Raskaus oli ihme, sitten tuli keskenmeno – ”Ei se mene niin, että ensin olisi kaikista kovin suru”, sanoo Antti Lindtman

Vaikeimmilla hetkillä Antti Lindtmania lohdutti ajatus, että lapsi oli kuitenkin ollut olemassa. Tämä lapsi oli todellinen ja tärkeä, vaikka ei koskaan nähnyt päivänvaloa tai vetänyt henkeä. Ehkä jonakin päivänä, vaikka ei tässä elämässä, he vielä kohtaisivat.

Menetys oli raastava. Samalla se teki hänestä isän. Siinä oli kaiken tuskan rinnalla jotain lohdullista, josta pitää kiinni.

Kotinsa ruokapöydän ääressä istuva Antti Lindtman viittaa kädellään kohti olohuoneen ikkunaa. Jonkin matkan päässä, Keravanjoen ja vantaalaisten pientalojen takana kohisee Kehä III. Elokuussa 2016 hän ja vaimo Kaija Stormbom olivat ajamassa sitä pitkin kotiin kesälomareissulta, kun Kaijalle tuli yhtäkkiä kovin kylmä. Yöllä nousi korkea kuume.

Kaija odotti parin lasta. Alkuraskauden riskit olivat jo kaukana, ja raskauden piti olla turvallisilla viikoilla. Ehkä Kaija oli vain saanut kovan flunssan, he pohtivat. Varmuuden vuoksi Kaija soitti Kätilöopistolle, josta kerrottiin, että hätää ei ole, vauva kestää flunssan. Seuraavana päivänä he päättivät silti käydä tarkistamassa tilanteen.

Kun Kaijaa ultrattiin, Antti oli vieressä. Tutkimuksen tulos oli sokki. Mitään ei ollut tehtävissä. Sikiön sydän ei enää lyönyt.

Antti Lindtman on SDP:n puheenjohtaja ja kansanedustaja, politiikan raskassarjalainen ja tottunut koviin paikkoihin. Sellainen ei silti valmista tilanteeseen, jossa raskaus päättyy keskenmenoon ja toivotun lapsen menehtymiseen. Siitä puhuminen tuo kyyneleet silmiin.

– Kun sanotaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, niin minä kyllä vaihtaisin, Antti sanoo.

Ennen raskautta Antti ja Kaija olivat yrittäneet lasta yli kymmenen vuotta. He olivat tavanneet keväällä 2005, rakastuneet ja alkaneet toivoa lasta. Antti oli silloin 22-vuotias, eikä ollut kovinkaan aktiivisesti miettinyt perheen perustamista.

– Ajattelin, että antaa elämän viedä. En tiennyt, mitä odottaa, ja se myös suojeli.

Aika kului. Ensin kuukausia, sitten vuosia. Parisuhde syveni, ja toiveesta saada lapsi tuli yhä suurempi. He hakivat apua jo varhain. Raskaus ei alkanut. Välillä oli pakko pitää taukoa. Mielessä kävi, uskaltaako enää yrittää, etteivät toiveet taas herää ja pääty sitten pettymykseen.

Kaijan lapsi Mandi oli ollut 7-vuotias, kun Antti ja Kaija tapasivat. Antti keskittyi ajattelemaan, kuinka paljon iloa Mandi tuo hänellekin.

Sitten Kaija tuli raskaaksi.

– Se tuntui ihmeelliseltä. Se oli ollut kaikkien ponnistelujen arvoista, Antti sanoo.

Raskaus oli iloista aikaa. Kaikki eteni niin kuin pitikin. Kunnes Kaijalle nousi kuume.

Kun sairaalassa selvisi, että raskaus oli mennyt kesken, Kaija otettiin osastolle. Hänen piti synnyttää menehtynyt lapsi. Hän oli sairaalassa useamman päivän. Antti oli mukana niin paljon kuin oli mahdollista ja sallittua.

Oli tärkeää, että he saattoivat jättää lapselle jäähyväiset. Sairaalapastori piti siunaustilaisuuden kappelissa Meilahdessa.

Keskenmenon syy oli tulehdus, mutta mitään varsinaista selitystä sille ei löytynyt.

Antti ja Kaija olivat kertoneet raskaudesta vain Mandille ja Antin isälle. He olivat ajatelleet, että vaikeneminen suojelee heitä, jos kävisi jotain ikävää. Kun pahin sitten tapahtui, ympärillä ei ollut juurikaan ihmisiä, joille puhua.

