
Kansallisen tason tapaus – Jukka-Pekka Palo täyttää elokuussa 68: ”En haikaile vielä oloneuvokseksi”
Jukka-Pekka Palo on näytellyt yli kolme vuosikymmentä 150 vuotta täyttävässä Kansallisteatterissa. Hänen isänsä ja äitinsä ovat näytelleet samassa talossa, hänen tyttärensä on työskennellyt siellä. Syksyllä Jukkis saavuttaa eläkeiän.
Ei epäilystäkään, etteikö Jukka-Pekka Palo ole tarinankertoja. Jukka-Pekka, tuttavallisemmin Jukkis, häärää verkkareissaan ja maritrikoopaidassaan kotinsa keittiössä, kiehauttaa espressopannulla tymäkät kahvit, tarjoilee fetakasvispiirakkaa pöytään ja juttu lentää, polveilee, naurattaa ja hurmaa kuulijan.
Haastattelun aihe on laaja, mutta myös henkilökohtainen. Suomen Kansallisteatteri viettää juhlavuotta, teatterihan täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Teatterin mahtava historia on nyt koottu yksiin kansiin. Ja Jukkis puolestaan on ollut kolmekymmentä vuotta Kansallisen näyttelijä.

Hänen mukaansa teatterin Päänäyttämöllä-historiikin (Tammi) kirjoittaja Kai Häggman on saavuttanut erinomaisesti sen, miten Kansallinen on muuttunut vuosikymmenien saatossa ja heijastanut omalla tavallaan kulloistakin aikaa.
– Teatteri ei ole lipunkantaja, kuten nuorena näyttelijä luulin, mutta se elää aina ajassa.
Ensi elokuussa virallisena eläkeiän – 68 vuotta – saavuttava Jukkis nähdään melko varmuudella jälleen ensi syksynä Kansallisen näyttämöllä. Asiassa on vain yksi mutta, vaikka suunnitelmia on selvästi olemassa.
"Pitäisi varmaan opetella suomen kielen lyhyt e:llä alkava sana ja osata myös kieltäytyä."
– Mietin, mitä teen, että lähdenkö vielä linjalle. En haikaile oloneuvokseksi, mutta jaksanko näyttelijän työn kaksiosaista työpäivää. Aamuharjoituksia, joiden jälkeen on muutama tunti vapaata, ja sitten illalla näytös. Pitäisi varmaan opetella suomen kielen lyhyt e:llä alkava sana ja osata myös kieltäytyä.
Viime vuonna Jukkista vietiin moneen suuntaan. Hän vieraili Helsingin kaupunginteatterissa, teki kymmenosaista tv-sarjaa ja ehti olla vielä loppusyksystä Teneriffalla J.P. Valkeapään ohjaaman elokuvan kuvauksissa.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja jos arvioi, että Jukkis tuskin sittenkään jää aloilleen. Näyttelijällä työ on verissä, se on osa olemista ja koko elämää.
Elämässä on nyt entistä enemmän myös vapaapäiviä. Niistä hän nauttii vaimonsa, pukusuunnittelija Riitta Anttosen kanssa. Silloin sauvakävellään pitkä lenkki, jonka jälkeen nautitaan ”hirmu voileivät” ja kupilliset espressoa. Ja sitten katsotaan pari tuntia jotain tv-sarjaa.

Jukkiksen syntyessä vuonna 1954 hänen isänsä Tauno Palo ja äitinsä Kirsti Ortola olivat Kansallisteatterin näyttelijöitä. Teatterin silloinen johto oli kuitenkin sitä mieltä, ettei ”talo kestä enempää skandaaleita” ja otti asian puheeksi Kirsti Ortolan kanssa. Jukkiksen vanhemmat eivät vielä tuolloin olleet naimisissa.
Kirsti Ortola irtisanoutui Kansallisteatterista, muutti vauva mukanaan Tampereelle ja sai kiinnityksen Tampereen teatteriin.
