Jani Toivola ja muslimiksi kääntynyt Ilona Haukka ovat kokeneet vihan voiman – ”Kun menin metroon huivi päässä, olin muukalainen, jonka päälle sai sylkeä”

Näyttämöllä liikkuu ruskea mies vahvasti ja sulavasti, omissa nahoissaan ja pitkissä helmoissaan. Katsomossa istuu valkoinen nainen huntu päässä, katse liimautuneena tanssijaan.

Vuosi sitten Ilona Haukka näki saman esityksen, jota Jani Toivola valmistelee nyt Espoon Sellosaliin. Valkoinen talo kertoo siitä, millaista on elää ruskeana ihmisenä valkoisen kansan keskellä ja vihasta, joka etsii ulospääsyä. Se riipaisi syvältä helsinkiläistä muslimiäitiä, jolla on itsellään afrosuomalaisia lapsia.

– Minusta on mahtavaa, että Jani tuo kokemuksensa näyttämölle. Olen niin ylpeä hänestä, Ilona sanoo.

Valkoinen talo vaati tekijältään erityistä uskallusta, sillä se poikkeaa jyrkästi Toivolan aiemmista sooloteoksista.

– Olen aina ollut sillanrakentaja ja ilmaissut asioita järkevästi ja rakentavasti, pehmeästi ja kauniisti, Jani sanoo.

– Pari vuotta sitten huomasin yhtäkkiä olevani järjettömän vihainen. Viha liittyi epätasa-arvoon ja siihen, millaista on olla Suomessa musta tai ruskea ihminen tai kuulua johonkin vähemmistöön.

Jani päätti käsitellä asiaa taiteen kautta ja tuoda tunteensa näyttämölle. Se oli pelottavaa, koska hän tunsi, ettei viha ole rakentavaa.

– Totta kai uskon edelleen sovitteluun ja rakastan rakentaa siltoja. Negatiivisia tunteita ei kuitenkaan saisi jättää käsittelemättä. Vihalla kun on taipumus periytyä sukupolvelta toiselle, jos sitä ei pureta, hän selittää.

– En halua, että tyttäreni kasvaa isän kanssa, joka on koko ajan vihainen tai etäinen, koska hän yrittää pitää vihansa kasassa.

Nähdessään tämän esityksen vuosi sitten, varhaiskasvatuksen opettajana toimiva Ilona oli juuri tehnyt gradun valkoisten ihmisten haasteista sillanrakentajana.

– Kun minusta tuli 20 vuotta sitten muslimi, ajattelin ryhtyväni samalla sillanrakentajaksi. Auttaisin toisia, haavoittuvia musliminaisia, jotka eivät vielä tunteneet tai ymmärtäneet länsimaisia arvoja.

Nyt Ilonaa pöyristyttää ajatella, että hän kuvitteli pystyvänsä moiseen: eihän hänellä ollut mitään kokemusta vähemmistöasemasta. Muslimiyhteisöihin mentyään valkoinen pelastaja -asenne sai kyytiä ja Ilona ymmärsi, kuinka vähän hän oli käsittänyt niiden todellisuudesta.

Samalla hän oppi karvaasti, mitä huivin pukemisesta seurasi: yhtäkkiä hän ei ollut enää yksi etuoikeutetuista.

– Olin aiemmin ollut helposti lähestyttävä ihminen, jonka kaikki kohtasivat hymyillen. Kun menin ensimmäisen kerran iloisena metroon huivi päässä, olin muukalainen, jonka päälle sai sylkeä.

Ilona sanoo samaistuneensa ahdistukseen, jota Jani välittää teoksessaan.

– Halusin huutaa katsomosta, että tunnen tämän painajaisen. Miten saisimme se loppumaan? Miten pystyisimme purkamaan vihan?

Janin mielestä on kiinnostavaa pohtia, kenellä on tilaa purkaa ikäviä tunteita. Joidenkin ryhmien on lähtökohtaisesti hymyiltävä koko ajan välttääkseen konfliktit.

