Jotkut meistä ovat introverttejä, jotka elävät kunnolla vain öisin – ”Täällä ei ole ketään muita”

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Kuvittele, että on yö. Pujahdat peiton alle ja sammutat valot. Saatat kuulla autojen tööttäilyä kadulta tai puhetta seinänaapurista tai vieressäsi nukkuvan puolison kuorsausta. Tai ehkä on aivan hiljaista. Saattaa jopa tuntua kuin koko maailma vaipuisi uneen kanssasi.

Mutta pimeässä yössä, kun useimmat meistä ovat sikeässä unessa, on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat täysin valveilla. He käyvät töissä, ajelevat ympäriinsä ja tekevät ostoksia ympäri vuorokauden auki olevissa kaupoissa. Tässä rinnakkaistodellisuudessa on harvoin tungosta, liikenneruuhkia tai jonoja; ei muiden asiakkaiden kiusallista väistelyä ruokakauppojen käytävillä, ei kohtaamisia naapureiden kanssa, ei sähköposti-ilmoitusten jatkuvaa kilahtelua. Auringon noustessa nämä yöeläjät käyvät nukkumaan.

Kaikki heistä eivät haluaisi elää tällä tavalla. Joidenkin on pakko; heillä on uniongelmia tai työ, johon kuuluu yövuoroja. Mutta osa heistä nimenomaan haluaa elää öisin, jopa niin kiihkeästi, että he varta vasten hakeutuvat yötöihin ja opettelevat heräämään hämärän tullen. He nimenomaan valitsevat eristäytymisen, eivät kammoksu sitä. Kun keskustelin näiden ihmisten kanssa, he kuvailivat taianomaista yöllistä maailmaansa: suurenmoista, syvää yksinolon tunnetta; helpotusta ja pakopaikkaa.

Useimpien psykologien mukaan ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja; emme ainoastaan kaipaa yhteyksiä muihin ihmisiin vaan suorastaan tarvitsemme niitä. Ilman näitä yhteyksiä ihmisen fyysinen ja henkinen hyvinvointi yleensä heikkenee.

Mutta tapaamani yöeläjät kokevat, ettei heillä ole suurta tarvetta olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. ”Olen yrittänyt käydä päivätöissä, mutta en voinut sietää aamuherätyksiä, töihin kiiruhtamista ja ennen kaikkea… jatkuvaa vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa”, kirjoittaa 26-vuotias Chris Hengen, joka toimii yövartijana Spokane Valleyssä Washingtonissa. (Hän viestii sähköpostitse, koska ei mielellään puhu puhelimessa.) ”Minulla ei ole mitään ihmisiä vastaan. Se on vain uuvuttavaa.”

John Young, 41-vuotias tietoverkkoinsinööri, joka asuu Hammontonissa, New Jerseyssä, kertoo olevansa ”enemmän kuin tyytyväinen” melko erakkomaiseen elämäänsä. Young on tehnyt satunnaisia yövuoroja 1990-luvun lopulta lähtien. Hän nauttii rauhallisista öistä enemmän kuin päivistä, mutta tämä mieltymys tulkitaan joskus virheellisesti sosiaalisten tilanteiden peloksi tai masennukseksi. Hän kertoo olevansa introvertti, joka vain nauttii elämästään enemmän näin. Monet muut haastattelemani ihmiset sanoivat samaa.

Voin silti ymmärtää, miksi jotkut ihmettelevät, onko lähes täydellinen vetäytyminen yhteiskunnasta päiväsaikaan merkki jostain muustakin kuin vain introvertista luonteesta. Missä vaiheessa halu olla yksin muuttuu epäterveelliseksi? Yöeläjät vakuuttavat, että he vain haluavat elää tällä tavalla, mutta jos uskomme heitä, kyseenalaistamme samalla erään ihmisen psykologiaan liittyvän keskeisen oletuksen: että kaikilla ihmisillä on samat perustarpeet.

Muinaisten ihmisten vuorovaikutus näytti hyvin erilaiselta kuin nykypäivänä. Vielä noin 12 000 vuotta sitten kanssakäyminen rajoittui enimmäkseen suhteellisen pieniin, sukulaisista koostuviin ryhmiin, jotka metsästivät ja keräilivät ravintoa yhdessä.

