Ex-piispa Irja Askolan uusi elämä palvelukodissa – ”Täällä huomaan, miten tärkeimpiä ovat rakkaat muistot”

Tutut taulut ovat seinällä, Oiva Toikan lasilinnut ikkunalaudalla ja ikkunan takana lähes satavuotinen tammi, jonka tammenterhoista oravat kisailevat. Tärkeimmät kirjat ovat kahdessa kirjahyllyssä, ja terveellistä karpalomehua on jääkaapissa kuten aina. Helsingin piispa emerita Irja Askolan nykyinen kotipesä on kodikas ja aivan hänen näköisensä.

Elämän rakkaat tarinat ja muistot ovat juuri näissä esineissä ja kirjoissa, jotka hän otti entisestä kodistaan mukaansa. Ollaan Etelä-Haagassa, Helander-kodissa, jossa Irja-piispa on asunut runsaan vuoden. Muutto palvelukotiin tuli oikealla hetkellä. Hän ei miettinyt hetkeäkään saadessaan tiedon, että tässä palvelukodissa olisi tarjolla 26 neliön suuruinen yksiö.

– Hetki oli ajoitukseltaan oikea ja sain itse tehdä valinnan. Kenenkään ei tarvinnut sitä puolestani ratkaista. Ja oli ilman muuta tärkeää, että sain sisustaa kodin itse.

– Pieni tämä koti nyt on, mutta aivan riittävä minulle. Iloitsen siitä, että talossa on palvelukodin oma keittiö ja erinomaiset kokit, aamu- ja iltakokki. Saamme syödä hyvää kotiruokaa, mikä on tärkeää asukkaiden hyvinvoinnin kannalta. Ei mitään laitosruokaa!

Matka piispan virka-asunnosta ja ensimmäisten eläkevuosien kodista Kruununhaasta ei ole kilometreissä pitkä, mutta henkisesti muutos on vaatinut monta monituista vaihetta.

Yhteisöllinen asuminen on vaatinut myös totuttelua. Henkisesti haastavaa on ollut opetella yhdistämään tarve yksityisyyteen palvelukodin yhteisöllisyyteen. Omaa ”piispanpesäänsä” hän ei asukastovereilleen esittele.

– Täällä saa eristäytyä, mutta saa olla myös niin aktiivinen kuin haluaa. Vaihtelevasti olen siinä onnistunut. Minulla on lapsuudenperheeni esikoistytön ja ammattini tuomaa vastuuntuntoa, ja on vaikeaa kieltäytyä yhteisistä tilaisuuksista. Koitan muistuttaa itselleni, että olen asukas, en papin palvelutehtävissä.

Ei ole kuitenkaan vaikeaa arvata, että Irja piti viime itsenäisyyspäivänä palvelukodissa hartauden ja jouluhartauden talon muistisairaiden osastolla.

Irja-piispalla on ollut työvuosien jälkeen paljon aikaa. Hän on ehtinyt miettiä paljon sitäkin, miten iso yhteiskunnallinen ongelma on palvelukotien vähäiset resurssit. Iänikuinen poliittinen vääntö vanhustenhoidon laadusta ja määrästä ja hoitajamitoituksista on sivistysvaltiolle häpeällistä.

– On sietämätöntä, että vastuullisesta vanhusten hoivatyöstä maksetaan aivan liian pientä palkkaa. Moni työntekijä joutuu sen takia tekemään toista työtä. Palvelukotien henkilökunnan työ pitäisi julkisessa keskustelussakin tehdä vetovoimaiseksi. Me ikääntyvät olemme kasvava luonnonvara, joka ei lähivuosina ja vuosikymmeninä vähene mihinkään. Päinvastoin.

Hän sanoo, että ikääntyvien ihmisten asumismuotojakin pitäisi kehittää.

– Me olemme kaikki erilaisia koulutustaustoiltamme ja terveydeltämme, ja kaikki tämä pitäisi ottaa huomioon. Emme ole yhtenäinen joukko, joka vain sysätään näkymättömiin, pois silmistä.

Kaikkein tärkeintä on ihmisyyden ja yksilöllisyyden kunnioitus. Ne ovat arvoja, joita Irja Askola puolusti Helsingin hiippakunnan piispana ja maan ensimmäisenä naispiispana kaikissa yhteyksissä.

Entisiä sairauksiaan, kuten vuosia sitten sairastamaansa rintasyöpää, Irja ei enää muistele, ei varsinkaan, koska syöpä saatiin hoidettua. Hän kertoo nyt kuitenkin vuoden mittaisesta piinallisesta vaivasta. Se on jalassa oleva ruusu.

– En edes tiennyt moisesta taudista, mutta herättyäni kahtena yönä jalkakipuun menin palvelukodin hoitajan luo ja näytin jalkaani. Nilkasta polveen oli punertava tulehdus.

Hoitaja lähetti Irjan saman tien haavaklinikalle, jossa lääkäri totesi: ”Tyttö, mikäs sinut tänne toi!”

– Lupsakka mieslääkäri totesi, että jalassani on ruusu ja näytti pientä hyttysenpuremaa jalassani. Siitä bakteeri oli vilahtanut elimistöön. Hän kertoi, että ruusu on vakava ihon ja ihonalaiskudoksen akuutti bakteeri-infektio.