– Faija vieraili siellä luonamme ja äidin saatua kiinnityksen Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriin eli nykyisen kaupunginteatterin edeltäjään muutimme takaisin Helsinkiin.
Jukkiksen ensimmäiset muistot Kansallisteatterissa ovat joko omia muistoja tai hänelle kerrottuja tapahtumia. Hän sanoo, että aivotutkimus on todistanut, että muistellessa muisto muuttuu.
– Minulle on kerrottu, että veljeni Pertti, Pepe Palo vei minut katsomaan satunäytelmää. Esirippu oli vielä kiinni, kapellimestari nosti tahtipuikkonsa, jolloin näyttelijäaitiosta, jossa Pepen kanssa istuimme, kuului kirkas lapsenääneni. Kysyin, että onko tässä mukana se nussinurkka! Yleisö repesi.
"Näyttelijäaitiosta kuului kirkas lapsenääneni: ’Onko tässä mukana se nussinurkka?’ Yleisö repesi."
Jukkis näki sittemmin monia isänsä esityksiä: Tangon, jossa ”faija ja Jussi Jurkka” olivat hyviä, Porvarin aatelismiehenä, Falstaffin, Dantonin kuoleman.
– Dantonin kuolemassa faija oli raskas ja kireä, ja muistan, ettei hän oikein päässyt rooliin sisälle. Ehkä hän kunnioitti liikaa ohjaaja Ralf Långbackaa.
Itse Jukkis ei monien näyttelijöiden lasten tavoin avustanut Kansallisen näytelmissä. Ensimmäiset lapsiroolit hän teki äitinsä työpaikalla Kansanteatteri-Työväenteatterissa.

Jukkis ymmärsi aika varhain, että monia ihmisiä kiinnosti isän, Tauno Palon legendaarinen maine. Se ei ollut hänelle painolasti, vaikka moni sitä on kysynyt ja kysyy taas.
– Pitää muistaa, että äitini oli myös näyttelijä, eikä huono näyttelijä ollutkaan. Hän teki muun muassa upean roolin Ihmisvihaajassa. Hän uskalsi töissään piirtää isolla pensselillä.
Äitiä pojassa on tietty tarkan näkemisen piirre. Hän ei välitä pönöttämisestä, ja pienet pirun sarvet nousevat päähän, jos tilanne vaatii. Hän ilahtui siitä, että näyttelijäkollega Juhani Laitala sanoi muutama vuosi sitten Jukkiksen muistuttavan yhä enemmän Kirstiä.
Yksi tarina vielä ennen Jukkiksen omia Kansallisteatterin vuosia. Ennen Tampereelle muuttoa Kirsti Ortola asui Merimiehenkadulla ja jakoi asunnon Tarmo Mannin kanssa.
Manni hoiti vauvaa, kun Ortola lähti harjoituksiin.
– Olimme lähdössä Tarmon kanssa ulos, kun hän unohti tuttini. Hän riensi hakemaan sitä ja tullessaan takaisin pihalle, seutukunnan rouvat olivat kurkkimassa vaunuuni, olihan Tauno Palo nähty tienoilla. He selittivät nolona Tarmolle tarkastaneensa, ettei vauvalla vaan ole nälkä.
Tarmo Manni vastasi mannimaisella oivalluksella, ettei toki, annoin hänelle juuri rintaa.
Tämän tarinan Jukkis kertoi aikoinaan myös Kansallisteatterin isolla näyttämöllä, jossa järjestettiin hyväntekeväisyysnäytös Tarmo Mannin muistomerkin saamiseksi Saarijärvelle. Kampanjan takana oli Mannin ystävä, maalaislääkäri Tapani Kiminkinen.

Ensimmäisen kiinnityksensä Jukkis sai Kansallisteatteriin vastavalmistuneena näyttelijänä. Hän viihtyi talossa vuodet 1977–1979.
