Itsemurhaa suunnitellut Henri Partala ei usko, että olisi selvinnyt ilman sienitrippiä

”Tässä kohtaa asettelin vyötä portaikkoon”, lukee ystäväni Henri Partalan, 35, minulle lähettämässä Whatsapp-viestissä. Olen pyytänyt nähdä hänen Kanta-kirjauksiaan tätä juttua varten. Tuo lause lukee psykiatristen osastojaksojen, tutkimusten ja lääkemääräysten välissä lihavoituna.

Vasta silloin todella ymmärrän, millaisesta kuopasta ystäväni on noussut.

”Se on hiton hyvä, etten ollut koskaan esimerkiksi harrastanut metsästystä. Jos minulla olisi ollut niinä muutamana hetkenä kyky lopettaa kaikki nopeasti, olisin tehnyt sen, no questions.”

Nyt, kun pari vuotta on kulunut, hän julkaisee uutta musiikkia bändinsä kanssa, urheilee ja tekee ilmeisen vaativaa ja hyväpalkkaista työtä. Hän puhuu intohimoisesti ja voimakkain sanankääntein niin musiikista, lääketeollisuuden lobbaamisesta kuin mielen ja kehon yhteydestäkin.

Hän on juuri palannut Amsterdamista sienitripiltä.

Tammikuussa 2021 olimme tavanneet Henrin kanssa pitkästä aikaa ja kaikki vaikutti ihan tavalliselta. Oli musiikin tekoa ja työprojekteja, siis paljon kiirettä, mutta mielekästä sellaista.

Meni puoli vuotta, ja ääni kellossa muuttui. Henri vastasi viestiini monen päivän viiveellä:

Vedin koneen tilttiin aivan täysin, eli aika täydellinen uupumus ja sen tuomat monenlaiset oireet. Kesä on mennyt enemmän ja vähemmän sairaslomalla ja sekaisissa merkeissä.

Ongelmat olivat alkaneet maaliskuussa portaista, niistä samoista, jonne kaikki uhkasi päättyä. Ongelmien vyöry alkoi kaatumisesta, josta seinässä on yhä kantapään jälki muistona.

”Että muistan kaiken läpikäymäni, kun näen sen.”

Ilmassa oli jo muutaman kuukauden ollut erilaisia ylikuormituksen oireita: sairastelukierrettä, unettomia öitä ja virittyneisyyttä. Sitten hän kaatui. Mutta oli kiire töihin, tärkeä asiakaspalaveri odotti.

Yli viikon kylki kipuili niin, ettei kättä saanut nostettua. Siitä alkoi kierre: lihakset jännittyivät, pallean liikkeet ja sen myötä myös hengitys rajoittuivat. Se pahensi ahdistusta ja stressitilaa. Samalla paheni unettomuus. Lantionpohja kramppasi. Se oli Henrin sanoin totaalinen fatal error kehossa. 

Lopulta oli mentävä lääkäriin. Ortopedi totesi kylkiluun todennäköisesti murtuneen. Henrin lantionpohjan oireita taas hoidettiin eturauhastulehduksena, sillä niiden oireet ovat samankaltaisia. Siihen määrättiin siprofloksasiinia, joka on hyvin kudoksia läpäisevä antibiootti. Sen tiedetään aiheuttavan haittavaikutuksena vakavia hermostollisia oireita sekä psyykkisiä sairauksia ja itsetuhoisuutta – erittäin harvoin, mutta jonkun kohdalle harvinaisetkin haitat osuvat.

Siprofloksasiini voi aiheuttaa myös lihaskramppeja. Henri uskoo, että antibioottikuuri pahensi lantionpohjan kramppia, aiheutti painajaisia ja pahensi näin entisestään stressiä ja unettomuutta.

Hän muuttui työkykyisestä, tosin siinä rajalla keikkuvasta, kahdessa viikossa täysin potilaaksi.

Ilman kaatumista totaalista stoppia ei ehkä olisi tullut, mutta uupumus olisi todennäköisesti silti saanut hänet kiinni. Työterveyden uupumustestit olivat huutaneet punaisella jo vuosia sitten.

