Julkiset tilat voivat olla kauniita, mutta äänimaailmasta vastaa rämisevä radio – Kun menen Kouvolaan, haluan, että se kuulostaa Kouvolalta eikä New Yorkilta

Moniaistisuus ja paikallisen elämänmenon esittely ovat hotelliympäristöjen uusimpia trendejä, kertoo STT:n uutinen huhtikuulta 2023. Uutinen käsittelee kuopiolaisen Original Sokos Hotel Puijonsarven uudistettua päärakennusta, johon on on tehty "dynaamisia taide-elämyksiä". Ne ovat seinille ripustettuja kuvataideteoksia, joihin asennettu valo reagoi hotellivieraiden liikkeisiin. Hotellin johtaja Johanna Väätäinen sanoo, että taide tuo hotellivierailulle "merkityksellisyyttä ja syvyyttä", ja muuntaa samalla vierailun elämykseksi. Väätäisen mukaan elämän palo, ilo ja intohimo ovat kuopiolaisuuden ydintä. Taideteokset ovatkin ehtaa kuopiolaista tekoa: niiden suunnittelusta ja toteutuksesta vastasivat paikallisen suunnittelu- ja arkkitehtitoimisto Partanen & Lamusuon pääsuunnittelijat Jaana Partanen ja Heikki Lamusuo.

Mutta jos taide-elämyksen on tarkoitus olla moniaistinen, niin eikö Puijonsarven taide-elämyskokonaisuudesta tunnu puuttuvan jotain? Puuttuu ääni.

Ääni vaikuttaa ihmiseen syvästi, halusi tai ei. Ympäristön ääniltä ei voi koskaan sulkea korvia siten kuin silmät voi sulkea. Ääni on aineessa liikkuvaa värähtelyä, joten korvien sulkeminen ei yksinkertaisesti riitä. Korvien äänielimet ovat äänelle vain yksi väylä ujuttautua ihmiseen, niitä paljon sensitiivisempi on kuunteleva iho. Ääni tunkeutuu lihaan, ja jatkaa värähtelyään luissa, kudoksissa ja lihaksissa. Kuuleminen on tuntemista. Ihmiset stressaantuvat ympäristöissä, joissa on paljon jatkuvaa hälyä, kuten lentokenttien tai suurten moottoriteiden lähellä tai avokonttoreissa. Asiantuntevaa äänisuunnittelua erilaisiin julkisiin tiloihin tulisi siis kiireesti lisätä.

Ääni, tai oikeastaan äänisuunnittelu puuttuu silti monesta hotellista, ja ylipäätään julkisista tiloista. Ostoskeskusten kakofonisessa hälinässä mainosspiikkaukset ja englanninkielinen bulkkipoppi sotkeutuvat toisiinsa. Sairaalojen odotushuoneissa särisee kaupallinen radioasema. Takseissa nahkapenkkien raukea narina peittyy easy listening -jumputukseen. Ravintoloissa ruoka jumittuu kurkkuun, kun halvat jugurttipurkkikaiuttimet injektoivat ilmaan milloin mitäkin musiikintapaista. Ja niin edelleen.

Jos äänistä kysyy – ja äänitutkijana- ja taiteilijana kysyn jatkuvasti – vaikkapa hotellin tai ravintolan henkilökunnalta, on vastaus usein, että "aijaa, eipä olla tultu ajatelleeksi". Visuaalista ilmettä kyllä mietitään: asetellaan värejä, muotoja ja esineitä, pohditaan brändin "tarinaan" rimmaavia yksityiskohtia. Lopuksi vaivannäkö peitetään mainoksia ja levotonta sälää suoltavalla radiokanavalla. Lopputulos kuulostaa siltä, että kaikki olisi kääritty likaiseen muoviin.

Miksi ihmeessä? Miksi ääntä ei huomioida yhtä paneutuneesti kuin silmin havaittavia asioita?

Kulttuurisen äänentutkimuksen kentillä, joissa ääntä ja ääniympäristöjä tutkitaan sosiaalisina, materiaalisina ja kulttuurisina ilmiöinä, on jo vuosikaudet puhuttu siitä, että ääni on "nouseva" ala. On uumoiltu, että ääneen ja sen merkityksiin tullaan aivan tuota pikaa kiinnittämään hyvin paljon huomiota.

