Jukka Varpukari on syönyt vaimonsa kanssa kaksi vuotta yhtä ja samaa kurpitsaa – ”Se ei mahtunut auton takakonttiin”

Pöydällä lepäävä kasvi on perin merkillisen näköinen: vähän niin kuin parsa, mutta pituutta on liki neljä metriä. 381,7 senttimetriä, jos tarkkoja ollaan. Vieressä on pari samanlaista mutta lyhyempää kasvia.

Moisia ei kauppojen vihannesosastoilla näe, joten moni ohikulkija pysähtyy ottamaan valokuvia ja kyselemään, mikä kummajainen oikein on. Kasvin tuonut Elina Vuori, 60, vastailee kysymyksiin kärsivällisesti: ”Pitkä pullokurpitsa”, hän saa sanoa moneen kertaan.

Olemme Saaren kartanossa Mäntsälässä, ja meneillään ovat jättikasvien SM-kilpailut. Kasvattajat eri puolilta Suomea ovat tuoneet kasvukauden saavutuksiaan kisaamaan toisiaan vastaan.

Täällä koolla on väliä: pöydät notkuvat suurikokoisista kurkuista, porkkanoista, kaaleista, lantuista, sipuleista ja muista vihanneksista. Hevi-osaston raskain sarja on näytteillä parkkipaikalla: jättikurpitsoja ei pöydille nosteta, sillä ne painavat satoja kiloja, joten punnitsemiseen tarvitaan kuormaaja.

Mäntsäläläinen Elina Vuori puolustaa kotikentällään pitkä pullokurpitsa- eli long gourd -sarjan viime vuoden SM-voittoaan ja näyttää olevan johdossa. Hänen 381,7-senttimetrin kurpitsaansa pidempiä ei toistaiseksi ole kisaan tuotu. Kilpasarjan kurpitsat lepäävät pöydillä vierekkäin, ja tuomarien mittaamat pituudet ovat nähtävillä.

Mutta ilmoittautumisaikaa on yhä jäljellä, ja jostain vielä saattaa putkahtaa voittajakurpitsa. Vuori on kuitenkin luottavainen ja paljastaa, että vaikka kurpitsa on kisassa hänen nimissään, niin ”oikeasti” sen on kasvattanut hänen miehensä.

– Mutta ainahan nämä ovat sellainen yhteinen vaiva, Vuori sanoo.

Vaivapa hyvinkin. Viime vuoden SM-kilpailuissa Vuoren pitkä pullokurpitsa teki 389,5 sentillään Suomen ennätyksen ja oli vieläpä maailmantilaston kakkonen. Mutta ennätyskasvi tuotti haasteita, sillä Vuorien kasvihuone osoittautui liian matalaksi.

– Piti päivittäin käydä kaivamassa kuoppaa kasvin alle, että se mahtuisi kasvamaan. Lopulta kuoppa oli metrin syvyinen.

SM-kisoissa joissakin kasveissa voiton ratkaisee pituus, toisissa paino ja joissakin jaetaan SM-titteli molemmista ominaisuuksista. Jättikurpitsoissa mitataan vain paino, mutta pitkäpullokurpitsoissa olennaista on pituus. Kasvattajapiireissä pitkästä pullokurpitsasta käytetäänkin lempinimeä ”jorma”.

Vuori vilkaisee kelloaan ja toteaa tyytyväisenä, että ilmoittautumisaika on ohi. Enää uusia kasveja ei kisaan tuoda, joten toimittajan on syytä onnitella Apu-lehden puolesta Suomen mestaria.

– Kiitos, kiitos, Vuori vastaa ja hymyilee.

Monen kuukauden vaiva on palkittu.

Tämä on jo kymmenes vuosi perätysten, kun jättikasvien suomenmestaruuksista mitellään Mäntsälässä, Saaren kartanossa. Paikka on sopiva, sillä kartanossa sijaitsee Keski-Uudenmaan koulutusyhtymän Keudan maatalous- ja puutarhaoppilaitos.

Vuosi vuodelta jättikasvikisasta on tullut yhä suositumpi. Tälläkin kertaa parkkipaikat täyttyvät autoista, ja väkeä lappaa kilpailualueelle ruuhkaksi asti. Järjestäjät arvioivat, että katsojia on peräti 2 500.

