Janne, 17, sulkeutuu koulun jälkeen huoneeseensa katsomaan Youtubea – Tällaista on elää ilman yhtään ystävää
Joukkuepelejä kouluiässä harrastanut Janne jätettiin ulkopuolelle, kun pelikaverit lähtivät yhdessä viettämään vapaa-aikaa. Nyt hän vihaa koulun ryhmätöitä ja toivoo pääsevänsä yksinäisyydestä eroon. Ostrakismia eli yhteisöstä ulossulkemista tutkinut professori Niina Junttila pitää yksinäisyyttä valtavana yhteiskunnallisena ongelmana, joka haastaa sisäistä turvallisuutta.
Ammattikoulun piti olla Jannelle uuden alku. Kolme vuotta sitten hän oli toiveikas, mielletäänhän koulu yhteisölliseksi paikaksi. Hän uskoi, että yksinäisyys jäisi ikäväksi kokemukseksi yläkoulusta.
Näin ei kuitenkaan käynyt.
Janne kertoo viettäneensä ammattikouluvuodet täysin yksin, ilman omaa porukkaa. Tai edes sitä yhtä ystävää.
– Toivoin, että täällä [ammattikoulussa] olisi ollut mukavampia ihmisiä, että he vois tulla sanomaan jotain. En sitten saanu sellasta kokemusta, enkä ite lähteny puhumaan.
Tässä jutussa Janneksi kutsuttu nuori ei esiinny oikealla nimellään, koska aihe on arka. Hän haluaa kuitenkin kertoa kokemastaan yksinäisyydestä, joka on ilmiönä myös merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.
Maanantaista torstaihin Janne noudattaa lähes muuttumatonta arkea: kahdeksalta ylös, äkkiä pysäkille ja sitten kouluun opiskelemaan turvallisuusalaa. Iltapäivällä hän palaa takaisin kotiin, jossa hän ei omien sanojensa mukaan tee “yhtään mitään”.
Vapaa-aika kuluu omassa huoneessa. Siellä hän katsoo Netflixistä rikossarjoja tai selaa Youtubea. Tietokonepelejä Janne ei enää pelaa. Ja jos pelaakin, hän tekee sen yksin.
– Ennen mä pelasin paljon ja suosin yksinpelejä. En oo kauheen hyvä pelaa moninpelejä.
Jannen perhe asuu maaseudulla. Lähimpään kaupunkiin on matkaa noin neljäkymmentä kilometriä. Pienellä kylällä yksinäisyys ikään kuin sinetöityy, kun edes satunnaisia kohtaamisia ei tapahdu.
– En mä täällä haluis asuu, mut on vähän pakko.
Juhlat ja ostarilla hengailut eivät ole olleet osa Jannen nuoruutta. Hän kertoo juhlivansa pääasiassa yksin tai joskus veljen kanssa.
Yläkoulussa juhliminen oli hänen mukaansa “kokeilevampaa”. Hän kertoo menneensä kouluun humalassa. Nykyisin päihteitä kuluu vähemmän.
Yksinäisyyden syyt ovat Jannella moninaiset. Ikävät kokemukset toisista ihmisistä ovat luoneet sosiaalisia esteitä. Puhuminen menee usein “sönkkäämiseksi”, hän kuvailee.
Jannen yksinäisyys alkoi jo alakoulussa. Silloin hän oli vielä aktiivinen ja harrasti. Janne pelasi jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, kävi partiossa ja harrasti vielä vapaapalokuntaakin.
Ensimmäisen luokan jälkeen Janne muutti ja vaihtoi koulua. Siellä häntä ei hyväksytty osaksi ryhmää.
Uudessa koulussa häntä kiusattiin. Oli tönimistä, haukkumista ja tavaroiden piilottamista.
– Ikinä ei onneks lyöty, Janne kertoo.
Ikävimmät yksinäisyyden kokemukset liittyvät alakoulun viimeisiin vuosiin. Siihen kun Janne vielä harrasti joukkuelajeja. Kun muut lähtivät pelien jälkeen vapaa-ajan viettoon, ei Jannea kysytty mukaan.
Janne jätettiin yksin useassa eri joukkueessa.
– Piti niinku itte kysyä. Ja jos kysykin, ei edes aina päässyt, hän kertoo.
– Et okei, sä oot olemassa, mutta periaatteessa ei kiinnosta. En oikein osaa selittää.
Ostrakismilla tarkoitetaan yhteisön ulkopuolelle sulkemista. Sen kohteeksi joutuvalle käännetään selkä, hänen kysymyksiinsä ei vastata. Viestitään sanattomasti, ettei toisen olemassaololla ole väliä. Hienovaraisella ja hiljaisella ulossulkemisella yhteisö muuttaa yksilön ikään kuin näkymättömäksi.