Henkiset oireet pahenivat fyysisten myötä. Ensin oli turhautumista omaan elämäntilanteeseen. Pettymyksiä ja katumusta. Se muuttui pikkuhiljaa kyynisyydeksi. Kaikki tunteet lähtivät kasvamaan ja vaihtuivat lopulta täydeksi näköalattomuudeksi. Ei ollut mitään syytä tehdä mitään, ja Henri tunnisti olevansa itselleen fyysinen uhka. Elämällä ei tuntunut olevan mitään tarjottavaa.

”Päivittäiset pohdinnat olivat enää valintoja siitä, että onko hengissä vai ei.”

Unettomuutta hoidettiin psykoosilääkkeillä, ja Henri oli kaksi jaksoa Pitkäniemen psykiatrisessa sairaalassa. Siellä alkoi tinnitus, joka meinasi tehdä hulluksi.

”Mikään ei voi olla karseampaa kuin se saatanan vinkuminen, kun ei muutenkaan saanut nukuttua.”

Kaikki mahdolliset hoitomuodot oli jo kokeiltu terapioista TMS-laitteeseen. Sillä stimuloidaan aivoalueita magneettipulsseilla pään ulkopuolelta.

Henrille oli selvää, että jotain muuta piti keksiä.

Hän päätti kokeilla psykedeelejä. Siitä tuli ainoa, himmeä valo tunnelin päässä. Viimeinen vaihtoehto.

Sieniretket ovat kiinnostaneet minua jo pidemmän aikaa. Vaikka psyyken peukaloiminen omatoimisesti on tuntunut minulle liian pelottavalta, olen kuullut useammalta tutultani psykedeelimatkoista hyviä, jopa elämää muuttaneita kokemuksia. 

Moni käyttää laittomasti psykedeelejä itsensä kehittämiseen, moni mielenterveysongelmiensa hoitamiseen.

Mediassa esitellään lupaavia tutkimustuloksia ja julkaistaan tarinoita elämää muuttaneista tripeistä – tässä niitä on taas yksi lisää. Kokemus houkuttaa ehkä siksi minuakin jatkuvasti enemmän.

Soitan videopuhelun lääkäri Antti Huplille. Hän erikoistuu psykiatriaan ja päihdelääketieteeseen ja on usein asiantuntijana aihetta käsittelevissä artikkeleissa.

Huplilla on videopuhelun taustana teemaan sopivasti satumainen sienitalo.

Olisi hullua ajatella, ettei psykedeelien käyttö lisääntyisi sitä mukaa, kun niistä puhutaan mediassa, hän sanoo. Psykedeelejä hypetetään ja popularisoidaan, joten on selvää, että ihmiset haluavat kokeilla itsekin. THL:n tuoreimman tilaston mukaan jo 5,3 prosenttia suomalaisista on kokeillut huumaavia sieniä, kun 30 vuotta sitten luku oli 0,3 prosenttia.

Varovaisen positiiviset tutkimustulokset psykedeeleistä on kuitenkin saatu aikaan hyvin kotrolloiduissa ja optimaalisissa olosuhteissa. Osallistujat ovat huolellisesti valikoituja. Potentiaali on suuri, ja Hupli uskoo, että psykedeeleistä saadaan lisätyökaluja mielenterveyden ja päihderiippuvuuksien hoitoon. Mutta ovatko ne ihan niin tehokkaita kuin alustavat tulokset antavat ymmärtää? Todennäköisesti eivät.

”Niillä voi saada aikaiseksi todella traumaattisiakin kokemuksia”, Hupli sanoo.

Psykedeelit voivat laukaista psykoosin, jos psykoosialttiutta on jo valmiiksi. Toisaalta voimakas kokemus voi aiheuttaa turvattomuutta, jopa traumatisoida. Riski siihen on suurempi, kun kyse on ihmisistä, joiden mieli on jo haavoittuvainen. Voi myös käydä niin, että psykedeelien aikaan saamaa kokemusta ei pääse sisällyttämään arkielämäänsä, kun siitä ei voi leimaantumisen pelossa puhua.

”Miksei meillä ole paikkoja, missä ihmiset pääsisivät turvallisesti integroimaan näitä kokemuksia ilman että heidät tuomitaan? Julkisessa hallinnossa mietitään, että jos tarjotaan tällaisia palveluja, niin huumausaineiden käyttö hyväksytään. Mutta ihmiset käyttävät niitä kuitenkin”, Hupli sanoo. 