Linnunlaulu saapui Helsinki-Vantaan lentokentän vessoihin 2011. Se kuulosti ja ennen kaikkea tuntui oudolta. Jos äänimaisematutkimuksen pioneeri R. Murray Schafer olisi ollut paikalla, hän olisi luultavasti käyttänyt keksimäänsä termiä skitsofonia. Ympäristöstään irrotetut äänitetyt äänet tuntuivat totisesti soivan väärässä paikassa. Finavian tiedotteen mukaan linnunlaulun ideana oli lisätä tiloihin ”ripaus suomalaisuutta”. Pönttöjen liepeille sirkuttaviksi linnuiksi oli valittu mustarastas, varpunen ja punarinta. Kyseiset linnut elävät kuitenkin paitsi kaikkialla Euroopassa myös Pohjois-Afrikassa, joten niiden laulua on vaikea pitää erityisen suomalaisena. Voidaan puhua suomalaisuuden esityksestä, kulttuurisesti tuotetusta Suomi-luonnosta. Se on mytologisoitua ja tuotteistettua ”suomalaisuutta”, mikä on äänitutkijoille tuttua esimerkiksi kertomuksina "suomalaisesta" hiljaisuudesta.

Äänimaisematutkija Heikki Uimonen on todennut, että suomalaiseksi nimetyn hiljaisuuden tuotteistamisessa "topeliaaninen ja kansallisromanttinen jalo villi" nauttii hiljaisuudesta jonkinlaisena jokamiehenoikeutenaan. Hiljaisuudessa ei kuulu moniäänisyyttä, monikulttuurisuutta tai ristiriitaisuutta, vaikka on selvää, että kaikissa valtioissa särisee hyvin moninaisia ääniä – ja kovaäänisiä näennäisäänettömyyksiä, joita hiljaisuuksiksi kutsutaan.

Finavian mukaan linnunlaulu oli lentokentän vessoissa "suomalaisuuden" lisäksi myös siksi, että se tarjoaisi "häveliäille" vessan käyttäjille "omaa rauhaa". Tarkoitus oli toisin sanoen peittää hankaliksi koetut ruumiinäänet suomalaiseksi tuotteistettuun linnunlauluun. Kenties ajatuksena oli, että vessavierailu voisi muuttua "elämykseksi": vessassa kävijä saattoi kuvitella kykkivänsä linnunlaulua tulvivassa suomalaisessa kesäluonnossa eikä kerosiinikatkua löyhkäävässä eri maiden välisessä risteyskohdassa.

Peittäminen on tärkeä osa äänisuunnittelua, samoin paljastaminen. Julkisissa vessoissa intiimien ruumiinäänten peittäminen on ilmeinen äänisuunnittelun motiivi, mutta toisissa paikoissa taas tiettyjä ääniä – ystävän juttelua tai konserttien hienosyisiä nyansseja – nimenomaan halutaan kuuluville, vieläpä hyvin yksityiskohtaisesti. Äänisuunnittelijalle ääni on materiaa, jota kontrolloidaan erilaisten materiaalien ja pintojen muodostamissa tiloissa.

Mutta miten kontrolloida kuulijan tunteita ja muistoja? Brittiläinen äänitaiteilija ja äänen tutkija Salome Voegelin sanoo, että äänimuistot eli äänet, jotka kaivautuvat ihoon vanhoista levyistä, radio-ohjelmista, elokuvista ja niin edelleen, muodostavat paljon nostalgiaa voimakkaamman menneisyyskokemuksen. Siinä aktiivisesti muistettu, uudelleentuotettu äänimenneisyys sekoittuu nykyhetkeen. Voegelin viittaa filosofi ja muistitutkija Henri Bergsoniin, jonka mukaan muisto tuottaa yhtä aikaa sekä itsensä että nykyhetken. Havaitseminen ja muistaminen ovat molemmat liikettä, jotain kohti kurottumista. Tässä havaitsemisen liikkeessä äänimuistot laukaisevat Voegelinin mukaan "pateettisen", emotionaalisen kytköksen menneisyyteen.

Yksi arvaamattomimmista – ja samalla myös arkisimmista – äänimuistojen ja pateettisen menneisyyssuhteen aiheuttajista on radio. Soittolistoista ja tarkoista asemaprofiileista huolimatta radiosta voi periaatteessa kuulua melkein mitä vain. Riski altistua vavisuttaville äänimuistoille on siis suuri, ja seuraukset voivat olla yllättäviä. Kun kauan sitten tein musiikkiterapian perusopinnot, opin muun muassa sen, että terapiapotilaille ei saa koskaan soittaa musiikkia noin vain, varoittamatta. Musiikki voi laukaista hyvin hankalia tunteita, joita terapeutin tulisi sitten pystyä ottamaan vastaan.

