Voiko Palestiinan valtio joskus syntyä? Miksi kahden valtion ratkaisussa on outo ristiriita? Tutkija Timo R. Stewart avaa konfliktin kiistakysymykset

Israelin armeijasta eläköitynyt eversti pitää yhdessä kädessään karttaa ja viittilöi samalla takanaan avautuvaa laaksoa auringon paahtamalla kädellään.

– Uusi raja kulkisi tuolla pohjalla, puron luona. Siirtokunta tuolla kukkulalla jäisi Israeliin, laakson toisella rinteellä olevat talot olisivat Palestiinaa.

Pieniä kiviä täynnä oleva rinne on jyrkkä. Siellä täällä on vanhoja oliivipuita, laaksossa muutamia vuohia. Hento savun haju tuoksuu ilmassa. Palestiinalainen kylä on laakson pohjalla kulkevan, varsin kuivan puron lähellä. Israelilainen siirtokunta uusine punatiilikattoisine rakennuksineen kohoaa kukkulan huipulla. Yhden ikkunoista näkee toiseen.

Tottunut silmä huomaa näiden kahden eron jo kaukaa, mutta uusille tulokkaille kerrotaan usein helppo muistisääntö. Siirtokuntien talojen katoilla on valkoiset vesisäiliöt, palestiinalaisten talojen katolla mustat. Se pitää aika pitkälle paikkansa.

Israelilaisten ja palestiinalaisten yhteinen kansalaisjärjestö Geneva Initiative on järjestänyt tällaisia kierroksia useiden vuosien ajan toimittajille, tutkijoille ja diplomaateille. Niiden tarkoituksena on osoittaa, että mikäli Israelin rinnalle perustetaan aikanaan myös Palestiinan valtio, rajalle olisi yhä edelleen käytännössä toimivia reittejä.

Työ on hyvin käytännöllistä. Raja pitäisi nimittäin vetää jonnekin, jos Palestiinan valtio joskus neuvottelujen kautta olisi syntymässä. Mukana on monia sellaisia kuin eversti Shaul Arieli, jotka ovat uransa aikana työskennelleet läheisesti Israelin miehityshallinnon kanssa.

Länsirannalla ei oikeastaan voi matkustaa minnekään törmäämättä sekä israelilaisiin siirtokuntiin että palestiinalaisiin kyliin ja kaupunkeihin. Reilun 5 000 neliökilometrin eli suurin piirtein Päijät-Hämeen tai Etelä-Karjalan kokoisella alueella asuu melkein puoli miljoonaa israelilaista siirtokuntalaista ja noin kolme miljoonaa palestiinalaista. Kaiken keskellä on vielä lähes miljoonan asukkaan Jerusalemin kaupunki. Niitä ympäröi kolmessa ilmansuunnassa varsinainen Israel.

Siirtokuntia on laskentatavasta riippuen reilut 140, ja ne on rakennettu Israelin vuonna 1967 miehittämälle alueelle. Tätä ennen Gazan kaista oli Egyptin ja Länsiranta sekä Itä-Jerusalem Jordanian miehittämiä alueita. Monet palestiinalaiset vastustivat Jordanian valtaa, mutta heille annettiin kuitenkin kansalaisoikeudet. Israelin miehitys on sen sijaan luonut järjestelmän, jossa Israelin kansalaiset asuvat ei-kansalaisten eli palestiinalaisten keskellä. Suurin osa maailmasta, Suomi mukaan luettuna, pitää siirtokuntia kansainvälisen lain mukaan laittomina. Israelin tärkeimmän tukijan Yhdysvaltojen kanta on vuosien mittaan vaihdellut, mutta yleensä se luonnehtii siirtokuntia vähintään ongelmaksi kahden valtion ratkaisun kannalta.

Kahden valtion ratkaisulla tarkoitetaan sitä, että vuonna 1948 perustetun Israelin rinnalle perustettaisiin viimein myös Palestiinan valtio. 1990-luvun Oslon rauhanprosessissa yritettiin edetä askel kerrallaan tähän suuntaan. Sen osana perustettiin Palestiinalaishallinto, jolla oli osittainen autonomia osissa Länsirantaa ja Gazan kaistaa. Ajatuksena oli, että viiden vuoden siirtymäajan jälkeen luottamus olisi kasvanut ja päästäisiin solmimaan lopullinen rauhansopimus. Siinä ei kuitenkaan onnistuttu. Neuvottelut kariutuivat ja väliaikaiseksi tarkoitettu tila on jatkunut nyt kolme vuosikymmentä.

