Apu

Näin uhanalainen järvilohi yritetään pelastaa sukupuutolta – Avun luontomies Kimmo Ohtosen reportaasi Lieksanjoelta

Näin uhanalainen järvilohi yritetään pelastaa sukupuutolta – Avun luontomies Kimmo Ohtosen reportaasi Lieksanjoelta
Järvilohikanta romahti viime vuosisadan aikana ja katosi monin paikoin. Viime vuosina vaelluskalaa on yritetty palauttaa vesistöihin, mutta lajin tulevaisuus on yhä vaakalaudalla. Onko vielä mahdollista pelastaa sukupuuton partaalla oleva järvilohi, Suomen kalojen aatelinen?
Julkaistu: 28.9.2020

Ilma on öisen sateen jäljiltä viileän raikas, ja syksyn kellertämät koivunlehdet hehkuvat aamun kelmeässä valossa. Laulujoutsenpari seurailee etäältä, kun kolme miestä kahlaa kohisevan joen matalassa rantavedessä.

Kahluupukuihin sonnustautuneiden miesten katseet kohdistuvat tiukasti pehmeästi virtaavan veden pintaan.

Kaksi heistä puristaa käsissään haavia ja kolmas, Metsähallituksen eräsuunnittelija Eero Hartikainen, kuljettaa pinnan tuntumassa tennismailaa muistuttavaa laitetta, joka on kiinnitetty piuhalla hänen selässään olevaan rakennelmaan.

Täysikasvuinen järvilohi on melkoinen koukkuleuka. Tämä seitsenkiloinen kojamo eli koiraslohi siirrettiin Ala-Koitajokeen kolme vuotta sitten. Kuva: Lehtikuva.

– Kun lohenpoikanen ui pyöreän verkkolaitteen lähelle, se saa pienen sähköiskun ja taintuu hetkeksi. Silloin se on saatava nopeasti haavilla kiinni ja siirrettävä ämpäriin, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikoistutkija Matti Janhunen joentörmällä valmistellessaan omaa työpistettään.

Hän levittelee rantakiville muutaman ämpärin, vaa’an, jykevän mittalaudan ja työkalupakin, jossa ovat järvilohen poikasen siruttamiseen tarvittavat välineet.

Janhuselle Lieksanjoki, joka helmeilee aamun kirkkaassa paisteessa, on tuttu vuosikymmenien takaa. Näiden virtojen ja koskien äärellä hän kalasteli jo pikkupoikana.

– Kalabiologina toimiminen on minulle tavallaan kutsumusammatti, ja järvilohen parissa työskenteleminen on unelmatyö, vaikka haasteita tässä hommassa riittää, hän sanoo.

Eero Hartikainen hihkaisee joelta, että päivän ensimmäinen lohenpoikainen on saatu sähkökalastettua. Janhunen alkaa valmistella työpistettään ja sekoittaa kalojen nukutukseen käytettäviä aineita ämpäriin.

– Koitetaan saada vielä ainakin pari kolme lisää ennen kuin tuodaan kaverit sinulle, Hartikainen jatkaa.

Jääkauden perilliset

Järvilohi on kalojen aatelia, yksi jääkauden jälkeisistä alkuperäislajeistamme, aivan kuten saimaannorppakin. Molemmat lajit saivat alkunsa mereen vaeltavista kannoista, jotka menettivät yhteyden mereen, kun maa kohosi viime jääkauden jälkeen.

Suomessa alkuperäiskanta kehittyi Vuoksen vesistössä, siksi sitä on kutsuttu myös saimaanloheksi. Nykyään maamme ainoa täysin luonnontilainen järvilohikanta löytyykin samoista vesistä kuin saimaannorpat. Tosin vielä viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla asiat olivat toisin.

Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Matti Janhunen valmistelee työpistettään järvilohen poikasen tutkimista varten Lieksanjoen varrella.

– Järvilohta oli alun perin kaksi geneettisesti erillistä kantaa, joista toinen kuti täällä Lieksanjoessa ja toinen Pielisjoessa sekä Ala-Koitajoessa. Hiljalleen kannat alkoivat taantua, Luken Matti Janhunen kertoo.

