Apu

Juha Hurme: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään – älykkäätkin ihmiset ovat menneet siihen aivopesuun, että metsää pitää hoitaa”

Juha Hurme: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään – älykkäätkin ihmiset ovat menneet siihen aivopesuun, että metsää pitää hoitaa”
Juha Hurmeelle metsä on turvallinen paikka, jossa kaikki on niin kuin evoluutio on näillä leveysasteilla tarkoittanut. Toisin on Aleksis Kiven teoksessa Seitsemän veljestä, jonka Hurme on juuri kääntänyt nykysuomeksi. Se on tarina luonnosta, joka pitää voittaa.
Julkaistu: 26.10.2021

Valtava ukkosmyrsky vyöryi avoimelta ulapalta. Satoi ja salamoi. Isot voimat jytisivät, ja yksin oli ihminen luonnon armoilla. Shakespearelainen hetki.

Kaikki oli niin mahtavaa, ettei Juha Hurme malttanut nukkua.

Turvassahan hän oli. Pitkän etsimisen jälkeen oli löytynyt hyvä metsäinen leiripaikka meren rannalta, ja teltta piti vettä.

Näytelmän loppuhuipennus oli vielä edessä. Aamulla Hurme havahtui siihen, että teltta oli kymmenien lehmien saartama. Täydellinen yöpaikka ei ollutkaan asumatonta erämaata, vaan jonkun ahvenanmaalaisen tilallisen metsälaidun.

Tuo vuosituhannen vaihteen retki on jäänyt mieleen, koska jotain tapahtuu.

Yleensä Hurmeen retkillä ei juuri tapahdu. Hurme ei tavoittele äärielämyksiä tai hurjia kokemuksia. Ei edes marjasaalista.

Miksi Juha Hurme menee metsään?

– Mulle kaikki on kaunista eikä mikään ole kaunista. Täällä systeemi on just sellainen kuin pitää.

Maailman kaunein ääni

Kävelemme viileänä syyskuisena aamupäivänä helppokulkuista luontopolkua Kintulammin retkeilyalueella Tampereen Teiskossa.

Taukopaikalla on hyvä keittää kahvit.

Teatteriohjaaja, kirjailija ja käsikirjoittaja Hurme kolistelee trangian osia esiin repustaan.

– Ehkä maailman kaunein ääni!

Sytytyspaloilla tuli roihahtaa helposti. Tampereen kaupunki tarjoaa kuivat halot, moderni kota suojan tuulelta. Helppohan meidän on.

– Jos mut heitetään ilman safkaa ja varusteita metsään, kuolen parissa päivässä. Olen ihan kulttuurin poispilaama, eikä siinä ole mitään vikaa. Kyllä mä tykkään kulttuurista. Eihän kirjojakaan kasva metsässä.

Trangian kaivaminen repusta: siitä tulee kolina, joka on Juha Hurmeen mielestä maailman paras ääni.

Ei pohjoinen metsä ole aina ja kaikille ollut mikään mukava virkistysalue. On sitä vihattukin. Nykyisin Suomeksi kutsuttu maapläntti elätti pitkään vain joitakin tuhansia ihmisiä. Suomi on ollut karu paikka. Silti tänne tultiin heti, kun jääpeite vetäytyi.

Suomea täällä on tosin puhuttu vasta ajanlaskun alusta. Tuhansia vuosia hallitsivat ihan muut kielet. Jotkut täkäläiset paikannimet ovat jäämiä kivikautisista, jo kadonneista kielistä.

Metsäläisyytemme syvyydestä muuten kertoo, että metsä on suomen kielessä varsin tuoretta lainaa. Uralilaisessa kantakielessä sellaista sanaa ei erikseen ollut. Sitä ei tarvittu.

– Meidän esivanhemmillemme mitään muuta ei ollutkaan kuin metsää. Metsä oli kaikki, koko maailma.