Yhteisöstä eristämistä on käytetty kautta aikojen yhtenä rangaistuksen muotona. Ostrakismi luokitellaan sosiaalisen ja henkisen väkivallan lajiksi.
Yksinäisyys voi olla seurausta ostrakismista. Jannen tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka näin tapahtuu.
Yksinäisyys on henkilökohtainen kokemus, ja se jaotellaan emotionaaliseen sekä sosiaaliseen ulottuvuuteen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että sosiaalisesti aktiivinenkin voi kokea yksinäisyyttä, jos kanssaihmisiin ei koe yhteyttä tai olemassa olevat ihmissuhteet eivät ole muodostuneet läheisiksi. Sosiaalisesta yksinäisyydestä kärsivällä ihmisellä ei ole yksinkertaisesti omaa yhteisöä tai ystävää.
Yksinäisyyttä ja ostrakismia tutkinut kasvatuspsykologian professori Niina Junttila kertoo, että yksinäisyys aiheuttaa todellista kipua. Ulossuljetulla aktivoituvat samat aivoalueet kuin fyysisenkin kivun kokevalla.
Kokemus kivusta opettaa välttämään sen aiheuttajaa.
Junttila kertoo, että fysiologiset puolustusreaktiot pitävät yksinäisen ulkopuolella, ja se on kuin itseään ruokkiva kehä. Loitolla pysyminen on uhrille itsensä suojelua.
– Monta kertaa olet tullut satutetuksi sen takia, että yrität. Ja siltikään ei hyväksytä ja jäät ulkopuolelle, hän kertoo.
– Silloin ihminen kognitiivisena, älyllisenä olentona, luo selviytymiskeinon pysytellä erossa.
Ryhmätyöt ovat olleet Jannen ehdoton inhokki koulussa. Sellaiset päivät, kun hän joutuu opetuksen takia kommunikoimaan muiden oppilaiden kanssa, ovat henkisesti raskaita.
– Siis mä yli kaiken vihaan ryhmätöitä. Mä en oo yhtään hyvä niissä, enkä oo pystynyt paljon paskaakaan.
Janne kertoo koulumenestyksen laskeneen samaa tahtia, kun yksinäisyys kärjistyi. Kova vastareaktio ryhmätöitä kohtaan on peruja ulossulkemisen kokemuksista.
Junttilan mukaan suomalaisten nuorten kokema yksinäisyys kietoutuu häpeään. Siihen liittyvät kokemukset vaihtelevat eri kulttuurien välillä.
– Meidän nuoret ehkä häpeävät yksinäisyyttä enemmän.
Kyselyjen valossa nuorten kokema yksinäisyys on Suomessa hälyttävällä tasolla.
Suomen punaisen ristin yksinäisyysbarometrin mukaan lähes puolet 15-24 -vuotiaista kokee yksinäisyyttä.
THL:n kouluterveyskyselyssä kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisilla yksinäisyyden kokemus on kasvanut kuudessa vuodessa (2017-2023) vajaasta kymmenestä prosentista noin viiteentoista prosenttiin. Viimeisimmässä kyselyssä yli kymmenen prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista koki, ettei heillä ole yhtään ystävää.
Helsinki Mission kyselyn mukaan taas 17 prosenttia vastaajista koki haitallista yksinäisyyttä koulussa. Luku on noussut kahden vuoden takaisesta kyselysta kaksi prosenttia. Kyselyyn vastasi 3 500 nuorta ympäri pääkaupunkiseutua.
Ison-Britannian kulttuuri-, media- ja urheiluministeriön selvityksen mukaan yksinäinen ihminen maksaa valtiolle vähintään 11 000 euroa vuodessa. Alankomaissa on laskettu, että yksinäisyyden vaikutukset ovat kahdeksan prosenttia kaikista terveydenhuollon kustannuksista.
Yksinäisyys liitetään moniin sairauksiin ja terveysvaivoihin, kuten masennukseen. Sen myös tiedetään lyhentävän elinikää. Koko Suomen kattavan rekisteriaineiston mukaan sen tiedetään myös liittyvän kohonneeseen syöpäriskiin.
”Et okei, sä oot olemassa, mutta periaatteessa ei kiinnosta.”
Yksinäisyyden kaikkia vaikutusmekanismeja ei vielä täysin tunneta, mutta yhdeksi yhdistäväksi tekijäksi on nähty yksilön heikentynyt terveyskäyttäytyminen ja sairauksien ennaltaehkäisy.
Koululaisille yksinäisyys on pirullista, koska se haastaa yksilön muistia sekä kognitiivisia kykyjä.
Ostrakismi ja yksinäisyys ovat merkittävä yhteiskunnallinen ongelma, mutta myös henkilökohtainen tragedia, Junttila korostaa. Yksinäisyydestä ei tulisi syyttää yksinäistä itseään.