– Moni ruskea poika ja mies on tullut sanomaan minulle, että he tunnistavat teoksessa itsensä. He eivät uskalla Suomessa näyttää mitään negatiivisia tunteita, koska he pelkäävät ympäristön reaktioita.

Jani painottaa, että oman vihan tunnistaminen on ihan eri asia kuin jonkun vihaaminen. Se voi olla voimauttavaa ja tervettä, eteenpäin vievää energiaa.

– Kun uskalsin käsitellä ja ilmaista vihani ja pettymykseni, löysin toiselta puolelta vapautta: tilaa hengittää ja toimia, olla parempi kanssaihminen ja isä tyttärelleni.

Hän jännitti turhaan vihan tuomista näyttämölle. Aihe resonoi yleisössä lähes poikkeuksetta ja siitä on tullut jaettu ja yhdistävä kokemus.

– Lähisuhteissakin on kauhean tärkeää, että saan olla paitsi kiva ja kaunis myös ruma – ja että minua rakastetaan silti. Se olisi ihana arvo myös yhteiskunnassa.

Jani sanoo olevansa onnekas, koska hän pystyy käsittelemään vaikeita asioita teatterin kautta. Mutta missä muiden areena on?

– Varmasti monien turhautuminen ja viha selittyy sillä, ettei heillä ole paikkoja, joissa he saavat tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Rap-musiikki on yksi kanava, johon myös 14-vuotias poikani on suuntautumassa, Ilona sanoo.

Ilonalla on seitsemän lasta, joista viisi nuorinta on afrosuomalaisia. Kasvaessaan he ovat alkaneet tiedostaa, mistä rasismissa on kyse.

– Kun nuorin tyttäreni oli neljä, hän kysyi bussista lähtiessämme, miksi kaikki katsoivat siellä meitä niin vihaisesti. Olin itse oppinut sulkemaan katseet pois, turtunut niihin. Sanoin että se on heidän oma ongelmansa, että heillä on paha olla.

Myös Ilonan äiti huomasi tyttären perheen kanssa kulkiessaan, miten paljon he saivat osakseen vihaisia katseita ja ahdistui niistä.

– Minulla on omat reittini ja selviydyn kyllä. Silti mietin aina kotoa lähtiessä, voiko jotain ikävää tapahtua matkalla. Jossain vaiheessa koin enemmän, että olemme häiriöksi. Yritän kasvattaa lapset tosi nätisti, jotta erottuisimme katukuvasta mahdollisimman vähän, Ilona kertoo.

Janin mielestä on hurjaa ajatella, että jonkun arki vaatii tiettyjä reittejä, jotta homma pysyy kasassa. Ei keskivertoihminen joudu miettimään sellaisia.

– Tyttärelläni on vain neljäsosa kenialaisia juuria, joten hän ei ulkoisesti erotu juuri joukosta. Mutta äitini kertoi juuri, että hän oli lapsuudessani 80-luvulla joutunut miettimään julkisissa kulkuvälineissä, mihin on turvallista istua, hän kertoo.

– Vasta nyt tajusin, että elämässämme oli tuollainen jännite läsnä. Mitä se tekee lapselle, kun hän joutuu jatkuvasti ottamaan vastaan pieniä vihan ripauksia?

Ilona huomauttaa, että viha kumpuaa lopulta pienestä vähemmistöstä. Hän kohtaa jatkuvasti myös upeita ihmisiä, jotka tekevät hänen päivästään paremman.

Jania on auttanut niin vahva intohimo esiintymiseen kuin oikeiden ihmisten kohtaaminen oikeissa paikoissa.

– Vaikka yksikään heistä ei näyttänyt minulta, he rikkoivat aikuisena olemisen kaavaa olemalla vaikka vähän hassuja. Esimerkiksi yläasteen historianopettajani Irmi Haahti oli jo viisikymppinen – eli silloin mielestäni tosi vanha – mutta hänellä oli revityt levikset ja hän istui puhuessaan pöydällä ja käkätti käheästi. Hänen myötään luokkaan tuli tilaa hengittää ja tuntui, että minäkin mahdun tänne.