Ensimmäinen isompi rooli tuli kohdalle Charlien täti -näytelmässä, jossa tärkeintä Jukkikselle oli saada tehdä töitä legendaarisen ohjaaja Jack Witikan kanssa. Historian jatkumoa oli, että Witikka oli tehnyt töitä hänen isänsä, nyt hänen kanssaan.
– Näyttelin nuorta miestä, joka joutuu olosuhteiden pakosta näyttelemään tätiä. Jack näki, miten ahdas korsetti ahdisti minua. Hän sanoi, että vaihdetaan korsetti löysään mekkoon. Niin rooli aukesi.
Siipiensä suojaan Jukkiksen ottivat Martti Järvinen ja Antti Litja, samoin alkuun hieman pelottavalta tuntuva, älykäs ja teräväkielinen Jussi Jurkka.
Jokin kuitenkin ahdisti. Kansallisteatterin suurten mohikaanien aika alkoi olla ohitse, eikä talo löytänyt oikein sijaansa silloisessa kulttuuri-ilmapiirissä. Nuori näyttelijä kaipasi teatteritaiteellisesti, esteettisesti merkittäviä esityksiä tekevään teatteriin.
Jouko Turkka höykytti Jukkista, joka koki ohjaajan antikliimaksina, ihmishirviönä ja samalla huippuohjaajana.
Hän oli ehtinyt olla jo mukana Arto af Hällströmin ohjaamassa Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet -näytelmässä.
Pete Q nuorten taiteilijoiden voimallinen kannanotto, kulttinäytelmäksi korotettu ja omalla tavallaan 1970-luvun vastine edellisen vuosikymmenen Lapualaisoopperalle.
– Olin vielä mukana Charlien tädissä, kun Jouko Turkka pyysi minua Kariluodon rooliin Helsingin kaupunginteatterin Tuntemattomaan sotilaaseen. Turkka sanoi, että olen ilmetty Kariluoto ja päätin saman tien lähteä. Kun menin kertomaan asiani pääjohtaja Kai Savolalle, hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi hieman väsyneesti, että ”sinä sitten päätit lähteä”.
Turkka oli oma lukunsa. Hän höykytti Jukkista, joka koki ohjaajan antikliimaksina, ihmishirviönä ja samalla huippuohjaajana. Iholle häntä ei olisi saanut päästää, mutta sitä taitoa Tuntemattomassa mukana olleet Jukkis, Kari Väänänen ja Matti Pellonpää eivät vielä hallinneet vanhojen starojen tavoin.
He olivat aivan hapoilla harjoitusten loppuvaiheessa.
– Turkka teki 1970- ja 80-luvuilla hienoja, valtavan upeita esityksiä. On vaikea sivuuttaa tuon aikakauden teatteritaidetta, jossa ei mainittaisi Turkkaa, Kalle Holmbergia, Ralf Långbackaa, KOM-teatteria ja Ryhmäteatteria.
Tuntemattomasta sotilaasta alkoi Jukkiksen aika kaupunginteatterissa. Hän palasi Kansalliseen vuonna 1990.
Vuosikymmen oli vaihtunut, ja talon henki ja hän itse olivat muuttuneet.

– Erosin aikoinaan kirkosta 16-vuotiaana ja palasin jokin aika sitten takaisin. Sama selitys – kirkko ja minä olemme muuttuneet.
Kai Savola otti paluumuuttajan mielellään takaisin vierailijaksi. Jukkis päätti kokeilla ”kepillä keväistä jäätä” ja vierailu muuttui pian kiinnitykseksi.
Kansallisteatterin nykyinen pääjohtaja, ohjaaja Mika Myllyaho kirjoittaa teatterin lehden kevätnumerossa, että talon ”historian paino on valtava, niin hyvässä kuin pahassa, sen edessä pysähtyy ja tuntee itsensä pieneksi”.
Jukkis allekirjoittaa mielipiteen. Teatterin katto on raskas, mutta se on myös korkealla. Hän sanoo, että Myllyahon edeltäjä Maria-Liisa Nevala toi ohjelmiston 2000-luvulle, ja Mika Myllyaho on tuonut teatterin 2000-luvulle.
