Omaa isää ymmärtää parhaiten kun elää elämässä samoja vaiheita – mutta miksi isän hyväksyntä merkitsee niin paljon?
Ehkä isien todellinen perintö onkin pienissä hetkissä, kun huomaa toimivansa samoin. Silloin tunnistaa itsessään samoja piirteitä: rohkeutta tai myös virheitä, kirjoittaa päätoimittaja Samuel Savolainen.
Isät koskettavat. Hyvässä tai pahassa, isä on hahmo, jonka varjo ulottuu pitkälle lasten elämään.
Tuoreeltaan Hjallis ja Joel Harkimo kertoivat Avussa, miten he käsittelevät yhdessä elämän vaikeimpiakin asioita. Raskaaseen vuoteen on mahtunut kuolemia ja Joelin avioero, mutta he luottavat siihen, että yhdessä selvitään. Jotain samaa heissä on: jääkiekko, politiikka, yksinpurjehdus – ja ehkä myös tapa kohdata maailma.
Antti Lindtman ja Emil Larmi puhuvat perheidensä menetyksistä, niistä hetkistä, kun tulevaisuus ehti jo hahmottua, ja sitten se vietiin pois.
Joukko miehiä pohtii lisäksi isiensä kuolemia – viimeistä eroa, joka pakottaa katsomaan, mitä kaikkea isä jätti jälkeensä. Monelle isän hyväksyntä ei tule helpolla. Jostain syystä sitä tunnustusta kaipaa: että on riittävä, että isä olisi ylpeä.
”Jossain alitajunnassa olen ehkä halunnut tehdäkin hänestä ylpeän.”
Kun isäni oli pieleen menneen syöpäleikkauksen jälkeen hengenvaarassa, olen jälkeenpäin ajatellut, miten merkityksellistä oli, että hän ehti nähdä poikansa tekemässä samaa työtä. Hänkin oli Avun päätoimittaja – tosin 1980-luvulla. Kun poika puki samat kengät jalkaansa, kehuissaan kitsas mies sanoi olevansa minusta ylpeä. Se merkitsi paljon. Jossain alitajunnassa olen ehkä halunnut tehdäkin hänestä ylpeän.
Lapsena inhosin sitä, miten isä puhisi turhautuessaan. Nyt huomaan tekeväni itse samaa kadonneita sukkia etsiessäni, ja poikani katsovat vierestä ihmeissään. Näin kaikki siirtyy eteenpäin.
Isän perintöä ei olekaan aina kevyt kantaa. Kaikilla isillä ei ole kykyä tai voimia olla niin läsnä tai olla sellaisia kuin lapset toivoisivat.
”Kaikilla isillä ei ole kykyä tai voimia olla niin läsnä tai olla sellaisia kuin lapset toivoisivat.”
Kysyin kerran isältäni hänen uransa vaiheista ja siitä, miksi hän oli tehnyt jonkin erityisen rohkean ratkaisun. Vastaus jäi mieleen: ”No, oli vauhti päällä.”
Samaa vauhtia huomaan itsessänikin – halun liikkua eteenpäin, vaikkei kaikki olisi aivan selvää.
Ehkä isien todellinen perintö onkin pienissä hetkissä, kun huomaa toimivansa samoin. Silloin tunnistaa itsessään samoja piirteitä: rohkeutta tai myös virheitä.
Silloin ymmärtää, etteivät isät lopulta koskaan katoa, vaan he jatkuvat meissä – tavalla tai toisella.