Suosioon tosin vaikuttaa se, että kartanolla on menossa samaan aikaan myös toiset SM-kisat. Maanviljelijät kisaavat traktorikynnön paremmuudesta, ja pellonreunalta valuu väkeä katselemaan myös jättiläiskasveja.

Penkkiurheilijan kannalta jättien kisat eivät ole kaikkein jännittävintä katsottavaa. Kun kasvi on mitattu ja punnittu, tulos on kaikille näkyvillä. Voittaja on selvillä useimmissa sarjoissa jo aikaisessa vaiheessa.

Niinpä mäntsäläiselle Jukka Varpukarilla, 71, on syytä hymyyn. Hänen 6,23 kilon lanttunsa johtaa omaa sarjaansa. Lisäksi Varpukari on saamassa vesimeloneissa luovutusvoiton.

– Tämä vuosi oli vesimelonille huono. Kesäkuu oli kylmä, joten kasvu loppui. Pyrin 60 kilon meloniin, mutta sain vain kuusikiloisen, Varpukari sanoo.

Niinpä hän ei vaivautunut tuomaan meloniaan kisaan. Mutta kun Varpukari saapui aamulla kisapaikalle, hän huomasi, ettei kukaan mukaan ollut ilmoittautunut vesimelonisarjaan. Vuosi on ollut kaikille heikko, joten kilpailijat jättivät pikkuruiset meloninsa kotiin.

Varpukarilla on kuitenkin kotikenttäetu: niinpä hän ajoi muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan kotiinsa ja haki kuusikiloisensa. Nyt meloni nököttää kilpailupöydällä yksin. Eikä mäntsäläläisen eläkeläisen tarvitse lopulta pettyä: hän kuittaa ykköspalkinnon sekä lantullaan että melonillaan.

Palkinto on tosin vaatimaton ruusuke, sillä tässä lajissa eivät isot rahat pyöri. Kaikki osallistujat saavat sentään lahjaksi ilmaisen lannoitepurkin. Mutta ei täällä olla mammonan perässä. Maine ja kunnia riittävät.

– Tapiseeraan latoni kasvatustilan seinät ruusukkeilla ja lehtileikkeillä. Eli muista kirjoittaa siihen juttuusi, että minulla oli suurin meloni, Varpukari sanoo ja hymyilee ilkikurisesti.

Varpukari muutti viitisen vuotta sitten Helsingistä Mäntsälään ja alkoi harrastaa jättikasveja, sillä ”kuka nyt pieniä haluaa kasvattaa”. Hän on erikoistunut pienempiin vihanneksiin, ja lantun ja vesimelonin lisäksi hän osallistuu porkkana- ja kurkkusarjaan. Pari vuotta sitten hän tosin yritti kasvattaa myös jättikurpitsan.

– Se ei mahtunut auton takakonttiin, joten jätin kurpitsojen kasvattamisen. Sitä samaa kurpitsaa me syödään vaimon kanssa vieläkin.

Aivan, mitä ihmettä harrastaja tekee kasvattamillaan jättivihanneksilla, joita tulee joka vuosi lisää? Rajansa kun on arkkupakastimillakin.

Varpukari kertoo, että jotkut kurpitsankasvattajista lahjoittivat viime vuonna satoaan ukrainalaispakolaisille Iittiin. Lisää ei kuulemma ole pyydetty, minkä Varpukari sanoo ymmärtävänsä hyvin. Vieläkin erikoisempi kurpitsojen loppusijoituspaikka on ollut Korkeasaari.

– Kurpitsoja on annettu eläintarhaan tiikerien leluiksi. Ne mäiskivät niitä hajalle häkissään.

Jos jättivihannesten kasvatusta haluaa verrata urheiluun, mieleen tulee eittämättä kehonrakennus. Kehonrakentajat ovat suurikokoisia, mutta eivät niin vahvoja kuin päältä katsottuna näyttää. Jättivihanneksissa on paljon samaa: ne ovat suuria mutta maistuvat usein pahalta.

Syynä on se, että syömme monet vihanneksista kesken kasvun. Kun esimerkiksi kurkku on täysin kypsä ja suurimmillaan, se tekee siemeniä ja maistuu kitkerältä.