Syitä siihen olivat muun muassa tukinuiton takia tehdyt kanavoinnit ja raju liikakalastus.

– Lopulta kutujokien kahlitseminen vesivoimaloilla romahdutti järvilohen luontaiset kannat 1960-loppuun mennessä.

Voimaloiden padot tukkivat vaelluskalojen luonnolliset reitit niiden kutualueille eri puolilla Suomen jokia. Alkuperäisille lisääntymisseuduille pyrkivien vaeltajien matka tyssäsi vesivoimaloiden seinään, ja vain häviävän pienen osan onnistui kutea jokien alajuoksuilla. Poikastuotto romahti, ja lopulta oli liian myöhäistä.

Pielisestä järvilohi katosi kokonaan 1970-luvulle tultaessa. Yli puoleen vuosisataan Lieksanjoella ei ole kutenut luontaisen kiertokulun läpi kulkeneita järvilohia. Matti Janhunen ja hänen kollegansa yrittävät kuitenkin kääntää kelloja, jotta menneet ajat palaisivat. Lukuisat yritykset eivät ole vielä tuottaneet tulosta.

– Olisihan se hienoa nähdä omana elinaikanani päivä, jolloin Lieksanjoessa elää edes kohtuullisen elinvoimainen kanta. Siinä riittää työnsarkaa, kalabiologi Janhunen toteaa.

Samassa Eero hihkaisee joelta väliaikatietoja:

– Nyt on ämpärissä kolme lohenpoikasta. Vielä muutama.

Kun kerran Lieksanjoen lohikanta on kadonnut, miten nämä lohenalut ovat päätyneet tutkijoiden haaviin?

"Pyrimme siihen, että ne leimaantuvat istutusjokeen järvelle lähtiessään. Samalla toivotaan, että ne palaisivat sieltä kutemaan samoille turvallisille alueille."
Matti Janhunen

70-luvulla lohia pyydettiin patojen alta ja lypsettiin

Viranomaiset pyydystivät 1970-luvulla patojen alta jokeen kutemaan yrittäviä järvilohia, joista he lypsivät talteen mätiä ja maitia laitoshedelmöitystä varten. Luonnonkantojen hävittyä lajin toivo pantiin laitoskasvatuksen varaan.

Luonnon kiertokulun ylläpitäminen keinotekoisesti on kuitenkin osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Alun perin emokaloja saatiin pyydystettyä häviävän pienestä luonnonkannasta vain vähän. Nykyisen järvilohikannan edustajat ovatkin peräisin alle kymmenestä Saimaan vesistössä eläneestä yksilöstä.

– Kun lajin kanta on geneettisesti hyvin köyhä, se on erityisen haavoittuvainen taudeille ja muille ympäristön asettamille muutospaineille. Kalatautien kanssa on ollut merkittäviä ongelmia, jotka ovat haitanneet laitosemokalojen ylläpitoa ja istutuksia.

– Vesihome on erityisen ärhäkkä tauti. Viimeisen viiden vuoden aikana se on tappanut kaikki lisääntyvät emokalat viljelylaitoksillamme Paltamossa ja Enonkoskella. Järvilohen laitostuminen on iso ongelma, Matti Janhunen kertoo.

Näihin Ruunaan maisemiin Lieksanjoelle tutkijat yrittävät palauttaa luontaista kantaa järvilohta. Varovaisia toivonmerkkejä on näkyvissä, vaikka työ on vielä aluillaan.

Vuosien saatossa asiantuntijat ovat kehitelleet eri keinoja, joiden avulla kuilun partaalla olevaa järvilohta voitaisiin auttaa. Laitoskasvatuksessa on myös onnistuttu. Keväisin tuhansia parin vuoden ikäisiä lohenpoikasia on kyetty siirtämään luonnonvesiin.

