Filosofi Inkeri Koskinen: "Kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen, se on kehu”

Onko objektiivista tiedettä olemassa, tieteenfilosofi Inkeri Koskinen?

Se riippuu siitä, mitä tarkoitamme objektiivisuudella. Mielestäni kyllä, ilman muuta, jos meillä on käytössä mielekäs objektiivisuuden käsite.

Objektiivisuus ei ole on-/off-käsite vaan liukumo. Otetaan esimerkiksi kuviteltu laboratoriotutkimus. Tutkijaryhmä on kehittänyt menetelmän, jolla se saa aikaiseksi kiinnostavia tuloksia. Jos joku muu yrittää käyttää samaa menetelmää, tulokset ovatkin erilaisia. Sitten tutkijaryhmä kehittää menetelmää, jolloin menetelmästä saadaan sellainen, että tulokset ovat samanlaisia riippumatta siitä, kuka menetelmää käyttää. Tällöin tutkimus on muuttunut objektiivisemmaksi.

Esimerkiksi antropologiassa etnografisessa tutkimuksessa on jo noin sata vuotta ollut käytäntönä, että tutkijat pyrkivät välttämään tutkittavien ihmisten uskomusten ja kantojen arvostelua. Siinä on selkeä pointti: on riskinä, että tutkijat käyttävät oman kulttuuritaustansa kriteerejä arvostelussaan. Jos tutkittavia katsoo omien arvottavien silmälasiensa läpi, tutkijan tekemä kuvaus tutkittavien ihmisten uskomuksista ja kannoista voi olla vääristynyt. Silloin kuvauksesta voi tulla etnosentrinen. Siksi kulttuurin­tutkijat pidättäytyvät tämäntyyppisestä arvostelusta. Tämäkin käytäntö lisää tutkimuksen objektiivisuutta.

Olemmeko ymmärtäneet objektiivisuuden käsitteen aivan väärin?

Mielestäni me emme ole käsittäneet sitä. Meillä on iso joukko erilaisia käyttötapoja sanalle ”objektiivinen”. Niitä yhdistää normatiivisuus. On epäselvää, miten ne liittyvät toisiinsa. Arkikielessä todella monet sanat ovat tällaisia, se on tavanomainen tilanne. Mutta tieteenfilosofina haluaisin pystyä tuottamaan käsityksen siitä, mitä tarkoitamme, kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen.

Samalla käsitteen normatiivinen voima olisi tärkeä säilyttää. Kun sanomme jonkin asian olevan objektiivinen, se on kehu, sitä kohti tulisi pyrkiä. Jos taas sanotaan, että jokin asia ei ole objektiivista, se on moite. Samalla kuitenkin pitäisi ymmärtää, mitä tarkoitamme, kun sanomme, että tuomari on objektiivinen tai väitämme, että moraalinen kanta on objektiivisesti tietynlainen.

Luottaako suomalainen tutkittuun tietoon?

Huiman hyvin. Jos vertaillaan kansainvälisesti sitä, kuinka paljon kansalaiset gallupeissa luottavat tieteeseen, suomalaiset ovat kirkkainta kärkeä. Meilläkin on tiede­poliittisia ratkaisuja, joita on tehty siitä lähtökohdasta, että kansalaiset eivät luota tieteeseen ja että luottamusta pitää lisätä. Suomessa ei kuitenkaan olisi välttämätöntä panna kaikkia toimenpiteitä täytäntöön, koska täällä luotetaan tieteeseen jo valmiiksi.

Huono luotto tieteeseen ei ole yhtä suuri ongelma kuin politisoitunut luotto. Yhdysvallat on tästä hyvä esimerkki. 1970-luvulla Yhdysvalloissa tieteeseen luottivat kaikkein eniten konservatiiveiksi identifioituvat ihmiset. Liberaalit sen sijaan luottivat tieteeseen suunnilleen saman verran kuin nyt. Heidän luottamuksensa ei siis ole muuttunut mihinkään. Konservatiivien luottamus tieteeseen puolestaan on romahtanut.

Kun luottamus tieteeseen politisoituu, siitä tulee katastrofaalinen ongelma. Todella toivon, että meillä tilanne pysyisi hyvänä kansainvälisistä vaikutteista huolimatta. Jos katsomme Tiedebarometrin tuloksia, eroja on havaittavissa eri puo­lueiden kannattajien välillä. Mutta silti kaikilla se on varsin korkealla.

Mitä yhteiskunnallisia seurauksia tästä on?

Sehän on hienoa, että suomalaiset luottavat tieteeseen. Ei ole mitään esteitä sille, että julkisesti perustellen hyödynnetään tietoa päätöksenteossa. Siitä ei tule debatteja niin kuin Yhdysvalloissa, jossa juuri saatiin ilmastonmuutoksen torjuntaan lakipaketti läpi niin, että se nimettiin inflaation torjunnan lakipaketiksi.

Pandemia teki näkyväksi, että Suomessa on jonkin verran koronadenialisteja. Ylipäänsä verkko tuntuu olevan täynnä erilaista terveyshuuhaata uskomushoidoista kyseenalaiseen ravintoterapiaan. Miksi huuhaatieto puhuttelee joitain ihmisiä?

