Miltä nyt tuntuu?

Urheilutapahtumista tuttu kysymys on klisee, mutta nyt sen esittäminen tuntuu olevan enemmän kuin paikallaan. Torstaina 20. lokakuuta ilmestyi poplaulaja Jannika B:stä kertova teos Ihmisen muotoinen (Otava).

Sen voi yhtään liioittelematta sanoa pursuavan tunteita.

Jannikan ja kirjailija Sanna Wikströmin yhteistyönä syntynyt kirja on omintakeinen yhdistelmä elämäkertaa, blogimerkintöjä ja elämäntaito-opasta, ja sen sivuilla käy selväksi, että Jannika tuntee paljon.

Siis todella paljon. Hyvin usein. Ja varsin voimakkaasti.

Parinsadan sivun verran hän pyörittelee, analysoi ja pohtii ihmisenä olemisen haasteista, elämästä tekemiään havaintoja ja niitä monituisia tunnetiloja, jotka on sisältään löytänyt. Tunnemyrskyjen keskellä hän pohtii, miten hänestä tuli se ihminen, joka hän nykyisin on.

Kuka hän oikeastaan on?

On lokakuun alku. Jannika Wirtanen, 38, istuu valokuvastudion keittiönurkkauksessa, syö sushiannosta ja kuuntelee luonnehdintaani kirjasta hivenen huvittuneena.

Jannika, miltä nyt tuntuu?

– Siis oikein hyvältä tuntuu, hän vastaa.

– Mieheni mukaan asiat ovat minun mittapuullani todella hienosti, kun kerroin, että yllättävän vähän hävettää.

Siinä se nyt tuli.

Häpeä.

Kirjan sivuilla Jannikasta piirtyy kuva ihmisenä, jolla on elämässä välillä haastavaa, välillä ihanaa. Niin kuin kai jokaisella meistä. Ero on siinä, että hän on joutunut kamppailemaan elämässään häpeän, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteiden kanssa keskimääräistä enemmän.

Ongelma numero yksi: ”Reippaan tytön syndrooma”. Siitä Jannika sanoo kärsineensä koko elämänsä ajan. Hän on suorittanut koko elämänsä ajan, puskenut hampaat irvessä kohti päämääriään. On se tuonut tuloksiakin.

Koulussa Jannika oli aina kympin tyttö. Loisti matematiikassa ja fysiikassa. Myöhemmin periksiantamattomuus teki hänestä poptähden. Mutta tuotti se myös paljon ahdistusta. Jannika sanoo, ettei koskaan tuntenut olevansa tarpeeksi hyvä. Olisi pitänyt olla täydellinen.

Siksi menestyksestä on ollut vaikea nauttia. Kun esikoislevy Kaikki rohkeus (2013) nousi julkaisuviikollaan albumilistan kolmanneksi, ei Jannika osannut tuntea asiasta sen suurempaa ylpeyttä. Tuskin olisi, vaikka levy olisi kivunnut ykköseksi.

Sen taidon hän sanoo joutuneensa opettelemaan. Eikä se vielä nykyisinkään aina onnistu.

– Kun tämä kirja lähti viime viikolla painoon, niin mieheni ehdotti, että lähdettäisiinkö syömään. Vastasin automaattisesti, ettei tässä nyt kannata mitään juhlia, vaikka takana oli hirveä urakka. Nykyään osaan onneksi nauttia edes hetken päästä.

Miehellään hän tarkoittaa Apulannan Toni Wirtasta. Pariskunta on ollut naimisissa vuodesta 2013 ja heillä on kaksi tytärtä, vuonna 2015 syntynyt Martta ja vuosi sitten syntynyt toinen tytär.

Jannika sanoo, ettei osaa varmuudella sanoa, mistä kaikkialta epämiellyttävät tunteet kumpuavat, mutta uskoo yläasteella ja lukiossa kokemansa koulukiusaamisen vaikuttaneen merkittävällä tavalla hänen mielenliikkeisiinsä.

Hän sai kuulla muun muassa ulkonäöstään. Jannikaa ilkuttiin hänen ulkonevista korvistaan, joita alettiin kutsua Dumbon korviksi. Hän sai kuulla myös kaulallaan olevasta vitiligosta eli valkopälvestä. Sen huomattuaan kiusaajat alkoivat kutsua häntä Syöpäläiseksi.

Eikä kiusaamiseen juuri puututtu. Jannikalle toitotettiin: ”Älä näytä kiusaajille, että välität, niin he lopettavat.”

Ohje johti siihen, että hän sysäsi kaikki epämiellyttävät, niin sanonut ”kielletyt tunteet” sivuun elämästään. Niitä ei yksinkertaisesti ollut enää olemassa. Ne olivat jotain häpeällistä ja paheksuttavaa.

Ei se tietenkään onnistunut.

