Joka kolmas amerikkalainen omistaa aseen – Nyt lääkärit ovat alkaneet kysyä niistä vastaanotolla

Alkuperäisen The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Nilkkansa nyrjäyttänyt mies tulee Northwell Healthin sairaalaan Staten Islandilla. Onko allergioita? lääkäri kysyy. Kuinka monta annosta alkoholia juot viikossa? Onko sinulla pääsy ampuma-aseisiin kotona tai kodin ulkopuolella? Jos potilas vastaa viimeiseen kysymykseen myöntävästi, joku hoitotiimin jäsenistä kertoo tälle, kuinka aseen säilyttäminen lukkojen takana parantaa kodin turvallisuutta. Hoitohenkilökunta tarjoaa miehelle aselukon ja esitteen, jossa kerrotaan aseiden turvallisesta säilytyksestä ja aseturvallisuuskursseista. Tämä kaikki tehdään nilkan hoitamisen lomassa.

Northwell Health kuuluu kasvavaan joukkoon terveydenhuollon toimijoita, jotka pyrkivät keskustelemaan potilaiden kanssa aseista samaan tapaan kuin ruokavaliosta, liikunnasta ja seksistä: ikään kuin ampumavammat olisivat kansanterveysongelma. Valkoinen talo on viime vuosina kutsunut ampumavammoja epidemiaksi, ja Yhdysvaltain tautikeskus CDC sekä terveysvirasto NIH ovat alkaneet myöntää avustuksia niiden ehkäisyä koskevaan tutkimukseen. Samaan aikaan kymmenet lääkäriseurat ovat yhtä mieltä siitä, että aseiden aiheuttamat vammat ovat kansanterveyskriisi ja että terveysalan toimijoiden on osaltaan etsittävä ratkaisua ongelmaan.

Ampuma-aseista kysyminen ja niiden turvallista säilytystä koskevien neuvojen antaminen potilaille voi olla yksi keino. ”Samaan tapaan me myös kehotamme ihmisiä käyttämään turvavöitä, kiellämme heitä ajamasta autoa päihtyneenä tai kannustamme heitä liikkumaan enemmän”, sanoo akuuttilääkäri Emmy Betz, joka johtaa ampumavammoja ehkäisevää Firearm Injury Prevention Initiative -hanketta Coloradon yliopistossa. Väärin säilytetty ase voi päätyä lapsen tai dementiaa sairastavan tai väkivallantekoa suunnittelevan henkilön haltuun ja se voi myös lisätä itsemurhan tai tapaturman riskiä kotona. Aseen turvallinen säilytys on olennainen osa asejärjestö NRA:n turvallisuussääntöjä, mutta vuonna 2016 vain noin puolet aseenomistajista kertoi säilyttävänsä kaikkia aseitaan turvallisesti.

On olemassa näyttöä siitä, että kun terveydenhuollon työntekijät tarjoavat potilaille neuvontaa ja lukituslaitteen, asesäilytyksen turvallisuus paranee. Lääkärikunnassa pohditaan parhaillaan sitä, miten asia kannattaisi ottaa puheeksi. Vastaanotolla saatetaan puhua seksistä, huumeista ja jopa rock’n’rollista (jos potilas kuuntelee musiikkia nappikuulokkeilla liian kovalla). Mutta monen aseenomistajan mielestä aseet ovat eri asia.

Vasta vähän aikaa sitten eräät vaikutusvaltaiset lääkärit julistivat, että aseet aiheuttavat niin paljon harmia, että ihmisten pitäisi luopua niistä kokonaan. CDC:n tapaturmayksikön johtaja totesi 1990-luvulla, että jos ampuma-aseita pidettäisiin kansanterveysongelmana, aseet tulisi luokitella vaaralliseksi paheeksi, samaan tapaan kuin vaikkapa tupakka.

”Tupakointia pidettiin aikoinaan hienona. Se oli siistiä, seksikästä ja miehekästä”, yksikön johtaja sanoi The New York Timesin haastattelussa vuonna 1994.

”Nykyään se on likaista, hengenvaarallista – ja kiellettyä.”