”Miksi” on sosiologinen tai psykologinen kysymys, enkä ole sosiologi enkä psykologi. En siis edes yritä kertoa, miksi. Ilmiön käsittämisessä kuitenkin ehkä auttaa C. Thi Nguyenin erottelu tiedollisista kuplista ja kaikukammioista. Jos ihminen elää tiedollisessa kuplassa, tietyt tietoväitteet eivät tule sen läpi, eikä hän voi niitä hyödyntää. Tällaisissa kuplissa eläville ihmisille tiedon saa perille niin, että kuplan seinän rikkoo. Kaikukammioissa sen sijaan olennaista on luottamuksen puute. Luotetaan siihen, mitä oman yhteisön sisällä väitetään, ja ennen kaikkea on vahva epäluottamus yhteisön ulkopuolella olevia väitteitä kohtaan. Tällaisessa tilanteessa tiedottamisesta tai väitteiden kumoamisesta ei ole mitään hyötyä.

Nyt esimerkiksi äärioikeisto sekä jotkut siitä joukosta, jossa harrastetaan joogaa, kasvissyöntiä ja kristalleja, ovat löytäneet toisensa koronadenialismin myötä. Keskeistä on hahmottaa, että jaettu lähtökohta on ajatus, että meitä huijataan pahantahtoisesti ja että valtaapitäviin ei voi luottaa. Erilaiset salaliittoteoriat ja kummalliset uskomukset voi ajatella eräänlaisina hypoteeseina siitä, miten asiat sen sijaan voisivat olla.

Suomessa tämä ilmiö on kuitenkin melko marginaalissa, enkä ole huolissani. Mutta Yhdysvaltain kontekstissa olen huolissani, sillä siellä näin ajattelevilla on poliittista vaikutusvaltaa.

Millaisia vinoumia tieteellisen tietoon näinä päivinä liittyy?

Meillä on esimerkiksi diabeteksesta paljon enemmän tietoa kuin malariasta. Tutkimusaiheet ovat määräytyneet tavalla, jonka takia kokonaiskuvamme ihmiskuntaa uhkaavista sairauksista on vinoutunut. Tämä on vain yksi esimerkki, ja vastaavia on useita. Taloudellisten ja sotilaallisten intressien kaltaiset suuret intressit vaikuttavat tutkimusrahoitukseen ja ohjaavat tiedettä ongelmallisilla tavoilla.

Toinen esimerkki, josta on ollut paljon keskustelua ja jota Suomessa esimerkiksi Long Play on nostanut, on tieteen replikaatiokriisi eli toistettavuuskriisi. Tieteen meritoitumiskäytännöt, kilpailumekanismit ja julkaisutavat ruokkivat sitä, että merkittävään asemaan päässyttä tutkimustulosta ei voikaan toistaa.

Jos julkaisee paljon, saa tutkimusrahoitusta. Tieteelliset lehdet haluavat artikkeleita, joihin tulee paljon viittauksia. Siksi ne haluavat jännittäviä uusia tuloksia. Yksi tapa saada jännittäviä uusia tuloksia on saada virheellisiä jännittäviä uusia tuloksia. Tutkimuksissa, joissa aineistoa tulkitaan tilastollisin menetelmin, virheellisiä positiivisia tuloksia voi syntyä monin tavoin. Jos hypoteesi ei saa tukea, aineistosta aletaankin katsoa, mitä muuta tilastollisesti merkittävää sieltä voisi löytyä. Ongelma on, että jos aineistosta lähtee etsimään ihan mitä tahansa, jotain varmasti löytyy. Näin saadaan aikaan virheellisiä positiivisia tuloksia. Tai jos käyttää liian pientä otoskokoa, sattuman mahdollisuus voi tuoda virheellisiä positiivisia tuloksia. Kun järjestelmä palkitsee tutkijoita siitä, että he tuottavat jännittäviä uusia tuloksia, niin näitä sitten julkaistaan.

Tähän on kyllä jo puututtu. Esimerkiksi psykologiassa on viime vuosina nähty paljon vaivaa aiempien virheiden löytämiseksi ja korjaamiseksi. Oletko esimerkiksi kuullut siitä, että jos pakottaa itsensä hymyilemään, tulee hyvälle tuulelle? Tätä tulosta ei ole onnistuttu replikoimaan.

Kuinka hyvin tiedeyhteisö osaa ottaa vastaa kritiikkiä?

Meidän perustoimintaamme on kritiikin vastaanottaminen. Filosofian seminaarit eivät muuta olekaan. Yksittäiset tutkijat voivat olla jääräpäitä, mutta yhteisön kannalta se voi olla jopa hyvä asia, että heitä on. Helen Longino kuvaa objektiivista tiedeyhteisöä sellaiseksi, joka käy tehokasta kriittistä keskustelua yhteisön sisällä ja jossa laajasti hyväksytyt uskomukset muuttuvat kriittisen keskustelun seurauksena. Tässäkin on yksi tapa arvioida objektiivisuutta: tutkijayhteisön objektiivisuus lisääntyy, kun yhteisön sisällä on kriittisiä ääniä ja sisäinen kritiikki on vaikuttavaa ja ohjaa tutkimusta.

Inkeri Koskinen on käytännöllisen filosofian akatemiatutkija Helsingin yliopistossa.

Avaaja-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä.