Kansallisteatterin ”kesäteatteriversio” Jäniksen vuodesta on ihanan hillitön – Mutta tarjoaa myös muita sävyjä

Ihanan hillitöntä! Ohjaaja Kristian Smeds tuo Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden rytinällä ensimmäistä kertaa Kansallisteatterin lavalle ja onnistuu välttämään 1970-luvun maailmassa päivänvalon nähneen alkuperäisteoksen mahdollisen tunkkaisuuden. Tässä esityksessä ei äijäillä vaan leikitellään. Monelle tarina on tuttu myös Risto Jarvan ohjaamasta palkitusta tragikomediasta, jota varjosti Jarvan kuolema hänen palatessaan elokuvan kutsuvierasnäytöksestä. Teatteriversion juoni eroaa hieman niin kirjasta kuin elokuvastakin.

Toimittaja Kaarlo Antero Vatanen törmää juttukeikalla autolla jänikseen, seuraa loukkaantunutta eläintä luontoon – ja jää sinne. Samassa autossa olleiden, Vatasen kadottua iltaa baariin jatkaneiden valokuvaajan ja assistentin juhliessa Vatanen nukkuu heinäkasassa jänis kainalossaan pitkästä aikaa hyvin. Siitä alkaa oravanpyörästä hypänneen Vatasen ja jäniksen eriskummallinen vaellus kohti yhä syrjäisempiä seutuja, yhä kauemmas ihmisistä ja hyörinästä. Puhumattakaan kadonneen perään ihmettelemään jääneistä vaimosta ja pomosta.

Vatasen tarinassa on ainakin tässä muodossa jotain erityisesti nykyaikaan sopivaa: työuupumus, kyynistyminen, mikään ei tunnu miltään -kokemus ja kaipuu luontoon ja perusasioiden äärelle. Varsinaista luontosuhdetta ei silti sinänsä pohdita, eikä Vatanen epäröi kohdella kohtaamiaan luontokappaleita myös ikävästi. Toki ehkä se juuri onkin esimerkki luontosuhteestamme: pidämme luonnosta niin kauan, kun me saamme sanella ehdot.

Yksityiskohdat on myös luontevasti tuotu 1970-luvulta tähän päivään. Vatasen katoamisen estävä nykyihmisen ongelma, ainainen tavoitettavuus, ratkeaa heittämällä kännykkä metsään.

Mietin etukäteen, miten ohjaaja Kristian Smedsin kuvailema kesäteatterifiilis teoksessa näkyy, mutta se selviää jo saliin astuessa. Näyttelijät odottelevat yleisöä lavan reunalla, ja pian alkaa jäniksen alkushow, jossa yleisön jäseniä jututetaan ja pyydetään illistelemään. Sama ”laajennetun esiintymislavan” hyödyntäminen jatkuu, ja yleisöä otetaan muutenkin mukaan vähintäänkin salivaloilla. Näyttelijöiden vilpittömän luontevuuden ansiosta katsomon ja näyttämön rajan katoaminen ei tunnu kiusalliselta.

Toki tarinaa kuljetetaan myös lavalla. Kun ensimmäinen näytös pääsee kunnolla käyntiin, naurusta ei ole tulla loppua. Toinen toistaan erikoisemmat hahmot tahdittavat Vatasen ja jäniksen töyssyistä matkaa, eikä kommelluksilta vältytä. Kesäteatteria parhaimmillaan, maan parhaimmiston toteuttamana!

Kontrasti toiseen näytökseen on huomattava. Sen alusta lähtien tuntuu, kuin kesäteatterista olisi yhtäkkiä fyysisestikin siirrytty Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Teemat synkistyvät, lavastus pelkistyy, ja Kansallisteatterin hienoa videotekniikkaa hyödynnetään lähikuvissa, joissa suuret tunteet ja pienetkin ilmeet näkyvät kuin elokuvissa (videosuunnittelu Ville Seppänen). Videolla myös yleisö saadaan osaksi laajempaa tilaa, eivätkä esityksen tapahtumat rajoitu saliin.

Näyttelijät onnistuvat kauttaaltaan erinomaisesti. Marja Salon lapsenomainen jänis on todellinen Duracell-pupu, vauhdikas ja fyysinen rooli, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekevät Salon ilmeet pelosta saunakohtauksen suoranaiseen silmien hullunkiiltoon. Railakas esitys nauratti myös muita näyttelijöitä, ja yleisö vasta nauraa saikin. Tommi Korpelan vaikuttavuus ei puolestaan tule vauhdista vaan pikemminkin sen puutteesta: Vatasen verkkaisuus luo kontrastia sähköjänikselle. Korpelan aito ja luonteva inhimillisyys tekee Vatasesta hahmon, josta voi pitää, tai ei voi olla pitämättä, kaikista puutteista huolimatta.

Ja mitkä sivuosanäyttelijät! Sari Puumalainen, Heikki Pitkänen ja Juha Varis tuovat esitykseen juuri sitä kesäteatterin charmia ja luovaa hulluutta, kun asioita ja itseä ei tarvitse ottaa niin vakavasti. He marssittavat lavalle nupit kaakossa toinen toistaan hullunkurisempia hahmoja, eivätkä suotta pidättele.

Lavastus (lavastussuunnittelu Kati Lukka) tukee hienosti käsikirjoituksen hassuttelua. Katse kiinnittyy heti seiniltä löytyviin pieniin eläinkuviin, mutta se on vasta alkua. Luvassa on ratkaisuja, jotka saavat koko salin räjähtämään nauruun, ja suuressa Kekkos-keskustelussa lavastus suorastaan varastaa show'n.

Myös hahmojen habituksen toteutus ihastuttaa (pukusuunnittelu Auli Turtiainen, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen). Entäs esimerkiksi eri eläinten kekseliäät toteutustavat: näinkin voi tikka nakuttaa (äänisuunnittelu Hanna Rajakangas)!

Jäniksen vuosi näyttää jälleen, miten monipuolista ja kekseliästä tarjontaa Kansallisteatterissa on, ja miten intohimolla sitä tehdään. Sitäkin enemmän surettaa, että henkilökunta kohtaa syksyllä muutosneuvottelut ja lomautukset. Toivoa sopii, että tämänkaltaiset hienot esitykset auttavat parantamaan teatterin taloutta.