Risto Jarva kuoli matkalla kotiin menestyselokuvansa ensi-illasta – Vasta 43-vuotias ohjaaja oli uransa huipulla
Omaperäinen ja ihmisläheinen ohjaaja Risto Jarva oli päässyt urallaan parhaaseen vauhtiin, kun hänen matkansa katkesi ensi-iltajuhlien jälkeen.
Elokuvateatteri Gloriassa jaettiin toukokuussa 1978 Jussi-palkinnot erikoisen tunnelman vallitessa. Pääjakajaksi pestattu Helsingin ylipormestari Teuvo Aura jakoi patsaat muun muassa näyttelijä Raili Veivolle, Nanny Westerlundille ja Martti Kainulaiselle sekä aviopari Irma Seikkulalle ja Toivo Mäkelälle.
Parhaasta ohjauksesta palkittiin kerralla kaksi eturivin ohjaajaa: Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan tehnyt Rauni Mollberg ja Jäniksen vuoden ohjannut Risto Jarva.
Kummallekaan heistä Jussi ei ollut ensimmäinen. Risto oli saanut patsaan jo seitsemän kertaa aiemminkin. Nyt rivi olisi kasvanut kahdella lisää, sillä myös Jäniksen vuoden käsikirjoitus palkittiin.
Jäniksen vuosi perustui Arto Paasilinnan läpimurtoromaaniin, jossa turhautunut toimittaja (elokuvassa mainosmies) Kaarlo Vatanen löytää vammautuneen jäniksenpoikasen, jättää työnsä ja lähtee pupun kanssa Suomea kiertämään.
Lämminhenkinen komedia keräsi teattereissa yli 360 000, ja myöhemmin televisiossa 1,7 miljoonaa katsojaa. Siitä tuli rakastettu klassikko.
Risto ei kuitenkaan ollut enää Jussi-gaalassa palkintoja vastaanottamassa. Hän oli kuollut traagisesti heti elokuvan valmistumisen jälkeen joulukuussa 1977.
Äiti kuoli Riston ollessa pieni
Paljasjalkainen helsinkiläinen Risto Jarva syntyi Helsingissä 15. heinäkuuta 1934 ja asui Töölön Topeliuksenkadulla elämänsä ensimmäiset 30 vuotta.
Tuberkuloosiin sairastunut äiti kuoli, kun Risto oli kahdeksanvuotias. Hautajaispäivänä Risto ja sukulaislapset saivat mennä elokuvateatteriin katsomaan Disneyn animaation Lumikki ja 7 kääpiötä. Juuri äidittömäksi jäänyt poika katsoi silmät suurina, kuinka äitipuoli myrkytti Lumikin, joka lopulta heräsi kuolleista prinssin suudelman voimin.
Perheensä ainoana lapsena Risto joutui viettämään paljon aikaa yksin. Hän vetäytyi mielikuvitusmaailmaansa, keksi satuja ja vieraili ”höperömaassa” sen ihmeellisiä asukkaita katselemassa.
12-vuotiaana Risto kiinnostui valokuvauksesta, ja kehitti ja suurensi kuvia pimiöksi muutetussa kylpyhuoneessa. Hänestä tuli itseoppinut ammattilainen, joka jo teini-iässä otti koko koulun luokkakuvat. Seurakunnan valokuvauskerhossa hän pääsi opettelemaan kaitafilmausta ja valokuvamontaasien tekoa.
Risto opiskeli itselleen kuitenkin turvallisen ammatin kemisti-insinöörinä. Opiskeluaikoinaan hän oli mukana perustamassa teekkarien elokuvakerho Montaasia, jonka jäsenet tekivät lyhytelokuvia.
Riston dokumentti Työtä ylioppilasteatterissa (1961) palkittiin Valtion elokuvapalkinnolla, kuten lähes kaikki hänen myöhemmät pitkät elokuvansa.
Ensimmäinen pitkä elokuva oli Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjattu komedia Yö vai päivä. Se sai teattereissa 289 katsojaa.
Elokuvat kommentoivat yhteiskuntaa
Vuosi 1964 oli Risto Jarvalle merkityksellinen. Hän valmistui diplomi-insinööriksi, meni naimisiin ja ohjasi Jaakko Pakkasvirran sekä Spede Pasasen kanssa kreisikomedian X-paroni.
Erilaista huumoria ja elokuvallista näkemystä edustavan Speden kanssa yhteistyö ei jatkunut, mutta Jaakko ja Risto perustivat elokuvayhtiö Filminorin. Yhtiö tuotti kaikki Riston yhdeksän seuraavaa elokuvaa.