Lastenlääkärien järjestö American Academy of Pediatrics neuvoi 2010-luvulla, että asetta ei tulisi ”KOSKAAN” säilyttää kotona, koska pelkkä aseen läsnäolo lisäsi huomattavasti lasten itsemurha- ja tapaturmariskiä. (”Älä osta asetta”, kuului järjestön suorasukainen varoitus.) Kun aseenomistajilta kysyttiin vuonna 2016, keneltä he pyytäisivät neuvoa aseiden turvallisesta säilytyksestä, lääkärit olivat listan toiseksi viimeisellä sijalla; heidän taakseen jäivät vain julkisuuden henkilöt.

Parin viime vuosikymmenen aikana muutamissa osavaltioissa on palloteltu lakeja, jotka rajoittavat lääkäreiden oikeutta puhua potilaille ampuma-aseista tai kerätä tietoja niistä. Tarkoituksena on hälventää aseenomistajien yksityisyyteen liittyviä huolia. Florida oli ainoa osavaltio, joka hyväksyi vuonna 2011 lain tiukimman version, eli sen, jota lääkärit kutsuvat ”suukapulalaiksi”. Kuusi vuotta myöhemmin liittovaltion tuomioistuin kumosi lain.

”Uskon, että niin sanotut suukapulamääräykset, vaikka ne eivät enää olekaan voimassa, säikäyttivät ihmiset perin pohjin”, sanoo Amy Barnhorst, akuuttipsykiatri ja ampumavammojen ehkäisyyn perehtynyt tutkija Kalifornian yliopiston Davisin kampukselta. Muutamissa tutkimuksissa on havaittu, että lääkärit, etenkin lastenlääkärit, ovat yleisesti sitä mieltä, että potilaiden kanssa olisi tärkeää keskustella aseturvallisuudesta, mutta siitä huolimatta he tekevät niin vain harvoin. Vuonna 2019 vain kahdeksan prosenttia aseenomistajista sanoi, että lääkäri on joskus ottanut asian puheeksi heidän kanssaan.

Samana vuonna Barnhorst käynnisti Kaliforniassa valtion rahoittaman BulletPoints-hankkeen, ilmaisen opinto-ohjelman, jossa neuvotaan terveydenhuollon työntekijöille, miten ja milloin heidän tulisi ottaa ampuma-aseet puheeksi potilaiden kanssa. Ohjelmassa kehotetaan pitämään politiikka ja henkilökohtaiset mielipiteet keskustelun ulkopuolella ja kysymään asiasta vain niiltä potilailta, joilla on syytä olla erityisen varovainen aseiden kanssa.

Tällaisia potilaita ovat muun muassa ne, joilla on lapsia tai jotka ovat kokeneet perheväkivaltaa tai joiden perheenjäsenen kognitiivinen toimintakyky on heikentynyt. Ohjelmassa suositellaan antamaan myös realistisempia neuvoja kuin ”älä osta asetta”. Potilaalla saattaa olla ase itsepuolustusta varten (mikä on yleisin syy aseen omistamiseen), joten tämä ei välttämättä innostu ajatuksesta, että asetta pitäisi säilyttää lataamattomana, lukittuna ja erillään ammuksista. Terveydenhuollon työntekijä voi sen sijaan suositella lukollista laatikkoa, jonka saa tarvittaessa nopeasti auki.

Tutkijat selvittävät parhaillaan, onko näillä asekeskusteluilla enemmän vaikutusta, jos lääkärit käyvät niitä vain, kun keskustelulle on jokin erityinen syy, kuin jos aiheesta keskusteltaisiin jokaisen potilaan kanssa. Johns Hopkinsin yliopistossa kokeillaan kohdennettua lähestymistapaa, jossa tuliaseista keskustellaan ja aselukkoja tarjotaan vain niissä tilanteissa, joissa lapsipotilailla on tapaturmaisia vammoja. Sen sijaan Northwell Health, New Yorkin osavaltion suurin terveysalan toimija, kysyy tiettyjen yksiköiden kaikilta päivystyspotilailta aseista ja tarjoaa lukkoja niitä tarvitseville. Kumpikin näistä kokeiluista on osa liittovaltion rahoittamaa tutkimusta, jonka avulla selvitetään, uskaltavatko lääkärit ottaa asian puheeksi potilaiden kanssa ja alkavatko potilaat säilyttää aseitaan turvallisemmin näiden keskustelujen ansiosta.

