltynä, pienet jalat paljaina peiton alta vilkkuen. Kun näen taas Pariisissa pienen pään vasten paljasta asfalttia, mielen päällä eivät voi olla enää omat talouteen ja lapsuusmuistoihin liittyvät kärsimykseni.
Kävelen Saint-Germain-des-Prés’llä, jossa sadat Qatarin prinssin seuralaiset vaeltavat kahviloiden edustalla. Naiset koreina, kasvot paakeroituina, kännykästä itseään seuraten.
Miehet terasseilla, juovat teetä tai kahvia, syövät kakkuja. Bulevardin edusta kiiltää järjettömän hienojen ja kalliiden autojen kupeita, prinssin sininen Rolls-Royce pysäköitynä vastapäätä kahvilaa ja suojatielle – turvallisesti, hänen kannaltaan. Ferrarit ja Lamborghinit aukiolla, missä Sartre ja de Beauvoir nuoruuteni idoleina kärsivät silloisen eurooppalaisen ihmisen älyllisen vapauden tuottamasta ahdistuksesta.
Kaikki synnyttää kysymyksen, johon ei täällä vastausta saa, eikä yhtälöä kykene rakentamaan: miksi?
”Koetan ymmärtää asian ison luonteen – sen kuinka Pariisin kaduille on päätynyt niin paljon väkeä, jonka ei ulkonäöstä päätellen ajattelisi sinne kuuluvan.”
Ehkä ymmärryksessä minua auttaa pariisilainen ystäväni, aasialainen mummo, joka asuu kotini likeisen oven syvennyksessä. Tapaan häntä päivittäin, jonkinlaisena pakonomaisena eleenä vien hänelle aina muutaman kolikon tai jotain ruokaa. Aina tavatessamme hän päättää sen lentosuukkoihin ja hampaattomaan hymyyn.
En tiedä, miksi näin hyväkuntoinen nainen on kadulla, mutta koetan ymmärtää asian ison luonteen – sen kuinka Pariisin kaduille on päätynyt niin paljon väkeä, jonka ei ulkonäöstä päätellen ajattelisi sinne kuuluvan. Ehkä se on joillekin jonkinlainen iso valinta? Levähtää, keskelle elämäänsä, antaa periksi ja jäädä siihen. Olla yhteisönsä ytimessä ja samanaikaisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Täydellisesti tuntevana, kaiken mielessään havaitsevana ja kaikkeen reagoivana ihmisenä. Kadun tasolla, kasseineen ja nyytteineen.
Omaisuuksineen.
Eilen mummoni kertoi minulle olevansa vanha pariisilainen ja ikään kuin vastauksena vielä esittämättömiin kysymyksiini levitti kätensä ja nauroi. Ja lisäsi, että ajatukseni ihmisten Pariisin kadulle päätymisen perimmäisistä syistä olisi varmaan minun selitykseni, jos päätyisin itse sinne.
Tarpeettomana.