Kun maanviljely kehittyi, yhä suuremmat ihmisryhmät alkoivat asettua samaan paikkaan asumaan, mutta kohtaamiset vieraiden kanssa olivat edelleen melko harvinaisia. Yhteisöt kuitenkin kasvoivat ajan myötä suuremmiksi ja monimutkaisemmiksi. Tämä kasvu eteni räjähdysmäisesti teollisen vallankumouksen aikana, kun ihmiset muuttivat sankoin joukoin kaupunkeihin tehdastöihin ja ihmisten väliset suhteet tiivistyivät ennennäkemättömällä tavalla.

Politiikan tutkija Robert Putnam esitti kirjassaan Bowling Alone, että kaupunkien voimakas kasvu vauhditti aluksi ihmisten välisen kanssakäymisen lisääntymistä. Hän kuitenkin arvioi, että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa ihmisten väliset yhteydet alkoivat heikentyä, kun kaupunkirakenteen hajautuminen ja uudet teknologiat saivat ihmiset viettämään yhä enemmän aikaa yksin, televisiota katsellen tai autolla ajellen.

Vuonna 2017 entinen ja tuleva Yhdysvaltain korkein lääkintäviranomainen Vivek Murthy varoitti vaarallisesta ”yksinäisyysepidemiasta”. Hän kirjoitti Harvard Business Review -lehdessä näin: ”Vuosia kestäneessä potilastyössä yleisin näkemäni sairaus ei ollut sydäntauti tai diabetes vaan yksinäisyys.”

Viime vuosina yksinäisyys on liitetty moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten jyrkästi nouseviin itsemurhalukuihin ja opioidikriisiin. Voimakasta eristäytymistä pidetään yleisesti 2000-luvun amerikkalaisen kulttuurin ominaispiirteenä.

Samaan aikaan monet asiat nykypäivän arjessa edellyttävät yhä kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa, halusipa sitä tai ei. Lapset laahustavat pienestä pitäen kouluun, jossa he viettävät päivät ikätovereidensa seurassa. Haastattelemani ihmiset kertoivat, että he olivat aina vastustaneet tätä pakkososiaalistamista.

Illinoisin Orland Parkissa asuva Daniel Herman, joka on tehnyt yövuoroja koneistusalalla 1980-luvun lopulta lähtien, muistelee halunneensa aina olla lapsena yksin, vaikkei tuolloin osannutkaan selittää sitä. Lukion jälkeen hän alkoi juoda runsaammin; hän koki, että se auttoi häntä olemaan yhtä sosiaalinen kuin muut. Mutta hän ei pitänyt siitä, että hän oli niin riippuvainen alkoholista. Hän kertoo, että ”muut ihmiset joivat ja tulivat humalaan”, kun taas hän ”tuli normaaliksi”. (Nykyään hän on raitis; hänen mukaansa yöllinen elämäntapa tekee raittiudesta helpompaa, koska hänen ei tarvitse juoda selvitäkseen sosiaalisista tilanteista.)

Aikuistuminen tuo mukanaan enemmän mahdollisuuksia eristäytyä muista ihmisistä (halutessaan voi ainakin asua yksin, jos siihen on varaa), mutta aikuiselämään kuuluu myös fyysisiä kohtaamisia muiden ihmisten kanssa: pankissa jonottaminen, tuttuihin törmääminen puistossa, kohtelias jutustelu tiskin takana olevan henkilön kanssa. Moni aikuinen päätyy myös työpaikkaan, jossa jokaisen odotetaan olevan jatkuvasti ”valmiudessa”: valmis rupattelemaan naapurityöpisteen kollegan kanssa; valmis jutustelemaan samalla, kun lämmittää lounasta mikrossa; valmis puhumaan kokouksissa.

Introverttien elämäntapavalmentaja Roxana Alexandru tunsi olevansa aivan äärirajoilla entisessä toimistotyössään. ”Piilouduin muilta ihmisiltä kokoustiloihin”, hän muistelee. ”Se oli kaikkien pahinta, istua muiden vieressä ja kuunnella heidän puhettaan päivät pitkät.”