– Työn perusta on lajin luontainen käyttäytyminen ja kiertokulku. Parin kolmen vuoden ikäisenä nuori lohi eli smoltti lähtee vaeltamaan synnyinjoestaan järvelle Saimaalle tai Pieliselle. Ongelma on jälleen se, että voimalaitoksen esteet tulevat vastaan.

Smolttien istutukset tehdään jokien alajuoksuille, alimpien voimaloiden alle.

– Pyrimme siihen, että ne leimaantuvat istutusjokeen järvelle lähtiessään. Samalla toivotaan, että ne palaisivat sieltä kutemaan samoille turvallisille alueille, Matti Janhunen selittää.

Keväällä kuoriutuneet täpläkuvioiset poikaset ovat alle viisigrammaisia ja 7–8 senttimetrin pituisia. Tutkimusryhmä löysi kuusi poikasta sadan neliömetrin alueelta, mikä on vielä erittäin vähän.

Järvilohta risteytettiin merilohen kanssa

Järvilohen geneettisen perimän rikastuttamiseksi lajia on risteytetty laitosolosuhteissa sen läheisen sukulaiskalan merilohen kanssa.

Aiemmin tutkijat kokivat, että olisi väärin risteyttää paikallisia lohikantoja, koska jokaisen lajin perimä on sopeutunut sitä ympäröiviin vallitseviin olosuhteisiin.

– Se on totta, mutta nykyään tiedämme, että pienet sisäsiittoiset kannat, kuten Saimaan järvilohi, saattavat tarvita ulkopuolelta monimuotoisempaa geenivirtaa avukseen, jotta lajilla on mahdollisuus selvitä pidemmällä aikavälillä, Janhunen arvioi.

Risteytykseen valittiin Nevajoen ja Tornionjoen lohet, koska ne ovat läheistä sukua Saimaan järvilohelle ja vaeltavat Itämereen, jossa suolapitoisuus on alhainen. Projekti on vielä alkutekijöissään. Vaatii vuosia, useita risteytyssukupolvia, ennen kuin tutkijat uskaltavat tehdä johtopäätöksiä siitä, toimiiko se.

– Jos meri- ja järvilohen välisistä risteytyksistä osa selviää laitoksessa hengissä sukukypsyyteen asti, pitää niitä jälleen risteyttää vähintäänkin parin kolmen sukupolven verran puhtaan Saimaan järvilohien kanssa, ennen kuin vieraan lohikannan perimää kantavien yksilöiden vapauttamista luonnonvesiin voidaan edes harkita, Janhunen sanoo.

Projektityöntekijä Arttu Kuiri (vas.), kalastuksenvalvoja ja kalatalousalueen aktiivi Veli-Matti Niskanen ja Metsähallituksen Eero Hartikainen etsivät järvilohen poikasia Lieksanjoella sähkökalastusvälineistön avulla.

Kalastusta varten istutettavat lohet merkitään

Päättäjien, viranomaisten ja vapaaehtoisten viime vuosien toimet ovat osoittaneet, että järvilohen pelastamisen suhteen ollaan tosissaan.

Yhtenä osana laajoja tukitoimia syntyi kuusivuotinen Elinvoimainen järvilohi -hanke vuoden 2017 alussa. Maa- ja metsätalousministeriön lisäksi siinä on mukana lukuisia eri toimijoita, kuten Luke, alueen ELY-keskukset, Etelä- ja Keski-Päijänteen ja Suonteen kalastusalueet sekä Helsingin, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistot. Lisäksi hankkeen rahoittamiseen on osallistunut yksityisiä toimijoita.

Hankkeen osana Puulan, Päijänteen ja Suonteen vesistöihin on istutettu yhteensä 70000 järvilohta. Kohteet valikoituivat siksi, ettei niissä ole luontaista järvilohikantaa, jota istutukset voisivat uhata.

Lisäksi näistä kolmesta vesistöstä löytyy riittävästi järvilohen ravintoa, muikkua ja kuoretta.

Matti Janhusen mielestä yksi järvilohen pelastamisen kulmakivistä on se, että kasvatetaan suojelun sosiaalista hyväksyntää. Tässä on hänestä hankkeen merkitys.