Hurme kertoo juttujaan rönsyillen. Yksi asia johtaa mielleyhtymän kautta toiseen, luontohavainto kielikysymyksiin. Samalla vapaalla tyylillään hän on nivonut luonnonhistoriaa ja kulttuurihistoriaa yhteen myös kirjoissaan Niemi ja Suomi. Jos nuoren Juhan motivaatio olisi 1970-luvun lopulla riittänyt, hänestä olisi voinut tullakin biokemisti, ekologi tai ilmastotutkija. Hän ehti aloittaa biologian opinnot Turun yliopistossa, mutta akateeminen maailma ei sytyttänyt, vaikka asiat kiinnostivat.

Tie vei ensin Tukholmaan vanhuksia avustamaan, sieltä estetiikan opiskelijaksi Jyväskylään ja lopulta kaverin houkuttamana ylioppilasteatteriin. Hurme kasvoi teatteriammattilaiseksi tekemällä. Näytteli, ohjasi ja kirjoitti. Ekologinen ajattelu on kulkenut töissä pohjavirtana. Hurme sanoo katsovansa maailmaa evoluutiobiologian mittakaavassa.

– Siitä näkökulmasta kaikki kirjallisuus on nuorta. Jossain Vanhassa testamentissa on yhtä hulluja, tuittupäisiä ja lyhytnäköisiä ihmisiä kuin nykyiset. Antiikin draamoissakin on täysin tunnistettavaa käyttäytymistä. Ihminen on biologisesti ihan sama. On tullut vain isommat kylät, leveämmät tiet ja tietotekniikka.

Metsästäjä-keräilijän perintö

Pieni Juha kasvoi metsän kainalossa Paimiossa. Vanhemmat olivat opettajia, ja viisilapsinen perhe asui kansakoulussa. Suoraan pihasta aukenivat isot metsät.

Vaikka lapsuuskoti oli turvallinen ja rakastava, sen konservatiivinen ilmapiiri oli vieras. Luonto tarjosi pakopaikan.

– Aloin aika varhain myös nukkua metsässä. Ensimmäisiä asioita, mitä pyysin lahjaksi, oli teltta.

Siitä se lähti. Nyt kuusikymppisenä Hurme on ehtinyt viettää luonnossa tuhansia öitä. Joskus sään salliessa taivasalla, yleensä teltassa.

Tehdessään ekonäytelmää KOM-teatteriin syksyllä 2016 hän asui kaksi viikkoa metsässä. Ajoi iltatreenien jälkeen Nuuksioon, tarpoi pimeään kansallispuistoon, yöpyi teltassa ja palasi aamulla kaupunkiin.

Lapissa Hurme on tehnyt useita pitkiä vaelluksia. Kuutena kesänä 2014–2019 hän vei työryhmineen erämaahan teatteriesityksiäkin, jotka nähdäkseen yleisön piti vaeltaa tunturiin kolme vuorokautta suuntaansa.

– Metsä on maailman turvallisin paikka. Tiedän, että mulla on huippuvarusteet, tiedän missä olen ja tiedän, ettei tänne tarvitse jäädä. Se on tosi nastaa.

Aikoinaan pimeässä metsässä on totta kai piillyt vaara. Petoja on täytynyt oikeasti varoa. Toinen ihminenkin on ollut potentiaalinen vihollinen.

– On meissä yhä sitä metsästäjä-keräilijän biologiaa, että öisin kuuntelee tarkemmin, säpsähtää ääniin ja on valppaampi. Se on meissä syvällä. Mutta sen voi tiedolla panna aisoihin.

– Jos mut heitetään ilman safkaa ja varusteita metsään, kuolen parissa päivässä, Juha Hurme sanoo.

Kivääri selässä Huippuvuorilla

Evästauon jälkeen valokuvaaja pyytää Hurmetta mättäälle makoilemaan. Se on ok. Tilanne voisi olla lavastamaton.