Pitkittynyt yksinäisyys voi johtaa kyynisyyteen. Tällöin usko yhteiskuntaa kohtaan rapistuu. Siihen voi Junttilan mukaan vaikuttaa pirstaleinen järjestelmä, joka pallottelee asiakkaita tai hoidettavia luukulta toiselle.
Kyynistyminen yhteiskuntaa kohtaan voi Junttilan mielestä olla ymmärrettävääkin, jos henkilö ei koe tulleensa nähdyksi palvelujärjestelmässä.
Junttila on ollut mukana tutkimassa yksinäisyyden yhteyttä rikoksiin. Koulusurmissa ja radikalisoitumisessa on huomattu yhteyksiä ostrakismiin ja yksinäisyyteen. Lisäksi vangeilla, jotka ovat syyllistyneet toisiin ihmisiin kohdistuneisiin rikoksiin, oli taustalla useammin yksinäisyyttä sekä ulkopuolisuutta.
– Meidän seurantutkimuksissakin näkyy se, että ne nuoret, jotka ovat kokeneet kuudennelta luokalta toisen asteen alkuun ulkopuolisuutta sekä yksinäisyyttä, heillä on enemmän poliisikontakteja, Junttila sanoo.
Myös Janne kertoo kokeneensa suuttumusta. Hän tosin mainitsee, ettei ole tehnyt väkivaltaa, eikä haluakaan.
Kiusaajiaan miettiessään hän kysyy: “Mikä on hyvän ihmisen määritelmä? Mikä riittää?”
Janne kertoo, ettei ole varsinaisesti hakenut ikinä apua ikäviin kokemuksiin ja niistä johtuvaan yksinäisyyteen. Tosin ammattikoulussa hän on keskustellut kuraattorin ja vastaavan opettajan kanssa. He kehottivat rohkeasti tutustumaan uusiin ihmisiin.
Tällaiset “vinkkivitoset” ovat Junttilan mukaan kuin myrkkyä yksinäiselle. Se saa kokemaan häpeää ja huonommuutta.
– Jos et saa apua siltä taholta, jonka pitäisi oikeasti auttaa, hyväksyä, opettaa tai kasvattaa, luottamus toimijoihin menee.
Luottamuksen palauttaminen on Junttilan mukaan mahdollista, mutta vaikeaa. Se vaatii yhteisöllistä uudelleenajattelua, jossa korostuu luottamus toiseen ihmiseen, aktiivinen vuorovaikuttaminen ja yksinkertainen arjen kohtaaminen.
Yksinäisyyden ennaltaehkäisyyn on olemassa keinoja. Pääkaupunkiseudulla liikuntaa ja terveystietoa opettava Henri Tikkanen sanoo, että esimerkiksi iso koulu voi nousta eduksi yksinäisyyden torjumisessa.
– Välillä luokassa saattaa olla yksinäisiä oppilaita, mutta heillä on kavereita toisella luokalla. Tarvittaessa oppilaat ovat saaneet vaihtaa luokkaa. Sillä ollaan saatu torjuttua yksin olemista, hän sanoo.
– Kaikilla ei kuitenkaan ole niin hyvä tilanne, että olisi joku kaveri koulussa.
Opettajilla ja ohjaajilla on tärkeä rooli yksinäisyyden ehkäisyssä. Esimerkiksi pari- tai ryhmätöiden suunnittelussa sekä joukkuevalinnoissa pitää olla tarkkana. Liikuntatuntien perinteistä kapteenijakoa ei Tikkanen muista käyttäneensä koskaan.
Yksinäinen nuori voi oirehtia monin tavoin. Joku saattaa suhtautua muihin vihamielisesti. Toiset taas sulkeutuvat, mutta saattavat kirjoittaa kokeen perään tuntemuksistaan. Tikkanen toivoo, että olisi olemassa jokin taikasana, jolla sulkeutunut nuori uskoutuisi aikuiselle.
Nuoren oirehtimiseen ei aina löydy syytä tai sitten se ei kantaudu opettajien tietoon. Toisinaan oppilaan yksityisyydensuoja estää tiedon liikkumisen.
Yläkoulussa tapahtuva ostrakismi voi olla raakaa. Tikkanen painottaa, että ulos sulkemiseen puututaan koulussa aina, jos sellaista havaitaan. Ostrakismi on yksi kiusaamisen muoto.
Toisaalta kaikkeen ei voida puuttua, koska nuoret ovat hyviä salaamaan asioita, ja pahimmassa tapauksessa nuori sulkeutuu auttavan aikuisen ulottumattomiin. Tikkanen huomauttaa, ettei koulu näe nuorten arkeen, harrastuksiin tai esimerkiksi sitä, kuinka nuoret viettävät aikaa lomilla ja kohtelevat toisiaan.
