Anne-Maria Saglam masentui vakavasti ja päätti kuolla – Hän lähti matkalle, jolta ei aikonut palata, mutta toisin kävi – Reissulta löytyi rakkaus ja toivo

Muutto vieraalle paikkakunnalle, vieläpä ruotsinkieliselle, tuntui 10-vuotiaasta Anne-Maria Saglamista hirvittävältä. Hän ei osannut puhua ruotsia eikä halunnut jättää kavereitaan. Hän ei myöskään pitänyt äitinsä uudesta miehestä, jonka vuoksi perheen asuinpaikka vaihtui.

– En koskaan muuttanut mielipidettäni. Isäpuoleni joi ja oli väkivaltainen. Kun kasvoin teiniksi, hän yritti käyttää minua seksuaalisesti hyväkseen, Anne-Maria, 55, kertoo.

Hänen äitinsä ei uskonut, kun tytär toi ilmi, mitä oli tapahtunut. Anne-Maria jäi traumaattisten kokemustensa kanssa yksin. Elämä ei ollut muutenkaan helppoa. Liikuntatunnilla hän menetti yhtäkkiä tajuntansa ja kaatui kuralätäkköön. Tutkimuksissa selvisi, että hän sairasti epilepsiaa.

– Olin myös hyvin lihava lapsi. Aloin laihduttaa ja sairastuin syömishäiriöön. Tosin en saanut diagnoosia, koska syömishäiriöitä ei tuolloin tunnistettu.

Anne-Marialla ei ollut kavereita, ja hän eksyi päihteitä käyttävien nuorten seuraan. Viisitoistavuotiaana hän päätyi nilkkaleikkauksen jälkeen yllättäen lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle Huutoniemen mielisairaalaan Vaasaan.

– Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi jouduin sinne. Arvelen, että äitini ja isäpuoleni junailivat asian. Sairaalassa todettiin, ettei minussa ollut mitään vikaa, mutta tilanne kotona oli saanut minut oireilemaan.

Anne-Maria viipyi Huutoniemessä puoli vuotta. Loppujen lopuksi päätyminen sinne oli hänelle hyväksi.

– Sain käydä koulua rauhassa, eikä minun tarvinnut pelätä väkivaltaa.

Sairaala-ajan jälkeen Anne-Maria muutti yksin asumaan. Aluksi Huutoniemen hoitohenkilökunta kävi katsomassa, miten peruskoulun viimeistä luokkaa käyvän nuoren itsenäinen arki sujui.

– Tein töitä koulun ohessa. Siivosin ja hoidin lapsia. Ensimmäisellä palkallani ostin polkupyörän ja toisella ompelukoneen, hän muistelee.

Peruskoulun jälkeen Anne-Maria opiskeli kansanopistossa kotitalouslinjalla. Sitten hän lähti koti- ja laitostalousoppilaitokseen ja suoritti 18-vuotiaana laitoshuoltajan ammattitutkinnon.

– Tapasin elokuvien jälkeen grillillä ensimmäisen mieheni. Aloimme seurustella ja menimme naimisiin, kun täytin kaksikymmentä.

Anne-Maria opiskeli tuolloin kauppaoppilaitoksessa merkonomiksi, koska ei voinut astmansa vuoksi työskennellä laitoshuoltajana. Hän oli ylipainoinen, mutta ryhtyi laihduttamaan raivoisasti sen jälkeen, kun kuuli jonkun koulussa toteavan: ”Törkeää, kun nuori ihminen päästää itsensä tuollaiseksi.” Lisäpotkua antoi terveydenhoitajan toteamus, ettei hän kymmenen vuoden päästä kävelisi, jos paino yhä nousisi.

– Laihdutin itseni nälkäkuikeloksi, ja minulla todettiin anoreksia.

Syömishäiriöstä huolimatta Anne-Maria tuli raskaaksi. Poikansa syntymän jälkeen hän sairastui synnytysmasennukseen eikä kyennyt palaamaan töihin. Hoidoksi tarjottiin mielialalääkkeitä ja lyhytterapiaa. Hän ei kuitenkaan saanut purkaa kuormaansa juurta jaksain, koska hoitajat vaihtuivat koko ajan.

– Avioliitossani oli ongelmia. Lisäksi minulle tärkeät mummoni ja tätini kuolivat perätysten. Masennukseni syveni psykoottiseksi, ja halusin vain kuolla. Jouduin sairaalahoitoon.

Vertaistuki on auttanut Anne-Mariaa suuresti. Oman tarinan kertominen ja kuulluksi tuleminen voimaannuttaa.