Rauhanneuvotteluihin liittyviin vaikeisiin kysymyksiin kuuluu kysymys rajoista ja siirtokunnista. Jos raja vedettäisiin sinne, missä ne olivat 1967, jäisivät siirtokuntalaiset vähemmistöksi uuteen Palestiinan valtioon. Ajatus ei ole vedonnut sen enempää siirtokuntalaisiin kuin palestiinalaisiinkaan. Siirtokuntien jättäminen osaksi Israelia taas tekisi Palestiinan kartasta reikäjuuston näköisen. Satojen tuhansien ihmisten evakuoiminen kodeistaan ei myöskään kuulosta helpolta toteuttaa.

Useimmat ratkaisumallit sisältävät yhdistelmän yhteisesti hyväksyttyjä rajamuutoksia siirtokuntien kohdalla, hankalimmissa paikoissa olevien siirtokuntien evakuoimisen sekä mahdollisuuden myös paikalleen jäämiseen.

Vaikeita kysymyksiä on toki muitakin. Jerusalem on erittäin tärkeä sekä israelilaisille että palestiinalaisille. Molemmat haluavat sen ehdottomasti pääkaupungikseen. Erilaisissa rauhansuunnitelmissa on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, että tämä Israelin ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungikseen julistama urbaani alue on käytännössä varsin jakautunut. Suurin osa kaupunginosista on joko täysin Israelin juutalaisten tai palestiinalaisten asuttamia. Monesti jo korttelin mittainen kävely tai kadun ylitys vie täysin erilaiseen todellisuuteen. Jerusalemissa on jopa kaksi täysin erillistä bussiverkostoa, yksi palestiinalaisille, toinen israelilaisille.

Vielä yksi keskeinen ongelma on kysymys Palestiinan pakolaisista. Palestiinalaisille näiden 1947–1948 paenneiden tai karkotettujen ihmisten ja heidän jälkeläistensä oikeudet ovat luovuttamattomia. He menettivät kotinsa alueella, josta tuli sotien jälkeen Israelin valtio. Israel ei päästänyt heitä palaamaan.

Miljoonien pakolaisten jälkeläisten paluu merkitsisi, etteivät juutalaiset olisi enää enemmistönä Israelissa. Tätä on pidetty hyvin tärkeänä, eivätkä useimmat Israelin juutalaiset kannata paluuta lainkaan. Kompromissiratkaisuja on esitetty tähänkin, enimmäkseen siltä pohjalta, että palestiinalaisten pakolaisten kirjaimellinen paluu Israelin valtion alueelle toteutuisi vain harvoille mutta jonkinlainen periaatteellinen tunnustus ja hyvitys annettaisiin silti kaikille.

Myös Gazan kaistan ja Länsirannan fyysinen etäisyys toisistaan tuo mukanaan ongelmia. Maayhteyden avaaminen miehitettyjen palestiinalaisalueiden osien välillä olisi aivan välttämätöntä, mutta se kulkisi Israelin halki.

Länsiranta

Monet tutkimusinstituutit ja järjestöt, kuten kierroksia järjestävä Geneva Initiative, ovat tarjonneet näihin kaikkiin kysymyksiin käytännön ehdotuksia jo vuosikymmeniä. Pelkkä tieto ja tekniset ratkaisut eivät kuitenkaan ole riittäneet. Siitä huolimatta, että niihin kuuluu monia aidosti vaikeita kysymyksiä, nykyinen umpikuja ei johdu teknisistä vaikeuksista.

Kahden valtion ratkaisussa onkin outo ristiriita. Asiaan perehtyneet ovat jo vuosien ajan voineet kertoa melko tarkalleen, miltä se näyttäisi. Hyvinkin yksityiskohtaisia käytännön ratkaisuja on, ja ne ovat kohtuullisen hyviä. Se, mikä puuttuu, ja mikä on puuttunut jo vuosikausia, on poliittinen tahto. Eikä poliittisen tahdon löytyminen ole ikinä näyttänyt yhtä kaukaiselta kuin juuri nyt.

Israelissa ihmiset ovat täynnä vihaa ja surua Hamasin lokakuun alussa tekemän valtavan verisen terrori-iskun vuoksi. Hamas nähtiin jo valmiiksi leppymättömänä vihollisena ja siviilien murhaajana, nyt asenteet muitakin palestiinalaisia kohtaan ovat koventuneet merkittävästi. Israelin näkökulmasta tällaisia iskuja ei yksinkertaisesti voi tulla lisää, eikä palestiinalaisiin luoteta. Jos heillä olisi aidosti itsenäinen valtio, mikä estäisi heitä varustautumasta ja iskemästä sieltä aikanaan Israeliin?