Ensimmäisen Jussi-palkintonsa Risto sai elokuvan Onnenpeli (1965) ohjauksesta. Siinä hän oli myös ensimmäistä kertaa yksin ohjaajana.
Samoihin aikoihin Suomen näyttelijäliitto oli pitkässä lakossa, vuosikymmeniä kotimaisia elokuvamarkkinoita hallinnut Suomen Filmiteollisuus Oy meni konkurssiin, ja televisio teki tuloaan elokuvan kustannuksella. Jarvan katsottiin edustavan kotimaisen elokuvan uutta aaltoa ja omaperäisiä auteur-tekijöitä.
Laadukkaat filmit keräsivät kiitosta kriitikoilta ja elokuvatuntijoilta, mutta suuri yleisö löysi vasta hänen myöhemmät teoksensa.
Elokuvissaan Jarva toi esiin yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Työmiehen päiväkirja (1967) oli kaupunkilaistumisen ongelmia nostava työläiselokuva, kun taas Ruusujen aika (1969) tulevaisuuteen, vuoteen 2012 sijoittuva tieteisleffa. Bensaa suonissa kritisoi autoistuvaa yhteiskuntaa ja ralliautoilua, ja Kun taivas putoaa (1972) oli kuvaus sensaatiojournalismista – sen päähenkilö muistutti kovasti Hymy-lehden kohutoimittaja Veikko Ennalaa.
Siirtyi komediallisempiin leffoihin
Onnenpeliä lukuun ottamatta Risto Jarvan elokuvat olivat olleet mustavalkoisia ja totisia. Katsojaluvut olivat lohduttomia: Kun taivas putoaa ja Yhden miehen sota (1974) keräsivät teattereissa yhteensä vain 30 000 katsojaa.
Filminor päätti muuttaa suuntaa. Seuraavat elokuvat olivat värillisiä ja selvästi komediallisempia.
Elokuvan arvellaan vaikuttaneen Helsingin Puu-Vallilan pelastumiseen.
Yhtenä syynä menestykseen oli pääosiin palkattu Antti Litja, joka osasi juuri oikealla tavalla tulkita hieman eksyksissä olevaa, herkkää suomalaismiestä. Elokuvissa Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Loma (1976) hahmon nimi oli Aimo Niemi, Jäniksen vuodessa tietenkin Vatanen.
Mies joka ei osannut sanoa ei -elokuvassa Kivimäen kaupunginosa oli purku-uhan alla – kuten oikeassa elämässäkin kuvauspaikkana toiminut Helsingin Puu-Vallila. Elokuvan arvellaan vaikuttaneen Puu-Vallilan pelastumiseen.
Yhteiskunnallisesta sanomasta huolimatta yleisö tykkäsi elokuvasta: se sai yli 280 000 katsojaa.
Enimmäkseen Kreikan Rodoksella kuvattu Loma oli vielä suoremmin komedia. Innsbruckin talviolympialaisiin matkustava Aimo Niemi päätyi väärään lentokoneeseen ja talvivarusteineen etelänlomalle. Loman näki teattereissa 515 000 katsojaa.
Risto oli päässyt urallaan täyteen vauhtiin – ja seuraavana hän tarttuikin Arto Paasilinnan romaaniin, joka niin huumoriltaan kuin sanomaltaan istui täydellisesti hänen omiin ajatuksiinsa.
Löysi naisystävän avioliittonsa aikana
Risto Jarvan yksityiselämä ei ollut koskaan näkyvästi esillä. Teekkarien elokuvakerho Montaasin järjestämistä koekuvauksista hän löysi tulevan puolisonsa Hilkka Pyysalon, josta myöhemmin tuli keraamikko. Pariskunta avioitui vuonna 1964, mutta lapsia heille ei syntynyt.
”Risto oli herkkä ja osasi rakentaa kontaktin villijänistenkin kanssa.”
Avioliitto kesti Riston kuolemaan asti, mutta siinä vaiheessa Risto oli seurustellut jo puolentoista vuoden näyttelijä ja malli Eija Pokkisen kanssa. Eija puhui suhteesta julkisesti vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Eija näytteli Onnenpelissä ja Lomassa mystistä naista, josta Antti Litjan esittämä päähenkilö Aimo unelmoi.