Tammikuussa 1996 Anne-Maria sai kaksi diagnoosia: epävakaa persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Epävakaan persoonallisuuden on vaikeaa säädellä tunteita, vuorovaikutusta, oman käyttäytymistään ja minuuden kokemustaan. Kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle ominaista ovat vaihtelevin välein toisiaan seuraavat masennus- ja mania- tai hypomaniajaksot.

– Kaksisuuntaisen diagnoosi pohjautui ymmärtääkseni pitkälti siihen, että olin ostanut kirppikseltä 150 markalla lapselleni vaatteita ja itselleni toppahaalarin. Tällainen rahan käyttö ei ollut minulle tyypillistä, ja siksi ajateltiin, että minulla meni lujaa. Tuhlaamistani siis pidettiin manian merkkinä. Itse epäilin diagnoosia alusta asti.

Diagnoosit hävettivät Anne-Mariaa suunnattomasti. Häpeää syvensi se, että hänet passitettiin sairauseläkkeelle.

– Olin vasta 26-vuotias, mutta minut luokiteltiin yhteiskuntakelvottomaksi. Se lisäsi riittämättömyyden ja kelvottomuuden tunteita, joita olin kokenut pienestä pitäen. Minulle ehdotettiin myös kierukkaa, etten vain saisi lisää lapsia. Sekin oli kova pala, sillä olisin halunnut ison perheen.

Mielialalääkitystä lisättiin niin, että Anne-Maria koki olevansa ”tönkkösuolattu muikku”. Ajan myötä hän alkoi säästää osan lääkkeistä, jotta voisi tappaa itsensä niillä. Itsetuhoiset ajatukset risteilivät mielessä jatkuvasti.

– Olin hyvin pettynyt omaan elämääni ja saamaani hoitoon. Minulle sanottiin vain, että pärjäile. Lapsuuden traumoista ei puhuttu, vaikka yritin nostaa niitä esiin. Kerran eräs terapeutti purskahti itkuun, kun aloin avata tarinaani. En sen jälkeen uskaltanut puhua hänelle, koska en halunnut järkyttää häntä.

Lopulta Anne-Maria sai tarpeekseen. 37-vuotissyntymäpäivänään hän ilmoitti käynnillä psykiatrisen hoitajan luona, että hänellä oli laukullinen lääkkeitä. Hän uhkasi ottaa ne, jollei hoitoyksikkö suostuisi yhteistyöhön. Anne-Maria oli mielestään yrittänyt riittävästi saada apua, tuloksetta.

– Olin kirjoittanut hoitajalle kirjeen, jonka hän pakotti minut lukemaan ääneen. Ilmeisesti hän ymmärsi, että olin tosissani, sillä hän lähti siltä istumalta lääkärin luo.

Kun Anne-Maria ajoi kotia kohti, puhelin soi. Soittaja oli psykiatri, jonka kanssa hän ei ollut asioinut ennen. Hänelle tuli välittömästi tunne, että nyt puhelimessa oli oikea ihminen. Seuraavan puolen vuoden ajan Anne-Maria puhui lääkärin kanssa lähes joka arkipäivä.

– Kävimme läpi koko elämäni. Lääkäri purki kaksisuuntaisen diagnoosin, mikä kevensi oloani henkisesti.

Anne-Marian syömishäiriö oireili kuitenkin rajusti. Hän oli laihtunut niin, että häntä oli vaikea tunnistaa naiseksi. Vasta kun lääkäri uhkasi häntä nenä-mahaletkuruokinnalla, hän ymmärsi, että oli syötävä enemmän.

– En enää muista, missä vaiheessa anoreksiani muuttui epätyypilliseksi syömishäiriöksi, jossa laihduttaminen päättyy ahmimiseen. Sen vuoksi muutuin nopeasti langanlaihasta lihavaksi. Tämä sai yhden hoitajan epäilemään, olinko oikeasti sairas vai teeskentelinkö. Päätin, etten enää menisi psykiatriselle poliklinikalle irvailtavaksi.

Anne-Maria jäi tyhjän päälle. Hän oli kuitenkin sen verran paremmassa kunnossa, että jaksoi jälleen opiskella. Hän valmistui sanataideohjaajaksi ja teki alan töitä osa-aikaisesti nelisen vuotta.

– Opiskelu ja työnteko pitivät minut järjissäni. Sain myös hyvää mieltä laihduttamisesta, johon olin jälleen ryhtynyt. Se toi minulle kontrollin tunteen ja sai liikkumaan paljon. Tosin eihän se tervettä ollut. Kerran juoksin 20 kilometriä syötyäni yhden näkkileivän.