Muistan musiikkiterapiaopettajani varoituksen aina kun kuulen radion särinää julkisessa tilassa. Usein juuri radiolla kuitataan äänisuunnittelu – tai pikemminkin sen puute. Kuntosaleilla, virastojen auloissa, terveysasemien odotushuoneissa, seksikaupoissa, uimarannoilla, kaikkialla kaikuu radion ohjelmavirta, jatkuva mahdollisten järisyttävien äänimuistojen värinä. Hurjaa!

Maailma on toki pullollaan äänisuunnittelua, jota ei edes huomaa. Esimerkisi kun sähköauto hurisee ohi, voi kuulla tarkkaan sommiteltua äänisuunnittelua. Sähköautoissa ääni on pakollista: USA sääti keinoäänistä yli 30 kilometriä tunnissa kulkeviin autoihin vuonna 2010, EU:ssa vastaava asetus (alkaen 20 kilometriä tunnissa) tuli voimaan 2014. Japanissa sähköautoista on kielletty äänet, jotka muistuttavat linnun sirkutusta tai hälytyssireenin ääntä.

Sähköauton ulkopuolella soiva äänimateriaali saattaa koostua jopa kolmestakymmenestä päällekkäisestä ääniraidasta. Kokonaisääni soitetaan ulos oikean etupyörän alle asetetusta kaiuttimesta. Grazin yliopiston elektronimusiikin ja akustiikan insituutissa tehdyn tutkimuksen mukaan sähköautojen äänet suunnitellaan usein jäljittelemään polttomoottorin ääntä. Kiihdytys tehdään kuulostamaan erilaiselta kuin vauhdin hidastuminen, samoin eteenpäin ajaminen ja peruutus. Tutkijoiden mukaan autoihin lisätään urheilullisuuden ja kiihtyvyyden tuntua säätelemällä äänen taajuuksia muistuttamaan esimerkiksi mureasti jymisevää V8-moottoria. Bensa haisee myös sähköautojen äänissä.

Sähköautojen äänisuunnittelu on yhtä paljon niin sanottua äänibrändäystä kuin äänisuunnittelua. Äänibrändäys tähtää siihen, että tuotteen brändiarvo on tunnistettava ja samalla muista erottuva, kun taas äänisuunnittelu pyrkii (sähköauton tapauksessa) lisäämään nautintoa ja viihtyvyyttä tuotteen parissa. Ympäristövaikutusten korostamisen ohella sähköautojen ympärillä häilyykin jatkuvasti jonkinlainen ylellisyyden tuoksu. Siitä kertoo myös Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan Suomeen aletaan tuoda kiinalaista "luksusluokan" sähkäauto Voyahia. Luksusominaisuuksiksi mainitaan muun muassa akun suuri koko, hierovat penkit ja himmentyvä kattoikkuna. Äänistä ei HS:n uutisessa puhuta mitään, mutta erilaisilla autosivustoilla kerrotaan laajasti Voyahin "terveellisestä", hyvin hiljaisesta äänestä.

Juuri terveyden, nautintojen ja ylellisyyden pyhä kolminaisuus muodostaa markkinaraon, jossa äänitutkijoiden ja äänisuunnittelijoiden odottama äänen ylösnousemus suurella todennäköisyydellä tapahtuu. Markkinaraossa sykkii erityisen vahvana myös ravintolakulttuuri, syömiseen ja juomiseen paikantuvat nautinnot.

Elintarviketeknologian, kokeellisen psykologian ja aistitutkimuksen saroilla on viime vuosina tutkittu makujen maistamisen ja ääniympäristöjen välistä suhdetta. Brittiläinen kokeellinen psykologi Charles Spence sanoo, että itse asiassa ääni on unohtunut makuaisti. Viimeisen 70 vuoden aikana on tehty lukuisia kokeita, jotka osoittavat, että se, mitä kuulemme vaikuttaa siihen, miltä asiat maistuvat. Kova taustamelu saa ruuan maistumaan umamilta eli lihaisalta, eikä makea maistu makealta. Matalat äänet muuttavat maut karvaiksi, korkeat taas makeiksi.