Jannika tunsi monesti epämääräistä ahdistusta. Rinnasta puristi. Tuli odottamattomia itkukohtauksia. Silloin hän häpesi itseään entistä enemmän.

– En missään nimessä säälinyt itseäni. Päin vastoin, ruoskin itseäni siitä, että olen vain niin huono.

Syytit itseäsi väärästä tunteesta?

– Justiin niin. Siinä on se ydin. Vääristymä oli niin älytön.

Lopulta painekattila räjähti. Vuonna 2015 Jannika oli tuore äiti. Hänen olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla, mutta hän tunsi itsensä silti onnettomaksi. Koko ajan väsytti. Kuvat Syyrian sodassa kuolleista lapsista ahdistivat. Sitten kuoli rakas isoisä.

Takana painoi vuosia jatkunut työputki.

Näin Jannika muistelee ajanjaksoa kirjassa:

”Ja juuri siinä kohtaa, kun kaikki oli todella hyvin, kaikki, mitä olin painanut sisuksiini ja yrittänyt touhuamisella tukahduttaa, alkoi purkautua. Kun elämässäni oli tilaa tunteille, ne kaikki alkoivat vyöryä ulos.”

Lääkäri löi pöytään realiteetit: Jannika oli sairastunut masennukseen ja kärsi uupumuksesta.

Seurasi pitkä sairasloma ja kuntoutusjakso. Jannika aloitti myös terapiassa käynnin.

Aluksi siitä kertominen nolotti. Ei enää. Terapiassa Jannika oppi paljon itsestään.

Hän vertaa itseään väärin kasattuun palapeliin.

– Ajattelen, mut oli tavallaan rakennettu väärin. Että mun piti mennä ensin rikki, että sain laitettua palaset viimein oikeille paikoilleen. En ole periaatteessa muuttunut miksikään, mutta annan ensimmäisen kerran itselleni luvan olla näkyvästi oma itseni.

Hän sanoo olevansa kaiken kokemansa jälkeen onnellisempi kuin ehkä koskaan elämässään. Tasapainoisempi hän ainakin on. Se ei silti tarkoita, että hän pitäisi itsestään kaiken aikaa tai ettei parahtaisi itkuun silloin tällöin.

Itse asiassa hän liikuttuu nykyisin jopa herkemmin kuin aiemmin. Eikä itku kysy edelleenkään aikaa tai paikkaa. Ero on siinä, etteivät tunteenpurkaukset tunnu enää ahdistavilta, vaan ainoastaan vapauttavilta. Se kaikki kertoo siitä, että pystyy hyväksymään itsensä viimein sellaisena kuin on.

– On ollut hirveän vapauttavaa sanoa itselleen, että jumalauta, välillä mä olen tosi ärsyttävä, katkera ja kateellinen. Ja se kaikki on täysin fine. En tunne siitä enää huonoa omaatuntoa. Sellaiset tunteet on ihan perusjuttuja.

Herkkyyden hän laskee nykyisin supervoimakseen. Hän uskoo olevansa sen ansiosta parempi musiikintekijä, mutta myös ihmisenä helpommin lähestyttävä. Jokin aika sitten nuori mies oli tullut kertomaan keikan jälkeen, kuinka tärkeä kappale Pyyntö hänelle oli. Hän oli hyväksikäytetty lapsena, ja hän tunsi saavansa kappaleesta voimaa.

Miltä sellainen tuntuu?

– Totta kai sellainen liikuttaa ja resonoi mussa vahvasti.

– Mulle on myös tultu kertomaan, että henkilö oli päättänyt tappaa itsensä ja se oli maannut jo junaraiteilla. Mutta sitten puhelin on soinut, ja soittoäänenä on ollut mun biisi. Silloin hän oli tajunnut, että hän haluaakin vielä elää.

– Joskus ruoskin itseäni siitä, etten ole mikään bailubiisien kirjoittaja. Tuollaisten tarinoiden kohdalla sitä kuitenkin ajattelee, että hitto, en saa ehkä ihmisiä tanssimaan, mutta jos pelastan ihmisen hengen, niin onhan se aika ok.

Yksi omista tärkeimmistä selviytymiskeinoista on ollut rajojen tunnistaminen ja asettaminen. Jannika sanoo poteneensa ennen huonoa omaatuntoa kieltäytyessään tarjouksista ja ajautuneensa helposti selittelemään valintojaan. Tai yksinkertaisesti antamaan periksi. Nykyisin on toisin. Asiat tehdään joko hänen ehdoillaan tai ei lainkaan.

Niin kävi myös tämän jutun kohdalla.