– Kaikkia haluaisi hirveästi auttaa, mutta kaikkeen ei pysty.
Suurin osa nuorista voi hyvin ja heillä menee kivasti. Ongelmana on sen sijaan se, että niillä, joilla menee huonosti, menee entistä huonommin. Tikkanen puhuu hyvinvoinnin polarisaatiosta.
Tikkasen mukaan tehokkain tapa puuttua yksinäisyyteen ja ostrakismiin on koulun ja kodin yhteistyö, johon tarpeen vaatiessa tulisi ottaa mukaan erilaisia sidosryhmiä, kuten harrastusseuroja. Hänen mielestään yksinäisyyden torjumisen pitäisi olla kaikkien asia, ei pelkästään koulun, vaikka se suurimman osan nuorista tavoittaakin.
”Mikä on hyvän ihmisen määritelmä? Mikä riittää?”
Nuorten asioita kunnissa ja hyvinvointialueilla ajavissa nuorisovaltuustoissa yksinäisyys nousee jatkuvasti esiin, sanoo Suomen nuorisovaltuustojen liiton edunvalvonnan asiantuntija Halla Kokkonen. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan valtuusto haastoi koulut järjestämään vanhempainillan, jossa käsiteltiin nimenomaan yksinäisyyttä.
Nuorisovaltuustojen liitto on vaatinut jo pitkään nuorisoalan rahoituksen vakiinnuttamista. Petteri Orpon (kok.) hallitus on kuitenkin päätynyt leikkaamaan myös nuorten parissa toimivilta järjestöiltä.
Kokkonen puhuu nuorista haavoittuvana ryhmänä, johon kohdistetaan tällä hetkellä kovaa kulukuria.
Hän kysyy, onko hallituksen ajama politiikka aidosti linjassa syrjäytymisen ehkäisyn kanssa.
– Siinä on sellaista ristiriitaa. Että halutaan jotain, mutta nähdäänkö oikeasti sitä, miten osa näistä toimista voi viedä ei-toivottuun suuntaan, esimerkiksi syrjäytymisessä.
Kokkosen mielestä hallituksen tulisi tehdä kattavat vaikutusarviot siitä, miten kulukuri osuu lapsiin ja nuoriin. THL:n työpaperin mukaan hallituksen leikkaukset johtavat todennäköisesti kasvavaan lapsiperheköyhyyteen.
Myös Jannen isossa perheessä on välillä ollut tiukkaa. Janne on isohkosta sisaruskatraasta vanhin. Ikäeroa kahteen vanhempaan sisarukseen on muutamia vuosia. Nuorin on häntä yli kymmenen vuotta nuorempi.
Janne ei ole ikinä puhunut yksinäisyydestään vanhemmille. Hän luulee vanhempien ajattelevan hänen vain pelaavan yksin.
– En mä tiedä... Ei ne oo siitä multa ainakaan kyselly, eikä oo sellasia merkkejä osoittanut. En tiedä mitä ne aattelee, kun en pääse niiden pääkopan sisään. Veikkaan niiden miettivän, että viihdyn yksikseen vuoden joka päivä.
Yhdelle vanhimmista sisaruksista Janne on kertonut yksinäisyydestä. Siitä ei kylläkään keskusteltu, ja asia meni hänen mukaansa sisaruksen toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
Rankasta yksinäisyydestä huolimatta Janne puhuu tulevaisuudesta toiveikkaasti, vaikka epäileekin omien vuorovaikutustaitojensa riittävyyttä työelämään. Turvallisuusalan opinnot ovat viittä vaille valmiit, ja muutaman viikon päästä hän täyttää kahdeksantoista. Sitten Jannesta tulee vartija.
Vuodenvaihteessa Janne aloittaa armeijan, ja toivoo pääsevänsä sotilaspoliisiksi. Tämä sopisi suunnitelmiin, koska Janne haaveilee poliisin urasta.
– Pääsis ajaa poliisiautoilla. Mä tykkään ajella.
Maaseudulta Janne muuttaa heti pois, kun se vain on mahdollista. Kaupungissa hän voisi aloittaa ampuma-aseharrastuksen. Siellä olisi mahdollista uida läpi vuoden, ja toisinaan poiketa elokuvissa.
Jannea kiinnostaa myös seurustelu, mutta hän ei ole hetkeen uskaltanut lähestyä ihmisiä. Hän kertoo, että seurustelusuhteita on muilla samanikäisillä.
Ennen suhdetta hän haluaa saada asioita korjattua. Janne uskoo aiheuttavan kärsimystä toiselle “olemalla sellainen kun on”.
– Ehkä sitten, kun pääsee yksinäisyydestä eroon.
