Gay-ravintoloista synagogaan – Täällä palatsien katveessa kaikki on nyt kuin Eedenin puutarhassa
Katukuva näyttää usein kelaltaan irronneelta eroottisen elokuvan filminauhalta. Lähiravintoloiden edustat ovat täynnä kymmeniä, kesäisin satoja, homomiehiä. Nautintojen keskellä, lasit käsissään, Jussi Parviainen kirjoittaa.
Seison kadulla, kotioveni viereisellä ulko-ovella. Katson ovea pää kallellani, vaikka teenkin asiantuntijan otteella käsikirjoitusta vallankumouksesta ja bordellista sen ytimessä.
Joskus tämän oven ollessa avoinna, vain hetkenkin raollaan, saa nähdä alastomat miehet baaritiskillä katsomassa hardcore-pornoa supersuurelta näytöltä. Ja sitten he, paikkaan liittyvän legendan mukaan, siirtyvät alakerran tiloihin, joka sitten jääkin vain heidän kokemuksekseen. Mutta on siellä alastomana pelattava biljardipöytäkin ja SM-loftit.
Ja samasta ulko-ovesta, keskellä päivää, juoksee taajaan ulos perheenisien näköisiä miehiä, tukka sekaisin ja vaatteitaan suorien.
Gay outfit välähtää täällä niin taajaan, että katukuva näyttää usein kelaltaan irronneelta eroottisen elokuvan filminauhalta. Lähiravintoloiden edustat ovat täynnä kymmeniä, kesäisin satoja, homomiehiä. Nautintojen keskellä, lasit käsissään.
Jokin siinä tunnelmassa saa aina hidastamaan askelia. Tekisi mieli pysähtyä, mutta näissä ravintoloissa ei myydä vain kahvia haluaville mitään… ja tulee siinä miettineeksi omaa olemustaankin, kun katsoo tuota pukukoodistoa identiteetin ilmoituksena. Ja tuntee tämän ”ilmassa olevan vapauden, ihollaan”, niin kuin se ranskalaisessa runoudessa määritelläänkin. Tämän vahvasti varakkaan, usein juutalaismustiin puetun katukuvan päälle sopii jotenkin luonnollisena tänä, kerman kaltainen nahka-parta-kuorrutus.
”Kadun uskonnollista olemusta ei uhkaa edes jälleen nouseva äärioikeisto. Ei tuhonnut gestapokaan.”
Asun siis Pompidou-keskuksen vieressä, toisella puolella Rue du Renardia, Marais’n kaupunginosassa, jonne juutalaiset tulivat jo 1200-luvulla.
Vieressämme on Rue de Rosiers, juutalaisten yhteisön symboliksi tullut katu, josta enää ei noudeta ihmisiä öisin, loputtomalle matkalle.
Kadun uskonnollista olemusta ei uhkaa enää edes jälleen nouseva äärioikeistokaan, ei sitä tuhonnut gestapokaan.
Lähellä on natsivallan muistomuuri, Le Mur des Justes, natsien surmaamien ihmisten surullisen suuri muistoseinä, jonka edessä tuskaisen vaikuttava avoin valokuvanäyttely Varsovan gheton juutalaisvainojen tragediasta.
Lohduton ja unohtumaton.
Jotenkin näkymä läheisyydessä vallitsevasta uudesta suvaitsevaisuudesta rakentuu sitä vasten.
”Ehkä tämä onkin jo ennallistettu maanpäällinen paratiisi.”
Juutalaisia natsit vainosivat ja surmasivat hirveinä aikoina. Niin vietiin keskitysleireille homotkin, vaaleanpunaisen kolmion tunnuksin.
Ja varmaankin juuri siitä syystä – he ovat tässä, näin juuri nyt. Monella tavalla ehkä perinteisesti yhteen sopimattomina, mutta nyt jotenkin täällä keskellä Pariisia kauniisti yhdessä, rinnakkain. Sisäkkäin, kuten me kaikki tässä maailmassa.
Ehkä tämä onkin jo ennallistettu maanpäällinen paratiisi.
On hienoa, että kuningas lähti aikanaan Versaillesista ja tuli tälle suolle (Le Marais = suo). Ja toi tänne tämänkin kaiken mahdollistaneen vapautta tavoitelleen väkensä.
Täällä Pariisin palatsien katveessa kaikki on nyt kuin Eedenin puutarhassa.
Enkä minä näe täällä, ainakaan vielä, sitä käärmettä.
Videon editointi Awa Sylla ja Sari Laakso.