– Vältän kaikkia karhun kanssa painimisia tai yliluonnollisia elämyksiä. Keskimäärin metsäretkilläni ei tapahdu yhtään mitään. Ja se on just niin kuin pitääkin.

Kun nyt karhut mainittiin: on Hurme kohdannut vaarojakin. Vuonna 2005 hän teki kavereineen vaelluksen Huippuvuorilla. Maasto oli ankaraa polutonta tundraa ja ilma kesäaikaankin hyytävä. Vielä hyytävämpiä olivat eräät tosiseikat jääkarhuista: paino 600 kiloa, satasen aika louhikossa kymmenen sekuntia.

– Se oli ainut kerta, kun olen peruspasifistina harjoitellut vähän ampumista. Kivääri selässä siellä mentiin. Oli ihan motivaatiokin katsoa, että osaa käyttää sitä asetta. Tavallaan olisi ollut kiva nähdä jääkarhu, mut tavallaan oli aika kiva, ettei nähty.

Kerran Hurme on joutunut poron jahtaamaksi. Se oli riittävän hurja kokemus. Hän ei pyri retkillään bongaamaan muita luontokappaleita.

– Mulle riittää tietää, että täällä on liito-oravia ja näätiä. Ei niitä tarvitse nähdä. Se ei ole se juttu.

– Näkyvä maasto, jossa me liikutaan, on vain puolet metsää. Toinen puoli on tuolla alhaalla, sienirihmaston ja puiden juurten uskomaton verkko, joka kuhisee elämää ja informaatiota. Jokainen aukko tähän metsään rikkoo sitä herkkää tietoverkkoa.

Luontosuhde ilman romantiikkaa ja mystiikkaa

Mikä se juttu sitten on? Hurme kun ei edes sienestä tai marjasta.

– Se on se, että tämä on se normaali, evoluution ratkaisu näillä leveysasteilla. Nämä ovat kivoja paikkoja tallata, koska täällä tämä planeetta on sen näköinen kuin se oikeasti on.

Tällä Hurme tarkoittaa tarkoittaa tilaa, johon soiden pilkuttama, boreaalinen havumetsä vuosikymmenten ja -satojen aikana päätyy, jos se saa olla rauhassa.

Nykyihmisen näköharha on pitää luonnontilaista metsää erikoisuutena, vaikka poikkeamaa on kaikki muu: hoidettu puupelto, rakennetut luontopolut ja taukopaikat. Kaupungeista puhumattakaan.

– Tällaisia mä kelaan, kun kävelen metsässä. Mut on heitetty tälle planeetalle tietoiseksi olioksi, joka miettii asioita, ja arvostan juuri sitä, Hurme sanoo.

Hänen luontosuhteestaan puuttuu romantiikka ja mystiikka.

– En ihastele oikeastaan edes maisemia. Mulle kaikki on kaunista eikä mikään ole kaunista. Täällä systeemi on just sellainen kuin pitää. Luonto on hyväksyttävä sellaisena kuin se on.

”Ankarana ateistina” Hurme inhoaa esimerkiksi shamaanikursseja, jotka tarjoilevat hyväuskoisille nykykuluttajille yhteyttä metsän maagisiin ulottuvuuksiin.

– Se on älyllisesti köyhää ja historiaa väärentävää.

Shamanismi on osa kulttuuriperintöämme koko arktisella vyöhykkeellä, ja teatterilla taiteenlajinakin on juurensa primitiivisissä rituaaleissa. Maagiset uskomukset olivat oman aikansa parasta mahdollista tietoa, jonka avulla pyrittiin ymmärtämään maailmaa. Vihattuun metsään saatiin mieltä, kun se täytettiin hengillä. Muinoin eläneille ihmisille se oli totisinta totta.

– Nykyihmisellä ei minusta ole sinne mitään reittiä.