– Asiaan ovat vihkiytyneet monet kalastuksen harrastajat ja toimijat. Itsekin intohimoisena kalastajana tiedän kuitenkin sen, että kalastajien mielenkiinto suojeluun voi tyssätä, jos lajia ei saa kalastaa.

"Teemme tällä hetkellä voimayhtiön kanssa yhteistyötä, että saisimme rakennettua Pankakosken vesivoimalaitokseen smolttien kiinniottolaitteen, josta poikaset siirretään kumipyörillä suoraan Pieliseen."
Eero Hartikainen

Joten samalla kun risteytysmahdollisuuksia testataan tieteellisin menetelmin, vapaa-ajan kalastajat voivat mennä kalastamaan istutettuja järvilohia Puulalle, Päijänteelle ja Suonteelle.

Näin järviloheen kohdistuvaa kalastuspainetta voidaan suunnata myös osittain pois Saimaalta, siellä lajin ainoa luontainen kanta on heikoissa kantimissa.

Saimaaseen ja Pieliseen kalastusta varten istutettavat järvilohet erotaan suojeltavasta kannanosasta rasvaeväleikkauksella.

1800-luvun Lieksanjoki on muisto vain

Tässä olisi nyt kuusi kappaletta lohenalkuja sekä kymmeniä simppuja, eräsuunnittelija Eero Hartikainen naurahtaa astellessaan rantaan ja ojentaa Matti Janhuselle ämpärin. Tutkija ryhtyy saman tien töihin.

Aluksi Janhunen punnitsee poikaset ja mittaa niiden pituuden. Keväällä kuoriutuneet täpläkuvioiset poikaset ovat alle viisigrammaisia ja 7–8 senttimetrin pituisia. Tämän jälkeen hän asentaa niiden kylkiin pienet sirut, joiden kautta ne voidaan mahdollisesti tunnistaa yksilöllisesti myös tulevaisuudessa.

Äärimmäisen uhanalaisen järvilohen keväällä kuoriutunut poikanen on tutkittu ja valmis palaamaan kotijokeensa.

Ovatko tutkijat tyytyväisiä siihen, että löysivät kuusi poikaista aamun aikana?

– Kartoitimme noin sadan neliömetrin alueen ja saimme siitä kuusi poikasta. Se on suoraan sanoen heikko tulos. Sanotaan, että noin 30–40 poikasta olisi ollut merkki siitä, että poikastuotto on ollut edes kohtuullisen hyvällä mallilla, Eero Hartikainen toteaa.

Hän lisää, että historiaan taltioituneet tilastot kertovat, miten elinvoimainen kanta Lieksanjoen virroissa on aikoinaan uiskennellut.

– Vielä 1800-luvulla, ennen laajamittaisia tukinuittoja, Lieksanjoen on arvioitu tuottaneen noin 36 000 vaelluspoikasta. Eli nyt suojelutoimien kautta ollaan parhaimmillaan päästy murto-osaan tästä. Työtä riittää.

Puulan mökkiasukas ja vapaa-ajan kalastaja Marko Luhtala käynnisti Elinvoimainen Järvilohi -hankkeen syksyllä 2016 ottamalla yhteyttä Maa- ja metsätalousministeriöön.

Mutta voidaanko nämä pienet poikaset jo luokitella luontaisesti syntyneiksi järvilohen aluiksi? Kysymys saa tutkijat mietteliääksi.

– Tässä onkin filosofinen dilemma, Eero Hartikainen huokaa.

– Poikaset ovat toki luontaisesta kudusta syntyneitä, viime syksynä esteiden yli auttamiemme emokalojen jälkeläisiä. Siten ne ovat myös osin luontaista elinkiertoa läpikäyneiden emokalojen jälkeläisiä. Samoin meidän pitää auttaa tämän sukupolven edustajia, jotka selviävät 2–3 vuoden ikään ja lähtevät vaeltamaan Pielisen järveä kohti.