Australialainen äänitaiteilija ja viinintuntija Jo Burzynska on tutkinut viinin maistamisen ja musiikin suhdetta. Hänen tutkimustensa lähtökohta on, että sekä maut että musiikki herättävät voimakkaista muistoja. Molemmat myös luovat tunnelmia ja mielialoja. Kun Burzynska maisteli viinejä kirjoittaakseen niistä arvioita alan lehtiin hän huomasi, että tuntuma viinien happoisuudesta, makeudesta tai tanniinisuudesta muuttui jos maistelun aikana kuunteli erilaisia musiikkeja. Aikansa asiaa testailtuaan Burzynska alkoi järjestää viini- ja musiikkimaistajaisia myös ystävilleen ja kollegoilleen. He vahvistivat Burzynskan huomion: musiikki vaikuttaa valtavasti viinin makuun, suorastaan sen rakenteeseen.

Löydöksistään innostuneena Burzynska tekee myös "yhteisydinmehukkaita ehdotuksia" (engl. synergystic) todeten esimerkiksi, että popahtava bossa nova korostaa Marlborough Sauvignon valkoviinin raikasta hedelmäisyyttä, kun taas raskas hevimusiikki häivyttää hedelmäisyyden ja saa viinin maistumaan hapokkaalta. En epäile äänen kykyä muuttaa viinien makua, mutta äänen ja musiikin tutkijana suhtaudun skeptisesti Burzynskan käsityksiin eri musiikkien universaaleista vaikutuksista. Uskon, että bossanovat ja hevit soivat kovin eri tavoin eri kuulijoiden lihoissa, mikä varmasti tuntuu myös viinien mauissa. Mutta juuri tällaista yksinkertaisiksi paketeiksi tiivistettyä universalisoitua "tietoa" ravintolat, baarit ja hotellit janoavat elämyssuunnittelunsa ja siihen niveltyvän äänisuunnittelunsa pohjaksi.

Ravintoloiden ja hotellien äänisuunnittelun pyrkimys universaaleihin elämyksiin tuntuu käsittämättömältä. Ympäri maailmaa kaikki paikat haluavat kuulostaa samalta. Ja lopulta ne kuulostavatkin: kaikki paikat kuulostavat yhdeltä ja samalta epäpaikalta, joltain, mitä ei todellisuudessa ole olemassa.

Esimerkki äänellisesti mihinkään sijoittumattomasta epäpaikasta on NOFO Hotel & Wine Bar Tukholman Södermalmilla. Katson hotellin äänisuunnittelua esittelevää videota, jossa mainostetaan hotellin tarjoamaa "äänimatkaa" aikakausien ja paikkojen läpi. Hotellin eri kerroksissa soivat muun muassa belle epoque -ajan Pariisi, 1960-luvun Lontoo ja nykyajan New York. Videolla ei puhuta mitään paikallisista äänistä, Södermalmin historiallisesti ja kulttuurisesti kiinnostavista värähtelyistä, vaikka niiden keskellehän hotellivieras asettuu. Kun halutaan houkutella "trenditietoisia hotellikävijöitä" on luotava jotain ainutlaatuista, lausuu pehmeä naisääni videolla. Ja koska luodaan jotain ainutlaatuista, on Tukholmaankin nyt luotu paikka, jossa matkitaan Pariisia, Lontoota ja New Yorkia.

Voisiko maailmaan suunnitella vaihteeksi ääniympäristöjä ihmisille, jotka eivät ole trenditietoisia, vaan esimerkiksi uupuneita, mutta silti jollain yhtä aikaa hauraalla ja vimmaisella säikeellä uteliaita ympäristönsä suhteen?

Kun menen Kouvolaan, haluan, että siellä kuulostaa Kouvolalta eikä New Yorkilta.

Äänisuunnittelijoita kyllä löytyy, ja monenlaista hienoa taitoa, mutta löytyykö markkinointihenkilöiltä ymmärrystä siitä, että syrjäinen ja paikallinen, jokin maailman reunan vihoviimeinen röntsäinen, pieni kolkka juuri onkin ainutlaatuinen. Sitä ei ole tämä valuvan rään tavoin yllemme virtaava ylikansallinen, epäpaikallinen, kaikista merkityksistä tyhjäksi puristettu äänipurukumi vaan aivan jokin muu.

Äänisuunnittelijat ja äänitaiteilijat, tehkää julkisista ääniympäristöistämme yhtä outoja, rujoja ja moninaisia kuin ne oikeasti (vielä pienen hetken jossain) ovat!