Vaikka Risto oli vielä virallisesti naimisissa, hän ja Hilkka asuivat eri osoitteissa. Risto oli kosinut Eijaa, joka vastasi myöntävästi. Myös yhteisestä lapsesta haaveiltiin, mutta sitä ennen kohtalo puuttui peliin.
Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 2017 Eija Pokkinen muisteli Jäniksen vuoden tekovaiheita. Koska elokuvan päärooliin tarvittiin luonnollisesti jänis – todellisuudessa useampiakin – Risto kasvatti kotonaan 11 eri pitkäkorvaa.
– Risto oli herkkä ja osasi rakentaa kontaktin villijänistenkin kanssa, Eija kertoi.
Yhteistyön Paasilinnan kanssa piti jatkua
Jäniksen vuoden kutsuvierasensi-ilta järjestettiin torstaina 15. joulukuuta. Elokuvanäytöksen jälkeen Riston 70 ystävää ja työtoveria siirtyivät Katajanokan kasinolle viettämään iltaa. Sieltä mentiin vielä Filminorin toimistolle jatkoille.
Vapautuneen ja rennon oloinen Risto jutteli ihmisten kanssa, ja tunnelma oli mukava. Arto Paasilinna oli tyytyväinen näkemäänsä elokuvaan, johon hänen kirjansa henki oli tallentunut.
Ennen kirjailijan lähtöä Risto veti hänet syrjään ja vakuutti, että yhteistyö jatkuisi.
– Meillä oli sopimus pikaisesta jatkosta. Minun piti tehdä käsikirjoitus – tällä kertaa ei minkään kirjani pohjalta, vaan aivan uudesta aiheesta suoraan elokuvaksi, Paasilinna muisteli.
Vuorokausi vaihtui, ja juhlat jatkuivat. Risto kuitenkin saatteli Lehtisaaressa asuvan Eijan kotiin ja lähti vielä taksilla takaisin Katajanokalla. Yleensä asiakkaat istuvat takapenkillä, mutta hyväntuulinen Risto tykkäsi jutella kuljettajan kanssa ja istui mieluummin hänen vieressään.
Se maksoi hänen henkensä.
Paluumatkalla taksin edellä ajanut lehtiä jakeleva kuorma-auto alkoi heittelehtiä ja ajautui tielle poikittain eikä taksi saanut vesitihkun jäädyttämällä asvaltilla jarrutettua. Se kiilautui kuorma-auton lavan alle, jolloin 43-vuotias Risto ja 32-vuotias taksikuski saivat surmansa. Kello oli 2.15.
Jäniksen vuosi sai varsinaisen ensi-iltansa viikkoa myöhemmin jouluaaton alla. Ilman tragediaakin se olisi kerännyt kiitoksia.
– Elokuvasta ei tarkoitettu suurta, ohjaajalle tärkeiden teemojen kokoajaa, mutta siitä tuli traagisesti päätyneen uran kaunis, koskettava päätös, myöhemmin itsekin auto-onnettomuudessa surmansa saanut kulttuuritoimittaja Erkka Lehtola kirjoitti Aamulehdessä.
Lähteenä käytetty muun muassa Sakari Toiviaisen elämäkertaa Risto Jarva (Suomen elokuva-arkisto 1983).
Avun kesäsarja Kohtalona Jussi esittelee Jussilla palkittuja suomalaisen elokuvan legendoja.
Risto Jarva
Syntyi 15.7.1934 Helsingissä, kuoli 16.12.1977 Helsingissä.
Avioliitto keraamikko Hilkka Pyysalon kanssa 1964–77. Naisystävä, näyttelijä Eija Pokkinen 1976–77. Ei lapsia.
Kemisti-insinööri, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja taiteilijaprofessori. Ohjannut 11 elokuvaa ja kymmeniä dokumenttielokuvia.
Jussi-palkinnot: paras ohjaus 1966 (Onnenpeli), paras ohjaus 1968 (Työmiehen päiväkirja), paras leikkaus 1968 (Työmiehen päiväkirja), paras lyhytelokuva 1968 (Kaupungissa on tulevaisuus), paras tilauselokuva 1969 (Nainen ja yhteiskunta), paras ohjaus 1971 (Bensaa suonissa), paras työryhmä 1976 (Mies joka ei osannut sanoa ei, Jussi Kylätaskun ja Kullervo Kukkasjärven kanssa) paras ohjaus 1978 (Jäniksen vuosi, myönnettiin postuumisti), paras käsikirjoitus 1978 (Jäniksen vuosi, Kullervo Kukkasjärven kanssa).