Irja sai rajun antibioottikuurin ja luuli, että vaiva on sillä hoidettu. Toisin kävi. Kymmenellä prosentilla ruusuun sairastuneista tauti jää aktiiviseksi, koska ruusun bakteerikanta ei poistu.

– Haluan kertoa tästä siksi, että ruusuun sairastuneiden määrä on kuulemma kasvanut, varsinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä miksi näin on.

Irja joutuukin nyt ulkona kävellessään käyttämään keppiä – varmuuden vuoksi.

Rakas uintiharrastuskin on saanut jäädä, sillä ruusu ei pidä vedestä.

– Nykyiset irtiottoni ovat aika pieniä. Käyn ystävieni kanssa kävelemässä Seurasaaren rantareiteillä ja välillä syömässä ulkona. Ja joskus konserteissa, jotka ovat olleet rakas harrastukseni.

Lukemista hän ei ole jättänyt, ja palvelukodin kirjastosta voi tilata kirjoja.

Yksinäisyyden tunteita piispa emerita ei ole palvelukodissa varsinaisesti kokenut. Hän myöntää silti kaipaavansa sitä monipuolista virikkeiden maailmaa, jota sai toteuttaa työssään ja aktiivivuosinaan.

– Valmistauduin mielestäni hyvin eläkkeelle, mutta se aiheutti kuitenkin henkisen kriisin. Putosin vähän kuin tyhjän päälle, kun ensimmäisenä eläkeaamuna kalenteri oli tyhjä. Se oli seinä edessäni, jonka yli oli kiivettävä.

Vuosi oli 2017, eikä siitä mennyt kuin kolme vuotta pandemiakriisiin. Irja oli ensimmäisiä, joka sairastui koronaan ja joutui eristäytymään kotiinsa Kruununhaassa.

– Ennen pandemiaa minua oli suuri onni, että sain käydä Aleksin päiväkodissa leikkimässä lasten kanssa.

Nyt hänen elämäänsä ilahduttaa mukanaolo Kulttuurikeskus Sofian säätiössä, jossa saa tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Sofian säätiöön hänet houkutteli mukaan läheinen ystävä, Helsingin ortodoksisen hiippakunnan eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius.

Kun Irja istuu pienen pöytänsä ääressä, hänessä on jotain tyttömäistä. Hän naurahtaa kommentille ja kertoo, että kaunis mekko hänen päällään on ommeltu Ambomaalla. Se oli sikäläisten naisten lahja hänelle.

– Jäätyäni eläkkeelle vierailin Etelä-Afrikassa kouluttamassa naisia. Kerroin suomalaisten naisten asemasta ja tasa-arvomme saavuttamisesta – siitä, mitä miten sotavuosista ja niiden aiheuttamista traumoista ja maan jälleenrakentamisesta on selvitty.

Hän puhui myös parisuhdeväkivallasta, joka on Afrikassa yleistä. Siitä, miten naisten on noustava sitä vastaan.

– Se on pitkä tie patriarkaalisessa yhteiskunnassa, mutta tiedolla saavutettavissa. Mitä enemmän naiset kuulevat oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan opiskeluun ja itsenäiseen työntekoon, sitä paremmaksi heidän asemansa muuttuu.

Hän liitti puheisiinsa myös ajatuksia feministiteologiasta, itselleen läheisestä teologian suuntauksesta. Siinä tarkastellaan kristinuskon historiaa ja Raamattua naisnäkökulmasta.

– Käsite alkoi tulla käyttöön vasta vuonna 1985. Feministiteologia pyrkii tuomaan esiin sen, miten Jumalaa koskevat käsitteet ovat hyvin patriarkaalisia.

Äärimmilleen menevässä tulkinnassa Raamatun Jumala isänä pyritään korvaamaan Äitijumalalla.

Kaikkea koettua ja elettyä Irja katsoo kiitollisena taaksepäin. Hän sanoo tiedostavansa sen, miten elinvuosia on vähemmän edessä kuin takanapäin.

– Haluan kannustaa ikäisiäni ottamaan vastaan elämän suuren lahjan. Täällä palvelukodissa huomaan, miten loppupeleissä kaikkein tärkeimpiä ovat rakkaat, hyvät muistot. Vaikeiden elämänvaiheiden ja kokemusten ei pidä antaa katkeroittaa. Ja itselleen on annettava anteeksi, jos on tullut tehneeksi vääriä valintoja, eikä muistella kokemaansa vääryyttä.

Toivo on usein ikiroudan alla, mutta Irjaa on rohkaissut näinäkin vaikeina 2020-luvun vuosina – kauhistuttavien sotauutisten ja ilmastokriisin aikoina – naisten ja nuorison voima.

– Meissä suomalaisissa naisissa on ulospäin vaatimatonta, mutta sisäisesti valtavaa voimaa. Se on selviytymistarina, josta löytää hiljaista, sitkeää energiaa, joka ei ole murtunut vaikeimpinakaan aikoina.

Hän näkee paljon toivoa myös nuorison aktiivisuudessa ja rohkeudessa.

– Nuoria ei pidä parjata, ja vastuullista nuorisoa on kannustettava. Kaikki eivät ole koulussa kympin tyttöjä ja poikia, mutta heissä on Suomen tulevaisuus, sanoo Irja-piispa.