Kun Jani muutti New Yorkiin 20-vuotiaana, hän oli ensimmäistä kertaa ympäristössä, jossa oli paljon mustia ja yleensä erinäköisiä ihmisiä. He ottivat tilaa ja olivat äänekkäitä, mikä oli Janille äärettömän vapauttavaa.

Jani nostaa esikuvakseen äitinsä.

– Moni asia, mitä olen tai olen tehnyt, on ollut hänelle lähtökohtaisesti vierasta ja pelottavaa. Mutta hän on silti aina kulkenut rinnallani eikä ole koskaan sanonut, ettei jotain saa olla tai tehdä.

– Kun kerroin, että olen homo tai että haluan lapsen tai että muutan New Yorkiin, äiti sanoi että ok, tällä mennään. Ja kun pyrin kansanedustajaksi, hän tuli jakamaan vaalimainoksia.

Janin mielestä vanhemman paras lahja lapselleen on se, ettei hän pelkää mitään lapsessaan. Silloin tällä on tilaa löytää turvallisesti, kuka hän on.

– Samaistun tähän täysin. Huomaan äitini silmissä välillä ilmeen, että mitä nyt taas. Kun kerroin kääntyväni muslimiksi, äiti nieleskeli hetken ja sanoi sitten että okei. Vanhempien asenne, että minä en ikinä jätä sinua, on lapsille suuri voimavara, Ilona sanoo.

Ilona myöntää pelkäävänsä lastensa puolesta heidän erilaisuutensa vuoksi.

– Joudun koko ajan olemaan valppaana ja varuillaan, koska tiedän, ettei maailma ole heille turvallinen. 16-vuotias tyttäreni sanoo, että voitko lopettaa tuon vitsin suojelemisen, mutta en vain pysty.

Ilona myöntää, että jossain vaiheessa hänen on annettava lastensa löytää itse keinonsa selviytyä. Hän luottaa täysin, että he pärjäävät aikanaan.

Jani ei löydä suoraa samaistumispintaa Ilonan pelkoon.

– Pelkään kuitenkin hetkittäin, miten tyttärelleni käy, koska hänellä on tällainen isä. Se on omaa vanhaa häpeää, että minun pitäisi olla jotenkin vähemmän – tai enemmän kuten muut vanhemmat.

Jani Toivolan perustamilla Toivola-festivaaleilla tulee marraskuussa ensi-iltaan Janin teos Vapaudesta, joka kertoo vapaudesta jatkuvan taistelun jälkeen. Kuka olen silloin, kun olen vapaa?

Ilona sanoo miettineensä paljon vapauden teemaa. Esimerkiksi hänen lapsensa eskarissa on aina sama päivärytmi, jotta lapset voivat tuntea vapautta sen puitteissa.

– Vapaus ei siis tarkoita rajattomuutta vaan että voimme tiettyjen raamien sisällä olla vapaita ja rakentaa hyvää yhteisöä, hän sanoo.

– Eli kun yhteiskunnassa jaetaan tietyt arvot ja pelisäännöt, voimme kaikki olla turvassa ja vapaita, Jani lisää.

Vapauden lisäksi vihan ja rikkinäisyyden keskeltä nousee toivo.

– Aina kun joku näyttää oman haavansa, näen siinä oudosti paljon toivoa, koska se inhimillistää asioita ja luo yhteyttä: Ai sinäkin olet rikki. No me olemme ehkä kaikki rikkinäisiä ja asiat ehkä järjestyvätkin, Jani sanoo.

Ilona löytää toivoa kaikkialta, esimerkiksi Janin teoksista. Hän toivoo lastensa näkevän ne aikanaan hoksatakseen, että myös ruskeat ihmiset pystyvät mihin vain – vaikka nousemaan näyttämölle ja eduskuntaan. ●