Kaikki elollinen on yhtä

Kova tuuli humisuttaa mäntyjen latvoja. Maan tasalla säästymme siltä ihmeen hyvin. Luonnontilaisessa metsässä tiheä puusto antaa elämälle suojaa, kosteutta ja varjoa. Hurme on hiljattain pohtinut paljon suomalaisten luontoon liittyviä uskomuksia tehdessään käsikirjoitustyötä Kansallismuseon ja Suomen Metsämuseon Luston näyttelyihin.

Joskus mytologia ja nykytieto risteävät kiehtovasti. Niin kutsutulla alisella maailmalla on ollut suomalaisessa luonnonuskossa vahva sija. Uuden tutkimustiedon valossa käsite saa aivan uusia merkityksiä. Koko ajan ymmärretään lisää siitä, miten valtava, monin tavoin kommunikoiva elävä verkosto maan pinnan alle kätkeytyy.

– Näkyvä maasto, jossa me liikutaan, on vain puolet metsää. Toinen puoli on tuolla alhaalla, sienirihmaston ja puiden juurten uskomaton verkko, joka kuhisee elämää ja informaatiota. Jokainen aukko tähän metsään rikkoo sitä herkkää tietoverkkoa.

Ja pohjimmiltaan kaikki elollinen on samaa kamaa. Sen ymmärtämiseksi ei tarvitse kuvitella puihin henkiä. Riittää tieto siitä, että yhteinen historiamme puiden kanssa on paljon pidempi kuin tiemme erillään. Elämä maapallolla alkoi neljä miljardia vuotta sitten, ja meni ainakin kolme miljardia vuotta ennen kuin täällä vaelsi eläimiä.

– Olen aika läheistä sukua noille männyille. Meillä on suorastaan sama isoäiti, se eka jakautunut solu.

Puu syntyy, kasvaa, kykenee omalla tavallaan myös kokemaan ja vuorovaikuttamaan ja lopulta kuolee.

– Sekin kuulostaa monessa mielessä ihmisen elämältä. Ja ihmisistäkin moni on yhtä jämähtänyt.

Seitsemän veljestä ja suomalainen metsäsuhde

Kivenheiton päässä nuotiokodalta seisoo jykevä siirtolohkare, Kirkkokivi. Kerrotaan, että hevospaimenet ovat aikanaan pitäneet sen äärellä omia, epävirallisia jumalanpalveluksiaan. – Tämä olisi kyllä huono valinta, jos olisi 40 härkää perässä, Hurme naurahtaa, kun pohdimme, pääsisikö kiven päälle kiipeämään.

Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä veljekset pakenevat vihaista härkälaumaa ja kiipeävät Hiidenkivelle turvaan.

Muinaiset ihmiset eivät tunteneet jääkauden geologiaa eivätkä voineet käsittää, miten valtavat kivenjärkäleet ovat päätyneet keskelle metsää. Piti keksiä selitys: jättiläiset tai hiidet ovat vierittäneet ne.

– Ja kun kirkko tuli kuvioon, jättiläiset vaihtuivat piruiksi, Hurme huomauttaa. Jääkauden kasaamia kivikoita on kutsuttu pirunpelloiksi.

Hurme on vastikään saanut valmiiksi Seitsemän veljeksen käännöksen nykysuomeksi. Se ilmestyi lokakuun puolivälissä.

"Vaikkei Kivi mikään profeetta ollut, vaan työtön pummi, niin hassulla tavalla hän tuli kirjoittaneeksi tällaisen symbolisen esityksen siitä, mikä Suomessa laajassa mitassa myöhemmin toteutui."
Juha Hurme

Metsän rooli kirjassa on hänestä kiinnostava. Kivi selvästi ymmärsi luontoarvojen ja mytologian päälle. Kirjassa painellaan metsään kasvamaan ihmisiksi, uudistumaan, hakemaan uusi sydän ja uusi mieli.

Silti lopussa Impivaara on käytännössä parturoitu.

– Veljeksethän liiskaavat metsän. Kun kirja loppuu, siitä ei ole mitään jäljellä. Se on metsästetty kuivaksi, kalastettu tyhjäksi, kaskettu ja vielä jaettu pelloiksi.