Nykyään hän työskentelee etänä ja herää säännöllisesti aamuneljältä tehdäkseen töitä ja nauttiakseen hiljaisuudesta ennen kuin hänen lapsensa heräävät kuuden nurkilla. Vaikka tapa tuntuu uuvuttavalta, hän haluaa hyödyntää sen pienen hetken, kun muu perhe on vielä unessa ja hän voi hengittää rauhassa ja keskittyä. Kun hän on auttanut lapsia näiden aamutoimissa, hän ottaa kahden tai kolmen tunnin nokoset korvatakseen aamuyön tunnit.

(”Rakastan lapsiani, mutta en usko, että lapset sopivat yhteen tällaisen persoonallisuuden kanssa”, hän myöntää. ”En muuttaisi mitään… mutta koen sen haastavaksi.”)

Voisi luulla, että moderni elämäntapa helpottaisi yksinoloa. Internetin avulla voi työskennellä monissa ammateissa ja hoitaa monenlaisia asioita etäyhteydellä, ja sosiaalinen media voi tarjota rajallisia yhteyksiä muihin ihmisiin ilman että kenenkään tarvitsee sietää ruuhkabussissa matkustamista tai pitkiä keskusteluja. Mutta samat tekniset mukavuudet voivat myös heikentää kokemusta aidosta yksinolosta.

”On inhottavaa olla jatkuvasti saatavilla ja tuntea olevansa kirjaimellisesti keskellä väkijoukkoa, vaikka olisi yksin huoneessa”, sanoo Anneli Rufus, joka on kirjoittanut kirjan Party of One: The Loners' Manifesto. (Hän ei noudata yöllistä elämäntapaa, vaikka haaveili siitä aikoinaan.) Vaikka verkkomaailma ei koskaan hiljene, yö voi silti tuntua rauhallisemmalta; useimmat ihmiset samalla aikavyöhykkeellä ovat unessa, eivätkä julkaise sisältöä, vastaile viesteihin tai odota niitä. Vaikka se ei olekaan täysin loogista, yöeläjien rytmi voi tuntua kapinalta jatkuvaa yhteydenpitoa vastaan. Se on kuin nykyajan vastine ”metsään karkaamiselle ja mökin rakentamiselle”, Rufus toteaa. Se on tapa viestittää, ainakin vertauskuvallisella tasolla: ”Täällä ei ole ketään muita.”

Monet tapaamistani ihmisistä olivat kokeneet olevansa ansassa nykypäivän elämässä. He olivat olleet masentuneita ja kireitä ja kokeneet syyllisyyttä näistä tunteista. Jossain vaiheessa jokainen heistä tajusi, ettei asioiden tarvinnut olla näin. On jo olemassa tietty aika vuorokaudesta, jolloin yhteiskunnan häly ja kaaos vaimenee. Heidän piti vain olla itse hereillä siihen aikaan.

Hereillä oleminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Ihanteellinen unirytmi vaihtelee yksilöstä toiseen, mutta useimmat ihmiset noudattavat luonnostaan melko samankaltaista vuorokausirytmiä ja ovat hereillä päivisin, valoisaan aikaan. Sisäisen kellon sekoittaminen voi aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia: vuorokausirytmin häiriöt ovat yhteydessä suurempaan riskiin sairastua tyypin 2 diabetekseen, sydäntautiin, ruoansulatuskanavan häiriöihin ja syöpään. Jotkut haastateltavista kertoivat, että heillä on toisinaan vaikeuksia nukahtaa ja he ovat siksi joutuneet varta vasten harjoittelemaan yöelämistä: heidän täytyy panostaa hyviin uniin päiväsaikaan, käyttää pimennysverhoja tai valkoista kohinaa tuottavia laitteita sekä laittaa kaikki laitteet äänettömälle. Tilanne saattaa silti rasittaa heidän elimistöään.

Yöelämiseen liittyy myös logistisia ongelmia. Ympäri vuorokauden auki olevan kaupan löytäminen voi tuntua lottovoitolta – useat ihmiset kertoivat tuntevansa suunnatonta helpotusta kulkiessaan tyhjässä ruokakaupassa – mutta jos kauppa suljetaan tai aukioloaikoja lyhennetään, sillä on iso vaikutus. Tietyt palvelut, kuten useimmat lääkärin vastaanotot, eivät ole koskaan auki öisin, paitsi hätätilanteessa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei yöeläjillä ole yleensä muuta vaihtoehtoa kuin käydä lääkärissä unituntiensa aikana.