– Sitä on tavallaan niiden varassa, joille on kertonut. Olimme aika yksin.

Antti ei jäänyt sairauslomalle. Eihän töissä tiedetty heidän tilanteestaan. Hän oli silloin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ja puolueella oli kesäkokous Kuopiossa ja Joensuussa.

– Jos olisin jäänyt pois määrittelemättömästä syystä, sitä olisi ihmetelty. En vain pystynyt olemaan pois.

Oma maailma oli kuitenkin ihan eri taajuudella kuin työmaailma. Kuin olisi elänyt yhtä aikaa kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa. Sitä jatkui koko synkän syksyn.

– Ei se mene niin, että ensin olisi kaikista kovin suru, joka sitten lievenisi, hän sanoo.

Tuona syksynä virisi keskustelu SDP:n tulevasta puheenjohtajakisasta. Antti Lindtmania toivottiin ehdolle. Hän harkitsi asiaa ja päätti, ettei lähde kisaan – vaikka moni toisti, että jos et nyt lähde, aikasi menee ohi. Julkisuudessa spekuloitiin päätöksen syillä tietämättä, että sen taustalla oli myös raskas keskenmeno.

– Se oli yksi elämäni tärkeimpiä päätöksiä. Siihen liittyi, että päätimme Kaijan kanssa, ettemme luovuta.

Heillä oli herännyt orastava toivo. Olisiko vielä mahdollista yrittää lasta? Vaikka oli käynyt näin, vaikka Kaija oli 53-vuotias? Oli selvää, etteivät todennäköisyydet olleet heidän puolellaan.

Seuraavana keväänä raskaus alkoi ensimmäisestä yrityksestä.

– Se tuntui ihan käsittämättömältä ihmeeltä. Eihän sen mitenkään pitänyt olla mahdollista, mutta silti se oli.

Sofie syntyi marraskuussa 2017. Antti muistaa, kun lapsi nostettiin äitinsä syliin.

– Näin heti piirteistä, että hän on mun lapsi. Syntymä oli ihmeellinen asia ja valtava helpotus.

Hän hakee vähän sanojaan. Hetkeä on vaikea kuvata. Voiko tämä olla tottakaan, hän muistaa ajatelleensa. Että kaikki on hyvin.

– Se oli elämäni hienoin hetki. Varmaan siinä isälläkin hormonit jylläävät silloin.

He sukelsivat täysillä vauvakuplaan. Antti otti lapselle aikaa, piti isyys- ja vanhempainvapaata.

Sofie käy nyt toista luokkaa koulussa. Isänä Antti haluaa olla rakastava ja kannustava.

– Ajattelen, että kasvatuksessa on tärkeää rakastaa ihminen ehjäksi ja kokonaiseksi. Koskaan ei voi antaa liikaa rakkautta ja läheisyyttä.

Lisäksi hän haluaa ruokkia sellaista elämänasennetta, jossa tärkeää ei ole niinkään se, mitä saavuttaa, vaan se kuinka yrittää.

Jalkapallo on aina ollut Antin ykköslaji. Eteisen lattialla on nytkin pallo, jota hän ja Sofie välillä potkivat. Tyttären lajeja ovat tällä hetkellä kuitenkin sirkuskoulu ja muskari.

– Hänestä on kiva roikkua, tehdä siltaa ja seisoa käsillä.

Sofien raskaudessa pariskunta päätti puhua asiasta avoimesti jo melko varhain, vaikka huoli painoikin mieltä. Tällä kertaa he eivät halunneet olla yksin. Samalla he kertoivat aiemmasta keskenmenosta. Sen jälkeen moni otti yhteyttä ja sanoi kokeneensa vastaavaa.

Isänpäivä on Antille vuoden parhaimpia päiviä. Siihen liittyy myös hauska muisto muutaman vuoden takaa, kun Sofie alkoi hahmottaa, mistä juhlinnassa on kyse.

– He tulivat Kaijan kanssa herättämään minua perinteiseen tapaan, toisella oli lahja ja toisella aamupalatarjotin. Sitten Sofie huusi korkealla, kimeällä äänellä, että herää isi, tänään on sun äitienpäivä!

Siihen oli kerrassaan hyvä herätä.