Heijastaako tarina suomalaista metsäsuhdetta?

– Suomen kansa on aina vihannut metsiään, Hurme vastaa lainaten kansanperinteentutkija Leea Virtasen lähes kolmenkymmenen vuoden takaista artikkelia Kalevala-seuran vuosikirjassa.

Hänestä kärjistyksessä on paljon perää. Onhan se aika ymmärrettävääkin. Valtaosan ajasta luonto on ollut ihmiselle kammotus.

– Tämä on ollut yksi vaikeimpia paikkoja elää. Tämä todella vieroo ihmistä. Ja meissäkin on sitä vihaa vielä.

– Jotkut älykkäätkin ihmiset ovat menneet siihen aivopesuun, että metsää pitää hoitaa. Eihän sitä tarvitse hoitaa, ellei tavoitteena ole jokin tietty kaatotulos.

Kintulammin suojelualue on rauhoitettu vaiheittain pala palalta, vuosina 1959, 2003 ja 2017. Siitä tulee pikkuhiljaa ikimetsää. Kun polulta vähän poikkeaa, saa rämpiä ryteikössä.

Kantava ajatus on vuosisatojen ajan ollut, että luonto pitää voittaa: metsä raivata ja suot kuivata.

– Vaikkei Kivi mikään profeetta ollut, vaan työtön pummi, niin hassulla tavalla hän tuli kirjoittaneeksi tällaisen symbolisen esityksen siitä, mikä Suomessa laajassa mitassa myöhemmin toteutui.

Suojeluarvot ymmärretään ainakin osin paremmin, mutta edelleen moni karsastaa luonnontilaista metsää.

– Jotkut älykkäätkin ihmiset ovat menneet siihen aivopesuun, että metsää pitää hoitaa. Eihän sitä tarvitse hoitaa, ellei tavoitteena ole jokin tietty kaatotulos.

Kiven merkkiteoksen kääntäminen nykysuomeksi ei tarkoita slangia tai selkokieltä, Hurme tarkentaa. Hän on tehnyt vain välttämättömimmän, jotta viesti tulee ymmärrettäväksi. Oikonut sanajärjestyksiä ja vaihtanut hankalia sanoja toisiin – sellaisiin, joita jo Kiven aikana olisi voinut käyttää.

Selitysosio avaa nykylukijalle vaikkapa sellaisia asioita kuin isojako, taula tai kyynärä.

Hurme vertaa työtään restaurointiin, joka palauttaa vanhat maalaukset arvoiseensa loistoon. Kiven kieli sinänsä on upeaa, elävää ja hauskaa. Monet hienoudet, kuten veljesten väliset hienovaraiset naljailut, nousevat kuitenkin tekstistä paremmin pienellä avustuksella.

– Siellä on paljon nyansseja, jotka ovat vähän hukkuneet siihen Kiven horinaan.

Lopputulokseen Hurme on tyytyväinen, vaikka vähän salaa toivookin, että joku pölkkypää pitäisi sitä pyhäinhäväistyksenä.

– Siitä tuli älyttömän ihana. Ihan Kiven kuuloinen mutta selkeä. Siitä on myös seuraavaksi ihanaa päästä tekemään teatteriesitys. Se on edelleen ihan relevanttia matskua. Se 150 vuotta, mikä erottaa meidät Seitsemästä veljeksestä, on silmänräpäys.

Pandemiankestävä elämäntapa

Polku nousee loivasti ylös kohti maisemapaikkaa. Matkalla kohtaamme aihkin, ikihongan. Tässä se on seissyt monta ihmispolvea. Silmänräpäyksen. Juha Hurme nousee kivenlohkareelle vanhan männyn viereen.

Teatterintekijänä ja näytelmäkirjailijana hän katsoo olevansa ammattilainen, muiden kirjojen kirjoittajana harrastelija. Siitäkin huolimatta, että on kirjoittanut kuusi kirjaa ja voittanut Niemellä Finlandia-palkinnonkin vuonna 2017.