– Kansallisteatterin hallituksen silloiselta puheenjohtajalta Leena Majanderilta Mikan valinta oli nerokas veto. Hän on ensimmäinen teatterin pääjohtaja sitten Eino Kaliman, joka on selkeästi teatterimies ja ohjaaja, jolle teatteri on ensin, johtajuus vasta sen jälkeen.
Ohjelmistossa on nähty niin Nevalan kuin Myllyahon aikana kokeilevaa, avantgardistista teatteria ja klassikoiden uudelleen tulkintoja, jotka ovat voineet hätkähdyttää teatterin perinteistä yleisöä.
Teatterin katto on raskas, mutta se on myös korkealla.
Katsojakunta on sittemmin laajentunut. Kansallisessa ei arastella ottaa kantaa politiikkaan, ei maahanmuuttoon tai siihen, miten sukupuoliroolit pitää esittää. Siitä esimerkkinä yli vuoden takainen kohu Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta, jossa ensi-iltaa oltiin jo siirtämässä transhahmon roolituksen takia.
Jukkis on miettinyt, että myös hutit pitää hyväksyä.
– Teatterin hallituksen pitää hyväksyä johtajan hutit, johtajan ohjaajan hutit ja näyttelijän se, ettei kaikki tekemänsä ole nerokasta. Ylpeäksi ei pidä tulla, vaikka meissä näyttelijöissä on narsismia. Se voi olla hyvä renki, mutta huono isäntä.
Hänellä on kokemusta siitä, että näyttelijä – näyttämöeläin kuten hän osuvasti luonnehtii – saa näyttää myös nämä kielteiset piirteensä ja olla samalla näyttämöllä hyvä.
Kotinsa ruokapöydän ääressä Jukkis tutkii Kansallisteatterin rooliluetteloaan parinkymmenen vuoden ajalta. Lista on hirmuisen pitkä ja monipuolinen, vuosiin on mahtunut draamaa, tragediaa, ehkä hieman vähemmän komediaa.

Jukkiksen muistikapasiteetti on täynnä erilaisten roolihenkilöiden sanoja ja tunteita. Törmäilevätkö ne aivojen kovalevyllä toisiinsa, ja miten muistaa aina uusi teksti?
– Nuori näyttelijä sanoo, ettei roolin muistaminen ole vaikeaa. Yli 60-vuotias vastaa, että kyllä se on vaikeaa. Joudun tekemään perusteellisemmin ja rauhallisemmin työtä kotona, mutta ehkä myös ymmärrän enemmän kuin nuorena.
Kun kymmenien ja taas kymmenien roolien joukosta alkaa poimia niitä tärkeimpiä, nousee ihan ensimmäisten joukossa Kurt Nuotion ohjaama Elämää pidempi yö. Siinä Jukkis näytteli Esko Salmisen, Kyllikki Forssellin ja Petri Mannisen kanssa.
"Olen saanut tehdä urani aikana töitä seitsemän teatterinjohtajan ja parhaimpien ohjaajien kanssa."
Listaan mahtuvat myös Kuolema Venetsiassa, Kauppamatkustajan kuolema, Korjaamo ja tietenkin Jukkiksen venäläiset vuodet, joilla hän tarkoittaa muun muassa Kolmea sisarta.
– Täysin omanlaisensa kokemus oli kuusituntinen Angels in America -näytelmä. Otso Kautto, mielenkiintoinen ohjaaja ja kirjoittaja, ohjasi sen. Olen saanut tehdä urani aikana töitä seitsemän teatterinjohtajan ja parhaimpien ohjaajien kanssa. Heitä ovat muun muassa Affe eli Arto af Hällström, Michael Baran, Janne Reinikainen, Ralf Långbacka, Reko Lundán, Esa Leskinen, Johanna Freundlich ja Mika Myllyaho. Ja ehdottomasti myös venäläinen Vladimir Fokin.