Toisinkin voisi olla. Esimerkiksi Hollannissa kansallisessa televisiossa näytetään, miten joihinkin päihteiden aiheuttamiin kokemuksiin pitää valmistautua. 

”Jengi tietää, että miten niitä käytetään oikein, sekä sen, että jos taustani on tällainen, näihin ei kannata koskea.”

Henri otti psykedeelit puheeksi erään kaverinsa kanssa – kutsutaan häntä tässä nimellä Joonas. Kävi ilmi, että Joonaksella oli niistä jo entuudestaan paljon kokemusta. Heräsi varovainen idea: ehkä voisimme järjestää session. Joonas ei suhtaudu psykedeeleihin kevyesti, ja siksi mielipidettä pyydettiin myös kolmannelta osapuolelta, jolla oli kokemusta sekä psykedeeleistä että mentaalivalmentamisesta.

Henri tapasi valmentajaa useamman kerran. Hänen neuvonsa oli, että ennen psykedeeleihin koskemista pitäisi opetella meditaatiota. Se tuntui liki mahdottomalta.

”Silloin ajattelin, että ei voi olla ahtaampaa paikkaa tässä elämässä. Kaikki on ihan päin helvettiä, ja tässä mä istun alas ja hengitän.”

Meditaatio oli valmistautumista siihen, että trippi voi mennä kaoottiseksi, vaikka riskejä pyrittiin minimoimaan myös esimerkiksi rauhallisella ympäristöllä. Henri harjoitteli meditaatiota päivittäin puolen vuoden ajan ennen h-hetkeä. 

Myös Antti Hupli sanoo, että huolellinen valmistautuminen sessioon on tärkeää. 

”Se ei toimi niin, että mennään sunnuntaikävelylle ja otetaan sieniä, vaan siihen pitää lähteä nöyrällä asenteella.”

Psykedeeleistä puhuessa käytetään sanoja dose, set ja setting, siis annos, mielentila ja ympäristö. Ne vaikuttavat siihen, millaiseksi trippi muodostuu. Kodinomainen, lempeä huone, jossa on turvallisia ihmisiä, edesauttaa onnistumista.

”Psykedeeli on kuin megafoni, yleisvahvistaja. Se vahvistaa kokemusta, oli se mikä tahansa”, Hupli sanoo. 

Henri tiesi, että kaikesta valmistautumisesta huolimatta mahdollisuus katastrofiin olisi silti voinut olla käsillä, olihan hänen elämänsä jo jatkuvaa painajaista.

”Mitä, jos olisikin tullut jokin komplikaatio, ja olisin sen jälkeen päätynyt itsemurharatkaisuun? Miten sen asian kanssa muut olisivat eläneet?”

Keväällä 2022 Henri käytti sieniä ensimmäisen kerran. Trippi tehtiin mökillä, sillä hän ei pystynyt matkustamaan kauemmas. Joonas oli mukana.

Sienten vaikutus kestää kuudesta kahdeksaan tuntia, ja aikaan mahtuu monenlaista. Psykedeelinen kokemus on suurimmillaan todella voimakas, jopa psykoosia mallintava kokemus. Arkitajunta pirstaloituu. Monesti sanotaan, että sellainen kokemus pakenee sanallistamista.

”Minulla ei ollut kehoa. En ollut minkäänlainen fyysinen muoto, enkä osannut kaivatakaan sitä. Olin vain ajattelua.”

Henri ymmärsi, millainen suhtautuminen asioihin oli tervettä, millainen hänelle haitallista. Löytyi ajatusmalleja, jotka eivät palvele, esimerkiksi arvostelevaa suhtautumista omaan mutta etenkin toisten tekemisiin.

Hänestä tuntuu, että tuolta matkalta löytyi ikään kuin puhdas tapa ajatella. Se, mikä oli hautautunut omien kokemuksien, katsomusten ja ystävien sekä lähipiirin ajatusten ja kokemusten alle. Hän koki olevansa paljon hyväksyvämpi kuin ennen.

Psykedeeli, psilosybiini, myös siivosi Henrin mielestä näköalattomuuden. Oli mahdollista lähteä toiseen suuntaan. 

Sienet eivät ole kuitenkaan taikakeino, jolla masennus tai ahdistus kaikkoaa. Ennemminkin se voi olla alkusysäys. 