Joidenkin mielestä haitat ja terveysriskit ovat välttämättömiä pahoja, jotka täytyy vain hyväksyä, jos haluaa elää elämää, joka on heidän mielestään tehnyt heistä huomattavasti onnellisempia.

”Koen eräänlaista ajattomuuden tunnetta”, kuulin eräältä naiselta, joka halusi pysyä nimettömänä, koska ei halunnut loukata niitä, joiden kanssa hän oli viettänyt aikaa ennen yöelämään siirtymistä.

”Tuntuu kuin leijuisin painottomasti kuilussa.”

Yöllä ihminen on vapaa – vapaa odotuksista, velvollisuuksista ja häiriötekijöistä. Silloin saa vain olla.

”Päiväsaikaan meidän on pakko omaksua kaikki nämä mahdolliset identiteetit”, Rufus sanoo. ”Sen sijaan yö, sen hiljaisuus, pimeys ja eristyneisyys, auttaa jokaista olemaan enemmän oma itsensä.”

En silti osannut sovittaa näitä kommentteja yhteen niiden lukuisten tutkimusten kanssa, joiden mukaan ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja. Neokorteksi, eli aivojen osa, joka on välttämätön vahvojen sosiaalisten taitojen kannalta, on ihmisillä paljon suurempi kuin muilla kädellisillä, minkä monet tutkijat arvelevat olevan luonnon oma vastaus yhteiskuntamme mutkikkaisiin sosiaalisiin rakenteisiin.

Neurotieteilijät ovat osoittaneet, että aivomme käsittelevät sosiaalista hylkäämistä ja fyysistä kipua samalla tavalla. Tutkija Matthew Lieberman on havainnut, että muiden ihmisten tunteiden tulkintaan osallistuvat hermoverkot ovat lähes jatkuvasti aktiivisia ollessamme hereillä.

”Aivomme on viritetty tätä tehtävää varten: pyrimme luomaan yhteyksiä muihin ja olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa”, hän kirjoittaa kirjassaan Social: Why Our Brains Are Wired to Connect. Eristäytyminen muista ihmisistä vaikuttaa merkittävästi ihmisen elimistöön aina molekyylitasolle asti.

Tästä syystä osa haastattelemistani psykologeista suhtautui epäilevästi siihen, että äärimmäisen eristäytyvä yöelämä voisi olla terveellistä. He kuitenkin korostivat, että on mahdotonta arvioida asiaa perehtymättä tapauksiin tarkemmin. Persoonallisuuspatologiaa tutkiva Notre Damen yliopiston professori Lee Anna Clark selitti yleisellä tasolla, millä perusteella asiantuntijat tulkitsevat tietynlaisen käytöksen olevan merkki sopeutumishäiriöstä. Hänen mukaansa tilanteessa arvioidaan yleensä kahta erillistä tekijää: sitä, toimiiko käyttäytymismalli sitä toteuttavalle henkilölle, sekä sitä, onko siitä kenellekään muulle haittaa. Eristäytyminen voi toimia sopeutumiskeinona joillekin ihmisille, mutta se voi myös mennä monin tavoin pieleen.

Psykologien piirissä on viime aikoina kiistelty siitä, pitäisikö äärimmäinen introversio luokitella häiriöksi. Amerikan psykiatrinen yhdistys on harkinnut introversion lisäämistä yhdysvaltalaiseen mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmään, eli DSM:ään. Introversion patologisointi kuulostaa absurdilta ajatukselta – kunnes alkaa tarkastella sitä, mitä kirjon ääripäästä löytyy. Psykologi Colin DeYoung Minnesotan yliopistosta ei kommentoinut DSM-keskustelua, mutta kertoi, että introversion kliinistä versiota kutsutaan ”eristäytyvyydeksi”, ja sille on ominaista muun muassa alhainen herkkyys palkkioille. Se tarkoittaa irtautumista sosiaalisista suhteista, mutta myös ”energisistä tai piristävistä myönteisistä tunteista, kuten ilosta tai innostuneisuudesta”, hän kertoo.