Janne Reinikaisen ohjaama Maksim Gorkin tekstiin perustuva Pohjalla oli erikoinen, mutta yleisönsä saavuttanut esitys. Sillä vierailtiin Pietarissa ja Kolumbian Bogotassa. Molemmissa nuori yleisö hullaantui esityksestä.
Kalle Holmberg oli yksi Jukkikseen voimallisimmin vaikuttaneita ohjaajia. Hänen kanssaan tehtiin muun muassa Richard III ja Demokratia-näytelmä, joka on Jukkiksen työuran esityksissä kolmen kärjessä.
– Kalle oli millimetrin tarkka ohjaaja, ja hänellä oli temperamenttia, mutta se ei koskaan kohdistunut Jouko Turkan tavoin näyttelijään.
Kristian Smedsin ohjauksessa Jukkis oli mukana erikoisessa Mr. Vertigo -näytelmässä ja sanoo, että Smeds tekee visuaalista näyttämörunoutta. Hän halaa näyttelijän niin kuoliaaksi, että tämä on valmis tekemään mitä vain.
– Kukaan ei ole vienyt minua niin taitavasti!
Jukkis toteaa, ettei nykyteatteria voida mitenkään käsitellä huomiomatta ohjaajan merkitystä.
Roolilistaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kaikkien näyttelijän roolien takaa kohoaa kirkkaana Jukkiksen kaksi tärkeää yksityiselämän roolia, isän ja nyttemmin myös isoisän, papan roolit.

Hänen ja Riitta Anttosen tyttäret Olga, 36, ja Amanda, 32, ovat isän elämässä tärkeitä. Hän on iloinen ja ylpeä heistä ja sanoo tyttäriensä opettaneen hänelle paljon. Perheessä keskustellaan paljon, provosoidutaan ja kiistellään, mutta ymmärretään myös vastakkaiset mielipiteet.
– Olga kirjoittaa Kullannuput-tv-sarjan toista kautta, ja hänen novellikokoelmansa ilmestyy pian. Amanda kirjoitti hirvittävästä raiskauskokemuksestaan Kilari-näytelmän. Hänen vastikään ilmestynyt pienoisromaaninsa Outoja kaloja osoittaa, miten hän on irronnut kokemastaan. Uskon, että kaikilla pilvillä on lopuksi kirkas reunus.
Taustaa: Jukka-Pekka, Olga ja Amanda Palo: "Perheen rakkaus kantaa vaikeina hetkinä"
Olgalla on kaksi lasta, viisivuotias Mauno ja vuoden ikäinen Osma. Heille Jukkis on pappa.
– He ovat hurmaavia lapsia, jotka pitävät elämässä kiinni! Mauno on meillä usein yökylässä ja oppi uimaan talomme alakerran uima-altaassa. Tuolla olohuoneen nurkassa on hänen lelulaatikkonsa.
Pappana Jukkis sanoo mielellään juksauttavansa. Kun Maunoa haetaan Riitan kanssa päiväkodista, Jukkis jää autoon piiloon odottamaan.
– Mauno tietää sen ja yrittää olla pokkana, vaikka vähän häntä vähän naurattaakin papan uhkaava ilme.
Pappa saa olla vähän hassu ja palautua viisivuotiaan tasolle. Sen Jukkis osaa.

Jukka-Pekka Palo
Syntyi: 7.8.1954 Helsingissä.
Perhe: puoliso Riitta Anttonen, aikuiset tyttäret Olga ja Amanda, lapsenlapset Mauno ja Osma.
Ura: Kävi Teatterikoulun 1973–1977. Suomen Kansallisteatterin näyttelijä 1977–1979, Helsingin kaupunginteatterissa 1979–1989, takaisin Kansallisteatteriin vuonna 1990.
Ajankohtaista: nähdään seuraavaksi C Moren tv-sarjassa Kämppikset ja J. P. Valkeapään elokuvassa Hetki lyö.