Lääkäreiden näkökulmasta koko väestön kattava seulonta merkitsisi sitä, että lääkärin ”ei tarvitse päättää, keneltä ja missä tilanteessa hän kysyy asiasta”, huomauttaa akuuttilääketieteen apulaisprofessori Sandeep Kapoor, joka on mukana toteuttamassa Northwell Healthin tutkimusohjelmaa. Northwellin tutkimukseen on tähän mennessä osallistunut noin 45 000 potilasta, mikä kertoo siitä, että lähestymistapa voitaisiin ottaa laajemminkin käyttöön. Kapoor uskoo, että käytännön myötä aseturvallisuuskeskusteluista voi ennen pitkää tulla yhtä rutiininomainen toimenpide kuin verenpaineen mittaus.

Työskennellessään lasten perusterveydenhuollossa Katherine Hoops, yksi Johns Hopkinsin yliopiston Center for Gun Violence Solutions -keskuksen avainhenkilöistä, pyrki ujuttamaan aseturvallisuuden mukaan keskusteluun jokaisen lääkärintarkastuksen yhteydessä, samaan tapaan kuin vaikkapa pyöräilykypärät tai turvavyöt. (American Academy of Pediatrics -järjestö on yhä sitä mieltä, että lapsen näkökulmasta turvallisin koti on sellainen, jossa aseita ei ole, mutta järjestö suosittelee nykyään, että lastenlääkärit keskustelisivat aseiden turvallisesta säilytyksestä kaikkien perheiden kanssa, ja tarjoaa koulutusta näiden keskustelujen käymiseen.) Koko väestön kattavassa seulonnassa voitaisiin löytää myös ne ihmiset, joita ei välttämättä tavoiteta kohdennetuilla toimilla: Eräs hoitotiimi Northwellissä sai äskettäin seulontakysymysten avulla selville, että umpilisäketulehduksen vuoksi sairaalaan tullutta 13-vuotiasta poikaa oli uhattu aseella kiusaajien toimesta. Tiimi ilmoitti asiasta pojan vanhemmille, sosiaalityöntekijöille ja koululle, jotka ryhtyivät selvittelemään asiaa.

Nyrjähtäneen nilkan takia päivystykseen tuleva potilas saattaa silti ymmärrettävästi ihmetellä, miksi lääkäri kysyy häneltä aseista. ”Kysymys tuntuu irralliselta”, sanoo akuuttilääkäri Chris Barsotti, joka on yksi ampumavammoja ehkäisevän American Foundation for Firearm Injury Reduction in Medicine -säätiön perustajista. Barsottin mukaan aseenomistajilla on yhä mielessä se, kuinka ”Yhdysvaltain tautikeskus CDC yritti lyödä negatiivisen leiman ampuma-aseiden omistamiseen”, ja tästä syystä terveydenhuollon työntekijöiden on edettävä varoen, mikäli he haluavat esittää minkäänlaisia kysymyksiä aiheesta.

Hänen mielestään keskustelujen pitäisi noudattaa yksilöllistä kaavaa. Coloradon yliopiston Betz ottaa aseet puheeksi vain silloin, kun potilas on vaarassa. Hän on sitä mieltä, että aseturvallisuus voidaan muuten jättää vastaanottohuoneen ulkopuolelle, vaikkapa odotustiloihin, missä aseiden turvallista säilytystä koskevat esitteet voivat olla esillä turvaseksiesitteiden ja diabeteksen ennaltaehkäisystä kertovien julisteiden vieressä.

Betzin ja tämän kollegoiden vuonna 2016 tekemän tutkimuksen mukaan noin puolet tuliaseita omistavista potilaista arvelee, että lääkärin on toisinaan perusteltua keskustella heidän kanssaan aseista. He suhtautuvat asiaan vielä tätäkin myönteisemmin, jos heillä on kotonaan lapsi. Haastattelemani lääkärit kertoivat, että useimmiten nämä keskustelut sujuvat hyvin. Betzin tutkimuksessa kuitenkin kävi ilmi, että 45 prosenttia aseita omistavista potilaista on sitä mieltä, ettei lääkäreiden pitäisi ottaa aseita puheeksi missään tilanteessa. Radiologi Paul Hsieh, joka on yksi Freedom and Individual Rights in Medicine -ryhmän perustajista, kirjoitti sähköpostiviestissään, että hänen tuntemansa aseenomistajat ”pitävät aseita koskevia kysymyksiä eri tavalla tungettelevina kuin päihteiden käyttöä tai seksikumppaneita koskevia kysymyksiä”.