Vuonna 2015 Anne-Marian avioliitto päättyi eroon. Se syöksi hänet vakavaan masennukseen. Hän lähti Turkkiin matkalle, jolta ei aikonut palata.

– Olin päättänyt mennä mereen, mutta en sitten mennytkään. Kiitos siitä kuuluu nykyiselle miehelleni. Tapasin hänet hetkellä, jolloin luulin, ettei toivoa enää ole.

Anne-Marian elämässä kääntyi uusi luku. Hän koki pitkästä aikaa tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin oli.

– Vaikka olin lihava enkä ollut enää nuori tyttö, olin silti parasta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kun olin lähdössä takaisin Suomeen, hän huusi perääni, että tulethan varmasti takaisin.

Seuraavan vuoden syksyllä Anne-Maria avioitui uuden rakkautensa kanssa. Suomeen mies muutti vuonna 2019. Vasta silloin Anne-Marian masennus hellitti ja hän pääsi eroon itsetuhoisista ajatuksista.

– Sitä ennen minulla oli synkkiä hetkiä, koska en uskaltanut luottaa, että muutto toteutuisi. Kävin muutaman kerran terapiassa, mutta se loppui kuin kanan lento, kun jouduin kahdesti perumaan ajan. En kuulemma ollut valmis sitoutumaan.

Tämänhetkistä vointiaan Seinäjoella asuva Anne-Maria kuvailee yllättävän hyväksi. Hänellä on yhä masennukseen taipuvainen mieli, mutta nyt hän pärjää yhdellä psyykenlääkkeellä. Järjetön laihduttaminen on historiaa, joskin paino on pudonnut 160 kilosta 100 kiloon. Tässä ovat auttaneet laihdutuslääke ja lihavuusleikkaus. Alun perin hän sai lääkkeen diabeteksen hoitoon.

– Olen sairastanut diabetesta parikymppisestä, ja verensokeri huiteli taivaissa. Diabeteshoitaja kannusti minua pudottamaan painoa, jotta pääsisin lihavuusleikkaukseen. Käytin lääkettä neljä vuotta ja viime syksynä olin leikkauksessa.

Ennen leikkausta Anne-Maria kävi psykologin arviossa. Arvion mukaan hän oli psyykkisesti tasapainoinen ja soveltui täysin leikattavaksi.

– Olennaisinta tasapainon saavuttamisessa on ollut anteeksianto. Kävin yksitellen läpi kaikki ihmiset, jotka olivat kohdelleet minua huonosti. Päätin antaa heille anteeksi, mukaan lukien nyt jo edesmennyt isäpuoleni. Se oli paras ratkaisu, jonka olen ikinä tehnyt. Tosin se vaati aikaa pysähtyä, keskittyä ja muistella, mitä oli tapahtunut ja päästää tapahtuneesta irti.

Hän on saanut apua myös vertaistuesta. Oman tarinan kertominen ja kuulluksi tuleminen on ollut voimaannuttavaa. Anne-Maria on pannut saamansa hyvän kiertämään ja toimii nykyään itse vertaistukijana. Lisäksi hän on palannut osa-aikaisesti työelämään.

– Työskentelen kolmatta vuotta saman ihmisen henkilökohtaisena avustajana. Nautin työstäni ja koen olevani jälleen tarpeellinen.

Anne-Maria sanoo oppineensa paljon kokemuksistaan. Hän osaa suojella itseään ja sanoa ei, kun jokin asia ei tunnu hyvältä. Siinä on auttanut psykofyysinen toimintaterapia.

– Siellä piti liikeratojen kautta opetella sanomaan ei niin, että se kuuluu ja tuntuu. Ennen en uskaltanut sanoa koko sanaa ääneen, jottei kukaan loukkaannu. Enää muiden miellyttäminen ei ole pääasia, vaan tärkeämpää on miellyttää itseäni.

Enää Anne-Maria ei myöskään häpeä diagnoosejaan. Se on hyvin vapauttavaa, koska hän eli häpeän vankina vuosikausia.

– En ole ihan vakuuttunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, sillä mieleni ei ailahtele ja horjahtele samalla lailla kuin joillakin muilla, joilla on sama diagnoosi. Mutta kulkekoon mukana. Pääasia on, että kuljen eteenpäin.

Taiteen tekeminen on Anne-Marialle tärkeä voimanlähde. Hän maalaa ja tekee koruja. Muita harrastuksia ovat ompeleminen, kirjoittaminen ja kuntosalilla treenaaminen.