Jannikalle ehdotettiin, että kuvaukset olisi tehty hänen kotonaan. Hän kieltäytyi tarjouksesta, kuten myös ajatuksesta mennä kuvaamaan konepajamiljööseen. Hän halusi itsestään hienoja studiokuvia. Sellaisia kuin Antti Tuiskulla. Sellaisia ei tehty, koska jokainen kuvaus on omanlaisensa, mutta Jannika kuvattiin studiolla. Kuvat ovat tässä, ne näyttävät Jannikan sellaisena kuin hän haluaa nyt olla.

Kysyn, miten asian laita olisi ollut aiemmin. Olisiko kuvat otettu kotonanne? Jannika nauraa.

– Todennäköisesti, varsinkin ennen lasten syntymää. Halusin tehdä aina niin kuin muut toivoivat. Nyt on ollut kiva huomata, ettei maailma kaadukaan, vaikka ei suostukaan kaikkeen.

Hän sanoo, ettei halua olla perinteinen naistenlehden kansikuvatyttö, jolla on ”tissit tiskissä ja hymy korvissa”. Hän sanoo haluavansa rikkoa rajoja, ja vastustavansa stereotypioita, sukupuolisidonnaisuuksia ja pinttyneitä ajatusmalleja. Sellaisiin hän sanoo törmäävänsä vähän väliä.

– Mua esimerkiksi välillä harmittaa, että mun herkkyys nähdään siten, että olisin hirveän särkyvä. Että mua pitäisi kohdella silkkihansikkain. Asia on ihan päinvastoin. Haluan, että asioista voidaan puhua nimenomaan suoraan.

Jannikaa kismittää, että tunteiden julkinen esittäminen tulkitaan monesti heikkoudeksi ja kontrollin puutteeksi. Näin hänen mielestään on erityisesti naisten kohdalla. Hän ottaa esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin.

Jannika kertoo olleensa innoissaan, kun maan johtotehtävään kohosi nuori nainen, josta huokui lämpö ja inhimillisyys. Pääministeriksi noustuaan Marin alkoi esiintyä virkaan sopivasti, eleettömästi tummissa jakkupuvuissa. Kuin robotti. Jannika sanoo aistineensa, ettei se ollut koko totuus.

– Siksi musta on tavallaan siistiä, että tuli bilekohu ja kyyneleitä. Se on niin paljon inhimillisempää. Toivon, että voin tyttärilleni opettaa sen, että voit olla fiksu ja älykäs, mutta myös itkeä ja nauraa. Mikään ei kumoa toista pois. Voit olla ihan kaikkea samaan aikaan.

Tunteista puhutaan myös kotona. Jannika kertoo halunneensa osoittaa tyttärelleen, kuinka erilaisuus ja moninaisuus on kaunista, ja että myös ikävien tunteiden kokeminen on sallittua. On ok olla välillä vihainen, purkaa harmitustaan ja tulla syliin.

Kirjan Jannika sanoo osittain kirjoittaneensa lapsilleen.

– Toivon, että omat tyttäreni voivat joskus lukea kirjan ja ehkä oppia itsestään jotain. Huomaan varsinkin vanhemmassa tyttäressäni hyvin paljon samanlaisia piirteitä kuin itsessäni. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Viimeksi äiti ja tytär keskustelivat tunteistaan saunassa muutama päivä aiemmin. Puhuttiin muun muassa peloista. Martta oli kertonut pelkäävänsä, että heidän perheelleen tapahtuisi jotain kamalaa. Että joku kuolisi.

Jannika arvelee, että kuolemanpelko saattoi liittyä toissakesäiseen onnettomuuteen, kun rakas koiranpentu hukkui mökin rantaan. Löytäjä oli Martta. Se oli hirveä hetki perheelle, mutta erityisesti viisivuotiaalle pikkutytölle. Vasta viime aikoina asiasta on voitu puhua ilman kyyneleitä.

– Emme ole toisaalta edes yrittäneet saada asiaa unohtumaan millään hassun hauskoilla jutuilla. Ollaan vain todettu, että asia pitää itkeä pois.

Päätämme haastatelun. Ulos lähtiessämme Jannika kiittää, ettemme puhuneet varsinaisesti mitään hänen aviomiehestään. Varsinkin laulajanuran alussa se häiritsi.

Häntä tituleerattiin Toni Wirtasen tyttö­ystäväksi ja vaimoksi. Monesti vihjailtiin, ettei hän olisi mitään ilman Tonia. Ettei kukaan olisi muutoin kiinnostunut. Kommentit satuttivat ja saivat tuntemaan olon arvottomaksi. Mutta onneksi sellaiseen törmää nykyisin harvoin. Eikä hän sellaisesta enää välittäisikään.

Puolisoaan Jannika sen sijaan kehuu. Hän sanoo Tonin tukeneen häntä aina. Nostaneen jalustalle ja kannustaneen tavoittelemaan unelmia.

– En voisi parempaa aviomiestä ja ystävää toivoa.

Sitten hän naurahtaa.

– Nyt taisin ottaa hänet puheeksi kyllä ihan itse...