Hupli sanoo, että jos psykedeeliä käytetään terapian apuvälineenä, pitää olla valmis myös jatkamaan työskentelyä tripin jälkeen parantuakseen tai pysyäkseen hyvävointisena. Se tarkoittaa esimerkiksi keskustelu- ja kehoterapiaa, hyviä elintapoja, luonnossa sekä läheisten ihmisten kanssa ajan viettämistä sekä itsetutkistelua, esimerkiksi meditointia tai päiväkirjan kirjoittamista.

Henrin uniongelmat loppuivat ensimmäiseen sienitrippiin. Sen jälkeen hän jaksoi pikkuhiljaa tehdä itselleen hyviä asioita. Vireystila kohosi, kivut alkoivat poistua ja esimerkiksi liikkuminen tuntui paremmalta. Hän uskalsi – ja halusi – mennä ihmisten ilmoille. Kun vanhoja haitallisia ajatuksia sitten alkoi pulpahdella pintaan, niihin pystyi tarraamaan. Siinä auttoi myös meditaatio.

Tapasin Henrin sattumalta pitkästä aikaa. Tiesin, että hän on paremmassa kunnossa, mutta en tiennyt, mitä on tapahtunut. En muista, miten psilosybiini tuli puheeksi, mutta tuskin yllätyin. Henri ei ole ensimmäinen, joka kertoo minulle tällaista tarinaa psykedeeleistä. 

Oikeastaan se suututtaa ja turhauttaa. Tilanne, jossa moni päätyy valitsemaan itsensä hoitamisen laittomasti.

Suomessa psykedeeliavusteista terapiaa ei tarjota. Henri sanoo, ettei laittomuudella ollut hänelle mitään väliä.

”Jos toinen puoli on se, että laitanko itseni kiikkumaan, niin eihän sillä ole mitään merkitystä.”

Kotimaiselle itsehoidolle on toki vaihtoehtoja, esimerkiksi reissu Hollantiin tuhansien eurojen ohjatulle retriitille.

”Tässä maailmassa on hyvin vähän mitään sellaista, mihin ei rahalla ja vallalla pääse. Psykedeelien laittomuus syrjii kaikista eniten heikoimpia. Lainhan pitäisi poistaa porsaanreikiä, joiden ansiosta ihmiset voivat tehdä asioita varallisuutensa turvin”, Henri sanoo.

Hän ajattelee, että lakien pitäisi nimenomaan mahdollistaa heikoimmassakin asemassa olevien ihmisten pääsy tehokkaiden ja viimeisimpien hoitojen pariin. Se toisi myös säästöjä, koska hoidon hitaus ja vanhanaikaisuus maksaa, hän uskoo. Sitä paitsi mielenterveyden ongelmat ovat suurimpia työkyvyttömyyden syitä Suomessa.

On ongelma, että mahdollisuus tähän kaikkeen on vain varakkailla, sanoo Hupli. Suomessa hoitoa mielenterveyden ongelmiin annetaan tietenkin kaikille varallisuudesta riippumatta. Vähävaraisimmilla terveysongelmiin on kuitenkin suurimmat riskit, sillä ongelmat usein kasaantuvat.

Siksi Hupli haluaa lisää psykedeelitutkimusta myös Suomeen. Parhaillaan täällä tutkitaan psilosybiinin käyttöä alkoholiriippuvuuden hoidossa, mutta tutkimukselle on tarvetta myös muiden mielenterveysongelmien hoitoon liittyen.

”Maailman parhaissa lääketieteellisissä yliopistoissa, kuten Johns Hopkinsissa, Harvardissa ja monissa muissa on käynnissä psykedeelitutkimuksia, ja jos Suomi haluaa pysyä kehityksessä mukana, tulisi niitä tutkia enemmän myös täällä.”

Henri kyseenalaistaa nykylääketieteen onnistumisen mielenterveyden hoidossa. Monet vaivat ovat selkeitä: polven kierukka joko leikataan tai ei, ja sillä hyvä. Mutta mielenterveysasiat vaativat aivan erilaista lähestymistä, Henri sanoo.

”Sitä paitsi esimerkiksi hermostoon liittyvät asiat eivät koskaan ole olleet yhtä olennaisessa osassa ihmisten hyvinvointia kuin ne ovat nyt. Meillä on niin valtavasti ärsykkeitä, ja niiden muoto on muuttunut radikaalisti.”