Jättikasvin kasvattajaa taas voi verrata valmentajaan, joka pyrkii maksimoimaan suojattinsa suorituksen kauden alusta saakka. Huippu-urheilijaa ei pysty ihan kenestä tahansa tekemään, ja samaa pätee myös kasveihin. Ensin onkin löydettävä siemenet, joista voi kasvaa jättiläinen.

– Ei niitä puutarhakauppojen hyllyiltä saa. Kisoissa menestyneiden kasvien siemenet ovat haluttuja, ja niitä yritetään saada muilta kasvattajilta, Elina Vuori kertoo.

– Siemeniä tilataan myös ulkomailta. Yhdestä jättikurpitsan siemenestä saattaa joutua maksamaan satoja dollareita.

Urheilussa on lajeja, joita kutsutaan kuninkuuslajeiksi. Vihannesten kasvatuksessa se on jättikurpitsa. Ne vetävät yleisön huomion massiivisella koollaan myös Mäntsälässä. Jättikurpitsoja ihmetellään, niitä kuvataan ja niiden luona poseerataan. Kuvia jaetaan ahkerasti sosiaaliseen mediaan.

Jättikurpitsat ovat myös vaikea laji, mikä nostaa sarjan arvoa kasvattajien keskuudessa.

– Kyllä niiden kasvattaminen on kokopäivätyötä, Elina Vuori sanoo ja selittää.

Ensin on valittavat siemenet, ja kun kasvu alkaa, on onnistuttava pölytyksessä. Sitten pitää huolehtia vedestä, valosta sekä lannoituksesta, jota täytyy muuttaa kasvun eri vaiheissa. Kasvua haittaavat versot on käytävä saksimassa pois. Ja koska kurpitsaa kasvatetaan yleensä avomaalla, sitä pitää lisäksi suojella kylmältä, auringonpaahteelta, tuholaisilta ja eläimiltä.

Kaikkeen tähän saattaa palaa myös aika tavalla rahaa. Elina Vuori tietää yhden ennätyksenhaltijan, joka kasvatti suojattiaan sähköllä lämmitetyssä maassa. Jukka Varpukoski taas kertoo kuulleensa kasvattajasta, jolta kului vuodessa jättikurpitsoihin 10 000 euroa.

Jättikurpitsoiden punnitus on myös SM-kisojen päätös ja kohokohta. Tässä sarjassa tulokset eivät ole etukäteen tiedossa, eikä suurin koko takaa sitä, että kurpitsa olisi painavin.

Voiton ratkaisee kuntohuippu. Kisaan on syytä saada kurpitsa, joka on juuri oikeassa kasvuvaiheessa, jolloin sen vihannesliha eli malto on kaikkein paksuimmillaan. Kun kasvi jatkaa kypsymistään, malto vähenee ja kurpitsan sisälle tulee ilmataskuja. Lisäksi paine kasvaa kurpitsan sisälle, joten se saattaa nostettaessa hajota.

Tuomaristo työskenteleekin varovasti. Kurpitsat nostetaan kuormaajan ja liinojen avulla vaa’alle. Päätuomari tutkii ensin, ettei kasvissa ole halkeamia, sillä ne johtavat hylkäämiseen. Diskaaminen onkin kohtalona yhdelle suurimmista kurpitsoista, sillä sitä ei edes punnita kuoressa näkyvän repeämän takia.

Jokaiselle kurpitsalla on annettu ennakkoarvio painosta, ja ne punnitaan sen mukaisessa järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Niin jännitys säilyy loppuun asti.

Kun ensimmäinen kurpitsa on menossa vaa’alle, juontaja kyselee yleisöltä arviota painosta. Se ei olekaan tottumattomalle ihan helppo tehtävä.

– 20 kiloa, kuuluu yleisöstä.

Vaaka näyttää lopulta 103 kiloa.

Vaikka kurpitsasarja on katsojien suosikki, se on kuin Suomen keihäänheitto tai mäkihyppy: huipputuloksia on tullut viime vuosina kovin vähän. Mäntsälässä SM-voiton lopulta pokkaa viime vuoden kakkonen, kiteeläinen Ville Vauhkonen, jonka jättikurpitsa painaa 276,2 kiloa.

Vauhkonen saa ansaitut aplodit, sillä Kiteellä kasvuolosuhteet ovat eteläisempää Suomea heikommat. Tulos jää kuitenkin kovin kauas Suomen ennätyksestä.

Vuoden 2014 voittokurpitsa painoi tasan 716 kiloa.