Clark sanoi jotain samankaltaista: ”Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja nautinnon välillä on yhteys. Ihmiset, jotka elävät elämänsä yksin ilman muita ihmisiä, eivät väistämättä ole onnettomia. Mutta he eivät myöskään välttämättä koe koko nautinnon kirjoa.” Eivätkä he ehkä edes tajua sitä itse.

Keskustelin seitsemän ihmisen kanssa, joista kaikki ovat noudattaneet jonkinlaista yöpainotteista vuorokausirytmiä. Jotkut heistä tapasivat ystäviään silloin tällöin tai puhuivat ihmisten kanssa puhelimessa, vaikka he sanoivatkin kestävänsä vain pienen määrän sosiaalista kanssakäymistä ennen kuin he halusivat taas olla yksin. Muutamat heistä olivat naimisissa ei-yöeläjien kanssa.

Esimerkiksi Herman näkee vaimoaan silloin, kun he sattuvat olemaan valveilla samaan aikaan, mutta hän viettää suurimman osan ajastaan yksin kotona katsellen urheilua televisiosta tai polkien kuntopyörää vaimon nukkuessa. (Herman kertoo, että vaimokin on introvertti, ja heidän avioliittonsa toimii hyvin, koska kumpikin pärjää hyvin itsenäisesti.)

Toiset heistä ovat todellisia erakoita, jotka asuvat yksin ja pysyttelevät enimmäkseen omissa oloissaan. Los Angelesissa asuva, 38-vuotias Alec Maltz valvoi yöt vuosien ajan ja kertoi, että hän voisi luultavasti olla näkemättä muita ihmisiä ”toistaiseksi”. (Hän on sittemmin joutunut palaamaan päivätöihin, ”ja se on vaatinut veronsa. Päivisin on liian kiireistä ja aivan liian valoisaa”, hän kertoi minulle sähköpostitse.)

Jotkut kertoivat menettäneensä osan ystävistään, mutta se ei kaduttanut heitä. Yksi jopa kertoi, että hän oli luopunut mahdollisista parisuhteista voidakseen jatkaa yöllistä elämäntapaansa. Kaikki haastateltavat tunsivat syvää kiitollisuutta yön tarjoamasta turvapaikasta.

Tilanne voi olla hankala introverttien lähipiiriin kuuluville päiväihmisille. Young kertoo, että hänen sukunsa kokoontuu säännöllisesti yhteen, mutta hän osallistuu vain silloin tällöin ja lähtee aina aikaisin pois. Alexandrun aviomies Willem kertoo, että hänen on pitänyt tottua siihen, etteivät he jaa kaikkia osia elämästään toistensa kanssa. Kun Alexandru menee nukkumaan kello 20 tai 21 voidakseen herätä aamuneljältä, ”se merkitsee sitä, että emme mene nukkumaan yhtä aikaa... Eikä se aina tunnu mukavalta”, hän myöntää. Tai ”herään, eikä puoliso olekaan siinä”.

Mutta suurimmaksi osaksi perheenjäsenet näyttivät ymmärtävän, että heidän introverttiläheisillään oli vain erilaiset tarpeet, ja he halusivat näiden olevan onnellisia. Willemin mukaan hänen vaimonsa on opettanut häntä pohdiskelemaan asioita syvällisemmin ja sietämään paremmin hiljaisuutta, eikä hänen mielestään kumppaneiden tarvitsekaan jakaa kaikkia asioita elämässään toistensa kanssa.

Haastattelemani yöeläjät eivät pitäneet taipumustaan valintana, ja itsensä hyväksyminen sai heidät tuntemaan olonsa huomattavasti paremmaksi. ”En yritä enää taistella sitä vastaan”, Herman sanoi.

”En pakota itseäni tekemään asioita, joita en halua tehdä.” Tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että luonteenpiirteet eivät välttämättä ole kiveen kirjoitettuja. Kun introvertteja kannustetaan toimimaan ekstroverttien tavoin – esimerkiksi teeskentelemään olevansa puheliaampia ja itsevarmempia tai keskustelemaan vieraiden kanssa – he kertovat usein tuntevansa positiivisia tunteita jälkikäteen.