Intervention pitäisi olla nopeampi, sillä aika on ihmistä vastaan. Sitä mieltä Henri on. Aivot ovat plastiset, ja niiden hermoverkot muovautuvat toistoista. Yksi hypoteesi masennuksen syistä on, että masentuneella hermoverkot harvenevat ja lamaantuvat. Siksi pahinta masentuneelle ihmiselle on olla pitkään masentunut – mitä kauemmin tila kestää, sitä vahvemmaksi haitalliset toiminta- ja ajattelumallit aivoissa pääsevät.

”Ihminen kääntyy itseensä, ja sisäisestä puheesta tulee negatiivista. Se on kehä, joka vain kapenee kapenemistaan”, Henri sanoo. Näin hänelle kävi.

Hänestä tuntui myös siltä, että häntä palloteltiin paikasta toiseen, eikä kukaan oikein tiennyt, kenen vastuulla hänen hoitonsa on. Kun yhtälöön lisätään se, että lopulta apua oli laittomasta huumausaineesta, tietenkin se vaikuttaa ajatuksiin.

”Mielenterveyshoito perustuu siihen, että potilas on hoidossa tai sen piirissä vuosia. Se on ongelma, sillä se maksaa aivan helvetisti mutta on tehotonta”, Henri kokee.

Eikä kyse ole vain mielenterveytensä kanssa kamppailevan henkisestä kärsimyksestä. Tulee myös johdannaiskuluja, siis esimerkiksi somaattisia sairauksia, läheisten kuormittumista ja jopa sairastumista.

Kysyn, mitä Hupli ajattelee mielenterveysongelmien nykyhoidosta. Hän sanoo, ettei terveydenhuollon ammattilaisilla välttämättä ole tarpeeksi tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä masennus johtuu ja mitä sille voidaan tehdä. 

”Ammattilainen tuntee itsensä siinä aika aseettomaksi. Ei oikein tiedetä, mihin potilaan voisi ohjata, mitä neuvoja antaa, mitä laboratoriokokeita katsoa ja millaisia työkaluja tarjota.”

Masennuksen lääkehoidossakaan ei ole tapahtunut merkittävää kehitystä sitten SSRI-lääkkeiden keksimisen. Lisäksi alkaa olla melko selvää, etteivät mielialalääkkeet hoida mielenterveyshäiriön juurisyytä vaan helpottavat oireita.

”Niillä on toki aikansa ja paikkansa, mutta liian kauan olemme lääketieteessä turvautuneet pääasiassa niihin”, Hupli sanoo.

Minua kiinnostaa, miksi ihmeessä psykedeelit auttoivat Henriä, kun muista, lukemattomista keinoista ei siihen ollut. 

Vaikutuksesta osa voi olla lumetta, mutta psykedeeli vaikuttaa aivoissa monella tapaa, sanoo Hupli.

Biologisesta näkökulmasta se saattaa niin sanotusti resetoida aivot. Alkaa ikään kuin uusi vaihe.

Masentuneista yli 80 prosentilla on kehossa jonkinlainen tulehdustila. Psykedeeleillä vaikuttaisi olevan myös anti-inflammatorinen vaikutus, eli ne voivat vähentää hermoston tulehdustilaa.

Masennukseen on kuitenkin monta tietä. Yksi on psykologinen. Tunteita voi olla hankala purkaa, kokea ja käsitellä. Saatamme rakentaa muurin, joka ei läpäise enää mitään tunteita, ei siis iloa eikä mielihyvää, sanoo Hupli.

”Psykedeelinen kokemus voi rikkoa filtterit ja suojamuurit, ja sieltä tulee sitten kaikki se alas painettu moska. Jos sen pystyy ottamaan vastaan, systeemi huuhtoutuu. Mutta näkisin, että itse kokemus on tärkeä osa vaikuttavuutta, ja se, että siitä pystyy puhumaan.”

Kesällä 2022 Henrin pahin olo alkoi kääntyä parempaan. Oli helppo lipsua takaisin tuttuihin toimintamalleihin. Taitaa olla toisen tripin aika, Henri ajatteli. Se tehtiin tryffeleiden voimin Hollannissa. Henri oli etukäteen ajatellut, että uusi trippi ikään kuin vahvistaa edellisen kokemuksen oppeja. Kävikin toisin.