– Harrastan kirjoittamista omaksi huvikseni.

Pandemia-ajasta Hurme on selvinnyt hyvin. Töihin oli apurahoja, eikä tekeillä olleita näytelmiä hyllytetty, esitykset vain lykkääntyivät.

– Elintapani ovat hyvin pandemiankestävät: tykkään olla kotona ja tykkään käydä metsässä. Lapsellekin on ollut paljon aikaa.

"Lapsen kanssa puuhailu on ihan parasta. Sekuntiakaan ei mene aikaa hukkaan, kun rakentelee Brio-junarataa. Se on parempaa kuin Aleksis Kivi."
Juha Hurme

Tiu tau tilhi

Juha Hurme tuli kolme vuotta sitten toistamiseen isäksi. Esikoinen on jo kolmekymppinen.

– Olin aikonut jaloksi vanhukseksi, mutta tulinkin taas nuoreksi isäksi.

Hän oli ajatellut olevansa urallaan vaiheessa, jossa voi hiljentää menoa, siirtyä ”metsiin ja takapihahommiin”. Nyt hän on ottanut vastaan isompia, tuottavia töitä.

Hurme ja lapsen äiti asuvat lähekkäin ja jakavat vanhemmuuden. Pieni lapsi on puolittanut työajan.

– Toisaalta lapsen kanssa puuhailu on ihan parasta. Sekuntiakaan ei mene aikaa hukkaan, kun rakentelee Brio-junarataa. Se on parempaa kuin Aleksis Kivi.

Kerran nukuttaessaan lasta Hurme kuuli tämän pitävän kummallista yninää. Suureksi huvikseen hän tunnisti, että lapsihan hyräili Tiu tau tilheä, mummilta oppimaansa laulua.

– Rupesin kelaamaan sitä laulua, mitkä sen juuret ovat, ja mistä se kertoo. Parin päivän päästä muistiinpanoja oli parikymmentä sivua.

Seuraavaksiko tulee lastenkirja?

Ei, vaan tietokirja. Ei edellisten kirjojen kaltaista tiiliskiveä, vaan parisataasivuinen. Pieni laulu kantaa sisällään monia merkityksiä. On tilhi, boreaalisen havumetsän selviytyjä, ja pihlaja, pyhä puu. Ja vaikka mitä muuta.

– Olen aika läheistä sukua noille männyille. Meillä on sama isoäiti.

Kaikki lelut valmiina

Kintulammin retkemme päätepiste on Kaukaloistenkallion jyrkänne, josta avautuu näkymä suolammelle. Syksyisenä iltapäivänä lampea kehystävät mättäät hehkuvat lämpimän oranssinkeltaisina.

Hurme juoksee päivittäin kotimetsissä Tampereen Pispalassa tai Pyynikinharjulla. Varsinaisia reppuretkiä luontoon hän tekee pari kertaa kuussa.

Lapsen Hurme vei metsään heti, kun tämä oppi kävelemään. Syyskuussa he tekivät yhdessä kahden vuorokauden vaelluksen Seitsemisen kansallispuistoon.

Lapsi rakasti sitä, Hurme kertoo. Jopa keskiöinen pissareissu sysipimeässä oli mahtavaa.

– Metsä on täydellinen leikkipuisto. Siellä on kaikki lelut valmiina.

Kuka?

  • Juha Hurme, 62.
  • Mistä tunnettu? Pitkä ura teatterissa ohjaajana ja käsikirjoittajana. Palkittu Finlandialla.
  • Perhe: Kolmivuotias poika ja 32-vuotias tytär.
  • Ajankohtaista: Hurmeen nykysuomennos Seitsemästä veljeksestä ilmestyi juuri.
  • Parasta luonnossa: ”Se on kaikkialla. Mitään muuta ei ole olemassa kuin Kosmos eli Luonto, ja me olemme sen osa.”
3 kommenttia