Metsälampi kimaltelee auringonsäteiden osuessa sen tyynelle pinnalle. Kesäilta on lämmin ja tyyni. Telkkäemon kullankeltaiset silmät hehkuvat valon loisteessa, kun se tarkkailee ympäristöään. Se kääntelee päätään terävästi eri suuntiin varmistaen, ettei vaara vaani korpilampea reunustavan männikön oksilla.

Kun reitti näyttää olevan selvä, se kurnuttaa vaimeasti, jolloin rantaheinikko alkaa elää. Yksi toisensa jälkeen, ensimmäiset kolme jonossa, loput seitsemän rinta rinnan rykelmässä, valkoposkiset untuvikot pudottautuvat heinikon suojista veteen.

Muutaman vuorokauden ikäinen kymmenikkö lähtee seuraamaan emoaan tiiviinä ryppäänä lammen rantavettä pitkin. Emo itse ei keskity ruokailemaan, vaan vahtii silmä kovana jälkikasvuaan niiden napsiessa vesikasveja sekä hyönteisiä kasvien lehdiltä. Pienet untuvikot pulahtavat jo rohkeasti hetkeksi veden alle hankkimaan itsenäisesti oman ravintonsa.

Kun telkänpoikaset saavat aikuisen linnun höyhenpuvun, niiden ravinto koostuu pääosin hyönteisistä ja muista pieneliöistä, joita ne saalistavat sukeltamalla. Telkkäperheen kotilampi on vain reilut sata metriä pitkä ja alle viisikymmentä leveä. Syrjäinen lampi tarjoaa kuitenkin riittävästi ravintoa koko poikueelle, kunnes poikaset ovat tarpeeksi vahvoja siirtymään muualle.

On kesäkuun ensimmäinen puolisko, ja menneet viikot ovat olleet itärajalla tasaisen lämpimiä. Se on tarjonnut naaraalle otolliset olosuhteet ensin munia, sitten hautoa ja lopuksi opastaa poikasensa lammen äärelle ruokailemaan ja kasvamaan.

Aiemmin alkukeväällä telkkänaaras saapui alueelle yhdessä koiraan kanssa. Vielä tuolloin lampea reunustivat hanget. Elohopea putosi usein öisin pakkasen puolelle, ja vesi sai ohuen jääkalvon.

Pariskunta vietti päivät ja yöt tiiviisti yhdessä ruokaillen, lepäillen ja lopulta paritellen tummassa vedessä. Kun naaras aloitti muninnan, uros päivysti pesäpuun läheisyydessä ja puolusti sitä ärhäkkäästi toisten telkkäparien ilmestyessä paikalle. Joskus reviiritietoinen koiras ottaa rajustikin yhteen virkaveljensä kanssa, jos varoitukset eivät mene perille.

Luonnossa parhaista pesäpaikoista on kova kilpailu, minkä takia telkkäparikin joutuu usein hätistelemään lajitovereitaan pois pesältä, vaikka muninta olisi jo alkanut.

Hautominen kestää 27–35 vuorokauden verran. Tuona aikana emo livahtaa pesästään ruokailemaan vain pari kertaa vuorokaudessa. Sääolojen ollessa vakaat telkkäemo munii munan tasaisesti reilun vuorokauden välein. Sään äkillisesti kylmetessä se saattaa pitää muutaman päivän taukoja.

Ankaran takatalven iskiessä munat voivat virua pari kolmekin päivää pakkasessa pesän pohjalla, mutta emon jatkettua haudontaa niistä silti kuoriutuu usein elävät poikaset. Pieni hautomaton telkänmuna ei jäädy kovallakaan pakkasella. Munan hauraat kuoret pitävät sisällään uskomattoman elinvoiman.

Haudonnan edetessä koiras, jonka seurassa naaras on ollut tiiviisti pesinnän alkuvaiheen, viettää päivä päivältä yhä pidempiä aikoja muualla ruokaillen. Lopulta uros ei enää palaa pesälle vaan hakeutuu alueen muiden koiraiden seuraan. Kun poikaset kuoriutuvat, emo huolehtii niistä yksin.

On melko yleistä, että kun naaras lähtee kesken muninnan hetkeksi ruokailemaan lähistölle, toinen naaras sujahtaa tilaisuuden tullen pesäkoloon ja munii sinne oman munansa. Niinpä pesästä voi kesän korvilla poistua tusinan verran tai joskus jopa enemmänkin poikasia, joista yksi emo huolehtii kuin omistaan.