Yhteensä noin 700 000 israelilaista asuu Länsirannan ja Itä-Jerusalemin siirtokunnissa. Toisin sanoen joka kymmenes Israelin juutalainen asuu 1967 miehitetyllä alueella. Benjamin Netanjahun oikeistohallitus ajaa siirtokuntien laajenemista voimakkaasti, mutta monet israelilaiset eivät varsinaisesti piittaa niistä. Ne ovat kuitenkin riittävän tärkeitä riittävän monelle, ettei niistä luopuminen ole ollut poliittisesti mahdollista. Ennen kuin Hamas lokakuun alussa teki terrori-iskun Israeliin, tilanne näytti Israelin näkökulmasta myös varsin siedettävältä. Turvallisuustilanne näytti olevan hallittavissa. Kansainvälinen kritiikki yhä jatkuvaa miehitystä kohtaan oli ponnetonta.

Kun mitään ei välttämättä ole tarvinnut tehdä kahden valtion ratkaisun edistämiseksi, mitään ei ole tehty. Pääministeri Benjamin Netanjahulle tämä on ollut myös strateginen valinta.

Palestiinalaisille kahden valtion ratkaisu merkitsisi luopumista unelmasta isovanhempiensa jakamattomasta Palestiinasta. Palestiinan vapautusjärjestö PLO suostui aikanaan tähän. Oslon sopimuksessa 1993 se tunnusti virallisesti Israelin valtion olemassaolon ja suostui neuvottelemaan sen kanssa. Sen sijaan Gazan kaistalla valtaa vuodesta 2007 asti pitänyt Hamas ei hyväksy Israelin valtiota tai kahden valtion mallia kuin väliaikaisena ratkaisuna. Tällainen muotoilu, ja Hamasin terrorismi, ei ymmärrettävästi ole herättänyt luottamusta israelilaisissa.

Palestiinalaisten usko kahden valtion ratkaisuun ja neuvotteluihin on kokenut kovia kolauksia. Rauhanprosessi on nähty Israelin keinoksi estää itsenäisen Palestiinan syntyminen jakamalla palestiinalaiset ja sitomalla heidät epätyydyttäviin väliaikaisratkaisuihin, jotka todellisuudessa muuttuvat pysyviksi. Osissa Länsirantaa toimivan Palestiinalaishallinnon kannatus on pohjamudissa, sen johtajat ja turvallisuusjoukot nähdään Israelin miehityksen alihankkijoina, ei oman kansallisen vapautuksen edesauttajina.

Gazan kaistalla valtaa pitänyt Hamas ei ole sekään ollut suosittu, mutta se on pystynyt käyttämään Palestiinalaishallinnon alennustilaa perusteluna väitteelle, etteivät neuvottelut johda mihinkään. Yhdysvaltojen ja EU:n hyvään tahtoon ei myöskään luoteta. Vaikka aseellinen vastarinta ei ole johtanut tuloksiin, eivät ole neuvottelutkaan.

Vaihtoehto kahden valtion ratkaisulle on olemassa: tasavertaiset kansalaisoikeudet sekä israelilaisille ja palestiinalaisille samassa valtiossa, mikä ratkaisisi monia ongelmia kerralla. Etenkään Israelin juutalaiset eivät kuitenkaan ole siihen valmiita. Luottamuspulan lisäksi se tekisi tyhjäksi unelman valtiosta, jossa juutalaiset olisivat enemmistönä.

Siksi kahden valtion vaihtoehtona on vain nykyisen tilanteen jatkuminen. Se on sopinut Israelille mutta ei voi kelvata palestiinalaisille. Elämä ilman itsemääräämistä, oikeuksia tai edes vapauksia liikkua vapaasti ei ole jotain, mihin palestiinalaisten enemmistö olisi valmis loputtomasti tyytymään. Umpikujan ainekset ovat koossa.

Onko nykyisessä verisessä sodassa nähtävissä edes pientä, katoavaa toivon hippusta? On, nimittäin siinä, että maailma tiedostaa aiempaa paremmin sen, ettei nykytilanne voi jatkua. Vaihtoehdon ääriviivat ovat tiedossa.

Muun maailman on pakko osoittaa Israelilta ja palestiinalaisilta puuttuvaa poliittista tahtoa paljon nykyistä päättäväisemmin. Jos näin ei tehdä, on vain ajan kysymys, milloin Lähi-idässä soditaan uudelleen.

Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa. Israel–Palestiina-konflikti on hänen erikoisalaansa.

Lisäys 6.11. klo 9.58: Lisätty tieto graafikosta sekä karttojen lähteistä ja 7.11. klo 8.40: Länsirannan karttaan otsikko.