Kysyin muutamalta yöeläjältä, pärjäisivätkö he sittenkin paremmin, jos he pakottaisivat itsensä olemaan sosiaalisempia. Suurin osa arveli, ettei tämä tekisi heistä onnellisempia, ja osa oli jo yrittänyt tätä ja tuntenut itsensä uupuneeksi pakotetun vuorovaikutuksen jälkeen. Mutta jotkut sanoivat, etteivät he voineet olla asiasta varmoja, tai myönsivät kaivanneensa ajoittain seuraa. Maltz kertoi olevansa kiinnostunut romanttisesta kumppanista, joka ”haluaa tehdä omia juttujaan yksin samassa huoneessa”. Herman myönsi, että hän on joskus nauttinut juttuhetkistä työtovereiden kanssa.

Tutkija Sanna Balsari-Palsule Centre for Social and Behaviour Change -tutkimuskeskuksesta Ashoka-yliopistosta Intian Haryanasta toteaa, että meidän ei kannata tehdä liikaa johtopäätöksiä tutkimuksista, joissa introvertit pakotetaan vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa.

Näiden tutkimusten mukaan introverttien mieliala kohenee vain vähäksi aikaa sen jälkeen, kun he ovat tekemisissä muiden kanssa, eikä ole lainkaan selvää, että introvertit olisivat pidemmän päälle onnellisempia, jos he alkaisivat käyttäytyä jatkuvasti ekstroverttien tavoin. Jotkut tutkijat ovat myös esittäneet, että ihmiset hyötyvät voidessaan käyttäytyä luonteenpiirteidensä mukaisesti.

Itse asiassa Balsari-Palsule arvelee, että eristäytyneiden yöeläjien toimintakyky saattaa hyvinkin olla korkea. ”Jos he kykenevät tyydyttämään sosiaalisen vuorovaikutuksen tarpeensa, tai sen, minkä me näemme tällaisena tarpeena, vaikkapa sosiaalisen median kautta tai yksinkertaisesti katsomalla elokuvia, jolloin he kokevat olevansa jollain tavalla yhteydessä muihin ihmisiin”, hän toteaa, ”en sanoisi, että se on merkki sopeutumishäiriöstä.”

Jos nämä ihmiset ovat onnellisia, se herättää merkittäviä kysymyksiä ihmisten luontaisesti kaipaaman sosiaalisen vuorovaikutuksen määrästä sekä siitä, onko ihmisillä ylipäätään universaaleja psykologisia tarpeita. Vuosikymmenten ajan monet psykologit ovat uskoneet, että kaikilla ihmisillä on tietyt perustarpeet, joiden voimakkuus vain vaihtelee. Abraham Maslow’n vuonna 1943 esittämässä ”tarvehierarkiassa” sosiaalisia tarpeita tärkeämpiä ovat vain hengissä säilymiseen ja turvallisuuteen liittyvät tarpeet. Viime vuosina tutkijat ovat esittäneet uusia versioita tästä teoriasta. Esimerkiksi psykologisten perustarpeiden teorian mukaan meillä on synnynnäinen tarve kokea yhteenkuuluvuutta, sitä, että meillä on merkitystä muille ihmisille.

Mutta yrittäessään vetää yhteyksiä ihmisten ja kulttuurien välille – kuvailla sitä, mikä on meille kaikille yhteistä lukemattomista eroistamme huolimatta – tutkijat saattavat sivuuttaa yksilökohtaisen vaihtelun jopa näissä yksinkertaisimmissa peruspiirteissä.

Jotkut sosiaaliset tarpeet ovat luultavasti universaaleja tiettyyn ikään asti; vauva tarvitsee yhteyden hoivaajiinsa, katsekontaktia, kosketusta ja lämpöä. Mutta aikuisen tarpeet voivat olla epämääräisempiä.

”Luulen, että joillakin ihmisillä tuo tarve on niin poikkeuksellisen pieni, että sitä ei käytännössä ole olemassa lainkaan”, toteaa Minnesotan yliopiston psykologi DeYoung. ”Meidän pitäisi suhtautua vakavasti siihen mahdollisuuteen, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät aidosti kaipaa minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä.”

Psykologit eivät välttämättä tunnista näitä ihmisiä lainkaan: jos he eristäytyvät muista – eivätkä ole edes hereillä samaan aikaan kuin me muut – emme ehkä edes huomaa heitä.