Vuorokauden kuluttua poikasten kuoriutumisesta emo tavallisesti häipyy pesästä ja kutsuu pesäpuun juurella jälkikasvuaan hyppäämään ulos. Untuvikot eivät kykene lentämään siiventynkiensä avulla, mutta niiden hento ja kevyt rakenne takaa sen, että ne tömähtävät pehmeästi maahan, vaikka pesäkolo olisi korkealla puussa.

Kun viimeinenkin on ulkona pesästä, poikue suuntaa lähimpään vesistöön. Tosin aina poikaskatraan poistuminen pesästä ei ole suoraviivaista, vaan joskus osa saattaa jäädä pesän suojiin. Tällöin emolla on kova työ saada kaikki jälkeläisensä yhteen veden äärelle.

Tämän poikueen onneksi kotilampi on vain kivenheiton päässä pesäkololta. Lammen itäpuolella on kallioinen männikkö, josta kohoaa vanhoja jykeviä kelopuita. Kenties nämä pienokaiset ovat kuoriutuneet lammen tuntumassa kasvavan mahtipetäjän kolossa, jonka palokärki on joskus aikaisemmin nakuttanut.

Telkkä on pohjoisen havumetsävyöhykkeen tunnusomainen vesilintu. Pesimäpaikkaa valittaessa veden laatua tärkeämpi tekijä onkin rannan läheinen metsä, josta on löydyttävä oikeanlaisia pesäkoloja tai pönttöjä. Suomessa telkkä on myös innokas pönttöpesijä, joka on saattanut tulla tutuksi monelle järven tai veden äärellä asuvalle tai mökkeilevälle.

Yhtäkkiä taivaalla liitävän mustasiiven varjo piirtyy erämaalammen pintaan. Telkkäemo päästää hätääntyneen kimakan äänen, ja poikaset säntäävät pakouintiin. Hetkessä siellä täällä kotilampeaan tutkineet pienokaiset ovat jälleen yhdessä emonsa rinnalla. Ne uivat lammen keskiosaan ennen kuin sukeltavat.

Kaksi korppia kaartelee lammen yllä, kunnes ne menettävät kiinnostuksensa ja jatkavat matkaansa itään. Raakunta kaikuu tyynessä kesäillassa, kun telkänpoikaset yksi toisensa jälkeen nousevat takaisin pintaan. Vaara ohi, ainakin tällä erää.

Kainuun salomaat ovat koti lukuisille muille metsien lajeille, kuten korpille, minkille, varikselle, selkälokille ja petolinnuille, jotka tilaisuuden tullen voivat salamannopeasti napata yhden poikasista. Telkkäemolla onkin raskas työ huolehtia, että mahdollisimman moni niistä selviäisi lentokykyiseksi.

Tämän poikueen pienestä kotilammesta puuttuu yksi uhka: hauki. Iso hauki voi napata helposti telkänpoikasen, ja vesistöissä, joissa haukikanta on vahva, moni telkänalku päätyy petokalan suuhun.

Kesäilta kääntyy haaleaksi yöksi. Ruokailun päätteeksi naaras kuljettaa poikasensa takaisin heinikon suojiin lepäämään. Pienokaiset kerääntyvät emonsa ympärille, osa sen siipien alle.

Pienokaiset eivät ehdi levätä kauaa, kun odottamaton vieras saapuu niiden kotilammelle. Toinen naarastelkkä. Poikastensa kanssa heinikossa lepäävä emo hyppää veteen ja syöksyy vihaisesti lajitoveriaan kohti. Emo ui vierailijaa kohti kaula nykien edestakaisin ja nokka uhkaavasti kaakattaen. Sitten se lyö siivillään vedenpintaa, potkii räpylöillään vauhtia ja hyökkää. Vierailija säntää silmänräpäyksessä pakoon. Alkaa takaa-ajo.

Vesi roiskuu tuhansina pisaroina telkkänaaraiden siipien iskiessä lammen pintaan. Pakeneva lintu ehtii päästä lentoon ja räpyttelee tiehensä ennen kuin lammen haltija saavuttaa sen. Siivet vinkuen ilmavirran tahdissa naaras katoaa suon toiselle laidalle. Vierailla lajitovereilla ei ole mitään asiaa emolinnun hallitsemalle lammelle niin kauan kuin se kasvattaa täällä jälkikasvuaan.