– Teemme tällä hetkellä voimayhtiön kanssa yhteistyötä, että saisimme rakennettua Pankakosken vesivoimalaitokseen smolttien kiinniottolaitteen, josta poikaset siirretään kumipyörillä suoraan Pieliseen. Näin vältetään vaelluspoikasten kuolemat voimalaitoksen turbiineissa.

Voimalat ja kalastajat napit vastakkain

Vesivoimalaitosten ja kalastusaktiivien väliset kiistat ovat saaneet paljon julkisuutta viime aikoina, mikä on tuonut ongelmien taustoja suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi Kemijoen patoamiset vesivoiman tieltä ovat tuhonneet luontaiset vaelluskalakannat. Tämä ongelma näkyy miltei kaikkialla vaelluskalojen reiteillä eri puolilla Suomea.

Luken Matti Janhuselle ja Metsähallituksen Eero Hartikaiselle on vuosien saatossa hahmottunut monisäikeinen kokonaiskuva järvilohen pelastamiseksi vaadittavista toimista. Molemmat tutkijat tiedostavat vesivoimalaitosten keskeisen roolin asiassa.

"Järvilohi voidaan pelastaa vain siten, että me takaamme sille luontaiset edellytykset selvitä."
Matti Janhunen

– Kyse on tietenkin kutu- ja poikasalueiden vesityksen riittävästä turvaamisesta sekä toimivista vaellusreiteistä, jotka ovat vaelluskalojen olemassaolon edellytys. Samaan aikaan meidän on hyvä tiedostaa, että olemme muokanneet järvilohen elinympäristöä monin tavoin. Elinympäristöt eli kutupaikkojen ennallistaminen on myös avainasemassa, Janhunen aloittaa, ja Hartikainen ottaa kopin:

– Saimaalla ja Pielisellä pitäisi toimia niin, ettei aikuisia järvilohia jäisi kalanpyydyksiin, verkkoihin tai trooliin. Näin edelleen tapahtuu. Osapuolten syyllistäminen ei ole perusteltua, mutta on hyvä tiedostaa, että kaikilla toimijoilla on parannettavaa, jos haluamme nähdä järvilohen palaavan.

Luonnon kiertokulkua voi tukea, ei ohittaa

On aika viedä aamun tutkimustyö päätökseen ja vapauttaa kuusi pientä lohenalkua takaisin Lieksanjoen virtaan. Kaksikko vilkaisee ämpäriin, jossa pienet lohenpoikaset ovat vironneet ja uiskentelevat ympyrää.

Katsellessaan tätä äärimmäisen uhanalaisen lajin jälkikasvua tutkijat pohtivat, että kaikesta huolimatta on rohkaisevaa nähdä, että askel askeleelta järvilohen suojelutyön painopiste siirtyy laitosympäristöstä luontaisen kiertokulun tukemiseen.

Matti Janhunen palauttaa tutkitut järvilohen poikaset takaisin luontoon. Jos ne selviävät kaksi-kolmevuotiaiksi, on niiden aika lähteä vaeltamaan Pielisen järveä kohti.

– Onnistumiset ovat pieniä, mutta eteenpäin on silti menty. Nyt tarvittaisiin paukkuja, jotta kanta saataisiin kasvamaan, Eero Hartikainen arvioi.

Syyskuun lopussa järvilohen tukitoimet suuntautuvat vesivoimalaitoksen sulun toiselle puolelle, kun 5–6-vuotiaat aikuiset lohet palaavat järveltä joelle kutemaan. Silloin pyyntiverkoilla kiinni saadut vaelluskalat siirretään kuljetussäiliöissä kunnostetuille koskialueille. Suojelutoimet jatkuvat järvilohen luontaisen vuodenkierron rytmissä.

– Vuosikymmenten työ ja epäonnistumiset ovat todistaneet sen, ettei tiettyjä luonnon ikiaikaisia prosesseja voi ohittaa keinotekoisesti. Järvilohi voidaan pelastaa vain siten, että me takaamme sille luontaiset edellytykset selvitä, Matti Janhunen toteaa katsellessaan, kuinka lohenpoikaset pyrähtävät ämpäristä takaisin Lieksanjoen virtaan. ●

Kommentoi »