Vaikka tarkoitamme vain hyvää, kun pyrimme löytämään ihmisistä yleismaailmallisia piirteitä, se voi myös olla ylimielistä. Tunnemme loppujen lopuksi vain oman sisäisen kokemuksemme, mutta haluamme silti projisoida tuon kokemuksen muille, kokea, että heidän mielensä heijastaa omaamme. Joskus on toki syytäkin pitää muiden ihmisten käyttäytymistä ”epänormaalina” ja pyytää heitä muuttamaan tapojaan.

Kysymys kuuluu, missä raja kulkee: milloin toisen ihmisen elämäntavan tai ajatusmaailman saa tuomita, kuka niin saa tehdä ja millä perusteella?

Tähän kysymykseen annetut vastaukset kumpuavat väistämättä näkymättömistä ennakkoluuloista. Yhdysvalloissa eristäytynyt yöelämä saattaa herättää enemmän hämmennystä kuin muissa maissa. Toisaalta kyseessä on individualistinen kulttuuri, joka on kuin luotu ihmisille, jotka haluavat elää omannäköistään elämää. Toisaalta taas on myös osoitettu, että Yhdysvallat on erityisen ekstroverttikeskeinen maa.

Historiantutkija Warren Susman on kutsunut amerikkalaista kulttuuria ”persoonallisuuden kulttuuriksi”, joka ihannoi rohkeutta ja nähdyksi tulemista. Siitä lähtien, kun Carl Jung kuvasi termin ”ekstroversio” suositussa kirjassaan vuodelta 1921, piirre on yhdistetty Yhdysvalloissa ”itsensä kehittämiseen, itsenäisyyteen ja amerikkalaisen unelman tavoitteluun”, sanoo tunteita tutkinut historioitsija ja kirjailija Fay Bound Alberti, joka on kirjoittanut teoksen A Biography of Loneliness. Introversio puolestaan on yhdistetty ”yksinäisyyteen”.

Tämä ei tarkoita, etteikö sosiaalinen kanssakäyminen olisi tärkeää. Mutta ehkä meidän ei pitäisi olla niin varmoja siitä, että kanssakäyminen tarkoittaa samaa asiaa kaikille tai että on olemassa yksi oikea tapa elää antoisaa elämää.

Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana erilaiset identiteetit on hyväksytty yhä laajemmin, ja yksi esimerkki näistä on voimakas neurodiversiteettiliike. Sen puitteissa on perinteisesti keskitytty ihmisten neurologisiin eroihin, mutta joidenkin mielestä käsitteen pitäisi kattaa ei vain aivojen vaan myös mielen monimuotoisuus. Useimmille ihmisille ei luultavasti tulisi mieleenkään niputtaa myös yöeläjiä samaan ryhmään tai puolustaa heitä yhtä kiihkeästi. Mutta ehkä meillä olisi syytä tehdä niin.

Pandemia saattaa myös muuttaa käsitystämme yksilöiden psykologisista tarpeista. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut näin selvää, että ihmiset voivat aivan hyvin työskennellä tehokkaasti ja elää samalla täysin erilaisten aikataulujen mukaan. Balsari-Palsule uskoo, että työpaikoilla on merkittävä rooli siinä, kokevatko introvertit paineita toimia ekstroverttien tavoin. Niillä olisi nyt oiva tilaisuus edistää yöeläjien laajempaa hyväksyntää – ja introverttien ylipäätään.

Haastattelemani yökyöpelit uskovat, että näin myös käy. Kun kysyin heiltä, mitä he toivovat tulevaisuudelta, monen visiot muistuttivat toisiaan – yhä voimakkaampaa eristäytymistä, kauempana muiden ihmisten hälinästä ja levottomuudesta. Tietoverkkoinsinööri Young kertoi, että hän haluaa ”olla ehkä vieläkin introvertimpi… ja muuttaa minitaloon keskelle korpea”.

Herman, koneistaja, joka on valvonut öisin jo yli 30 vuotta, haaveilee ajasta, jolloin hän voi lopettaa yötyöt, mikä on hänen ainoa jäljellä oleva siteensä yhteiskuntaan.

”Voisin kuvitella asuvani pienellä tilalla jossain, vaikka Montanassa, paikassa, jossa ei ole ketään muita. Se on eläkepäivieni unelma”, hän kertoo. ”Rauhaa ja hiljaisuutta ja pimeyttä.”

©2022 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.