Häädettyään tunkeilijan emolintu kääntyy takaisin ja ui ripeästi poikastensa luokse, jotka odottavat sitä rantavedessä. Ne osaavat jo vaistomaisesti hakeutua veteen turvaan. Yksin rannalla ollessaan ne olisivat alttiita petolintujen hyökkäyksille. Poikue kokoontuu tiiviiksi ryppääksi ja alkaa taas ruokailla.

Telkänpoikaset oppivat lentämään parin kuukauden ikäisinä, jolloin emo usein johdattelee ne vesistöltä toiselle. Lopuksi naaras jättää jälkeläisensä oman onnensa nojaan ja lähtee omille teilleen valmistautumaan syysmuuttoon. Kolmen kuukauden vanhoina telkkänuoret ovat voineet lentää jo satojen kilometrien päähän synnyinlammeltaan.

Valtaosa maassamme pesineistä ja syntyneistä telkistä muuttaa syyskuun ja marraskuun aikana talvehtimisalueilleen Itämerelle, Pohjanmerelle sekä aina Keski- ja Etelä-Eurooppaan saakka talvehtimaan. Pieni osa maassamme pesineistä telkistä jää talvehtimaan Suomeen.

Ilmastonmuutos on kuitenkin vaikuttanut muuttolintujen, kuten telkän, vuodenkiertoon. Sään lämmetessä niiden kevätmuutto on aikaistunut ja syysmuutto vuorostaan viivästynyt. Tutkimuksissa on ilmennyt, että yli sadan eri lajin pesimäalue on siirtynyt keskimäärin 37 kilometriä pohjoista kohti vuosina 1970–2010. Tämä tarkoittaa noin 1,5 kilometrin vuositahtia.

Sama kehityskulku näkyy myös lintujen talvehtimiskäyttäytymisessä. Erityisen selkeä muutos on ollut sukeltajasorsilla, kuten telkällä, tukkasotkalla ja isokoskelolla, joiden talvialueet ovat liikkuneet pohjoista kohti viiden kilometrin vuositahtia.

Ilmaston lämmetessä alueelliset kannat ovat kasvaneet yhtäällä ja vähentyneet toisaalla. Telkkien talvehtimismäärät ovat lisääntyneet Ruotsissa ja Suomessa samaan aikaan kuin ne ovat vähentyneet Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Aika näyttää, miten tämän Kainuun perukoilla kasvavan telkkäpoikueen jäsenille käy. Luonnonvalinta ei tunne armoa, ja joskus yksikään poikueesta ei selviä aikuisikään saakka. Silti koko lajin menestymistä ajatellen riittävän moni naaraiden jälkikasvusta selviää ensimmäisestä vuodestaan sukukypsäksi.

On todennäköistä, että tämä naaras palaa pesimään korpilammelle ensi vuonnakin, sillä aikuinen telkkänaaras on tavallisesti paikkauskollinen. Jos tämän erämaalammen emolintu säilyy hengissä, se voi palata samalla vesistölle ja jopa samaan pesään pesimään useiden vuosien ajan. Joskus sama telkkänaaras on voinut pesiä samassa pesäkolossa jopa vuosikymmenen.

Vuoden ikäiset naaraat eivät vielä pesi vaan käyttävät toisen kesänsä etsiskellen sopivia pesäpaikkoja. Kun sellainen löytyy, ne palaavat sinne sulhonsa kanssa munimaan seuraavana tai sitä seuraavana keväänä.

Kahden vuoden ikään päästyään telkkänaaras on kehittynyt todelliseksi selviytyjäksi ja voi tuottaa maailmaan lukuisia poikueita.

Kenties tulevaisuudessa tämän korpilammen lähistöllä pesivät telkkänaaraan jälkeläiset, jotka palaavat synnyinseudulleen jatkamaan sukunsa tarinaa.

Suomi on tärkeässä asemassa lajin kannalta, sillä Euroopan telkkäkannasta jopa 40 prosenttia pesii maamme vesistöissä. Me voimme auttaa telkkää muun muassa kiinnittämällä pönttöjä vankkoihin puihin vesistön äärelle.

Pöntöt on syytä tarkistaa ja tarvittaessa huoltaa näin syksyisin, jotta keväisiä paluumuuttajia odottavat hyväkuntoiset pöntöt.