Lasten traumakirurgi ja Northwell Healthin aseväkivaltaa ehkäisevän Center for Gun Violence Prevention -keskuksen johtaja Chethan Sathya huomauttaa, että näitä aiheita pidettiin aiemmin kiistanalaisina keskustelunaiheina lääkäreille. Jos aseet nähdään kansanterveysongelmana, ”meidän pitäisi pystyä keskustelemaan niistä luontevasti”, hän sanoo. Lääkäreillä on kuitenkin tässä asiassa enemmän valtaa kuin muissa tilanteissa. Lääkäri voi kehottaa diabeetikkoa lopettamaan virvoitusjuomien nauttimisen kolme kertaa päivässä, mutta hän ei voi kirjaimellisesti takavarikoida virvoitusjuomia potilaalta.

Aseiden kanssa on toisin. Joissakin osavaltioissa on voimassa lakeja, joiden nojalla terveydenhuollon ammattilainen voi yhdessä viranomaisten kanssa hakea tuomioistuimelta määräystä takavarikoida henkilön aseet väliaikaisesti, mikäli ammattilainen arvioi, että potilas on vaaraksi itselleen tai muille. Muutamissa osavaltioissa lääketieteen ammattilaiset voivat hakea määräystä myös itse. Ympäri Yhdysvaltoja on tälläkin hetkellä useita ihmisiä ”jotka omistavat aseita eivätkä suostu menemään hoitoon, koska he pelkäävät, että heidän aselupansa evätään joko todellisista tai kuvitteellisista syistä”, sanoo mielenterveysneuvoja Jake Wiskerchen Nevadan osavaltiosta, missä hän ajaa tällaisten potilaiden etuja. Nämä potilaat ovat huolissaan siitä, että jos lääkäri kirjaa aseiden hallussapidon potilastietoihin, heidät voidaan lisätä hypoteettiseen kansalliseen aseenomistajien rekisteriin. Jos aseita koskevista kysymyksistä tulee oikeasti osa rutiinia lääkärin vastaanotolla, eli niistä kysytään esimerkiksi esitietolomakkeessa, aseenomistajat saattavat hänen mukaansa yksinkertaisesti valehdella tai päättää, että he ”eivät halua enää mennä lääkäriin”.

Niinpä lääkärit punnitsevat sanojaan tarkasti. He puhuvat ampumavammojen ehkäisystä aseväkivallan sijaan, osittain sen vuoksi, että valtaosa asekuolemista on itsemurhia, ei murhia, ja osittain sen vuoksi, että ensimmäinen sana ei ole niin latautunut. Diabeetikko saattaa jopa totella lääkäriä, joka suosittelee vähentämään virvoitusjuomien käyttöä, mutta ihmiset ”eivät aio vain heittää aseitaan roskiin”, sanoo Kalifornian yliopiston Barnhorst. ”Ampuma-aseilla on ihmisille huomattavasti enemmän psykologista merkitystä kuin virvoitusjuomilla.”

Barsotti huomauttaa, että kansanterveydellinen lähestymistapa aseturvallisuuteen vaatii lisää panostusta ottaen huomioon, että yli 30 prosenttia amerikkalaisista aikuisista omistaa tuliaseen. Ampumaratojen ja asekauppojen omistajat ”edistävät jo nyt kansanterveyttä, vaikka heillä ei ole lääketieteellistä tai kansanterveysalan osaamista”, hän lisää. Asealan toimijat tarjoavat itse säilytysratkaisuja asiakkailleen, jotka eivät syystä tai toisesta halua säilyttää aseita kotonaan. He myös auttavat tuttaviaan hakeutumaan mielenterveyspalvelujen piiriin, jos näiden mielenterveys uhkaa horjua.

Betzin tutkimusryhmä laati yhteistyössä Coloradon osavaltion asekauppojen, ampumaratojen ja viranomaisten kanssa kartan säilytystiloista, jonne aseita voi viedä tilapäiseen säilytykseen. Betz on myös yksi aseturvallisuutta edistävän Colorado Firearm Safety Coalition -ryhmän perustajista ja tarjoaa ampumaseuroille itsemurhien ehkäisyyn liittyvää neuvontaa. Lääkärin vastaanotolla käydyt keskustelut voivat pelastaa jonkun hengen, mutta mitä ampumavammojen ehkäisyyn tulee, terveydenhuollon ammattilaisilla on Betzin mielestä ”vain yksi rooli muiden joukossa. Me emme ole ratkaisu.”

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.