Toisella tripillä hän ymmärsi, että sydäntä ja sielua pitää hoitaa jatkossa jo ennalta, eikä asioita kannata painaa sisälle. Amsterdam on täynnä kanavia, ja puolentoista tunnin ajan Henristä tuntui, että hän oli kanavien risteyskohta. Kyyneleiden mukana virtasi pois monta menneisyyden taakkaa. Olo oli puhdistunut, kun vuosia perässä seuranneista kokemuksista saattoi viimein päästää irti.

Mutta pitääkö trippejä nyt sitten tehdä loputtomiin, jotta pää pysyy kasassa? Voiko niitä tehdä aina, kun uusi ongelma nostaa päätään? Ja toisaalta sairastuahan voi uudelleenkin.

Henri ajattelee, että sopivin aikavälein psilosybiini voi tehdä hänelle hyvää. Se on hänelle itsestä huolehtimista, siinä missä hieronta tai hammaskiven poistokin.

”Samalla, kun meillä on vastuu omasta mielenterveydestämme, meillä pitäisi myös olla vapaus huolehtia siitä parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle se taitaa olla tämä.”

Hupli sanoo, ettei tutkijoilla ole varmuutta siitä, miten psykedeeliterapian jälkeen jatketaan. Se johtuu siitä, että psykedeelejä ei ole voitu tutkia moniin vuosikymmeniin, joten tutkimustietoa ei ole riittävästi. Todennäköistä kuitenkin on, että pitkään jatkuneet mielenterveysoireet vaativat useampia hoitokertoja joidenkin kuukausien välein. Ja jos mielenterveysoireet sitten vielä palaavat vaikeina takaisin, hoito voidaan toistaa esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden välein. 

”Joka tapauksessa huomattavasti harvemmin tätä hoitoa todennäköisesti tarvitsee antaa kuin nykyisiä mielenterveyshoitoja.”

Hupli kuitenkin toivoo, ettei psykedeeliavusteissa terapiassa tehdä samaa virhettä, minkä hän näkee yleiseksi länsimaisessa kulttuurissa. Ongelmien hoitamista ei tule ulkoistaa itsen ulkopuolelle, esimerkiksi lääkkeeseen tai kirurgin veitseen, kun suurin osa terveysongelmista ja -oireista olisi hoidettavissa hyvillä elintavoilla, lääkkeettömillä hoitomenetelmillä ja ihmisen ydintarpeiden täyttämisellä.

”Toivon, ettei psykedeeliavusteista terapiaa käytettäisi aina, kun uusi ongelma nostaa päätään. Ongelmaan puututtaisiin ensisijaisesti ennaltaehkäisevästi, ja sen ratkaisemista tuettaisiin muilla keinoilla.”

Henri on miettinyt sairastumisensa syitä paljon.

”Perkasin näiden vuosien aikana lapsuuteni, isäsuhteeni ja kaikki mahdolliset. Selitin itselleni kaikenlaista – ihminenhän kertoo itselleen aina jotakin tarinaa.”

Ilman kaikkea läpikäytyä hän tuskin olisi sukeltanut syvälle oman identiteettinsä uumeniin. Ja siinä ehkä piilikin tärkein: piti purkaa elämänsä ja identiteettinsä atomeiksi ja katsoa, mistä se rakentuu. Hyväksyä se, mikä ei muutu ja mikä on ominaista, mutta muuttaa ehkä suhtautumista siihen kaikkeen. Ja nimenomaan siinä psilosybiini auttoi. 

Henrille valkeni, milloin asioita pusketaan liikaa ja milloin niitä tehdään paljon. Se raja oli aiemmin ollut hämärä. Vaikka aktiivinen elämä on hänelle luontaista, tekeminen lipsahtaa liian helposti pakonomaiseksi suorittamiseksi. Tavoitteet olivat epärealistisia.

Ajatteleeko Henri, että trippailu teki hänestä paremman ihmisen?

”Olisi aika vaarallista ajatella niin. Mutta kyllä mä koen, että olen nyt lähempänä oikeaa ihmisyyttä.”

Entä olisiko hän voinut toipua ilman psilosybiiniä?

”En usko. Sehän ei välttämättä ole totuus, mutta ainakin elämäni olisi voinut ottaa hyvin erinäköisen suunnan.”

Tinnitus jäi. Sitä ei enää nykyään kuitenkaan välttämättä huomaa edes meditoidessa.