Vakavimmat maapalloa uhkaavat kriisit ovat ihmisen itsensä aiheuttamia – ihmiskunnan seuraava askel on väistämätön

On se merkillistä: ihmiskunta on mennyt Kuuhun, voittanut isorokon, keksinyt kvanttifysiikan ja saanut aikaan ties mitä hämmästyttävää edistystä, muttei edelleenkään ole löytänyt keinoja elää rauhassa ja yhteisymmärryksessä tällä rajallisella taivaankappaleella.

Tämä on tietenkin hyvin ymmärrettävää. Ihminen on aina pyrkinyt helpottamaan arkeaan ja vapautumaan työn raskaan raadannasta erilaisin apuvälinein lähtien pyörän ja vivun keksimisestä. Luonnontieteiden huikea eteneminen on tehnyt mahdolliseksi kaikki teknologian ihmeelliset saavutukset, jotka ovat nyt huipentumassa ihmistä älykkäämpien koneiden syntyyn.

Samat teknologian ihmeelliset saavutukset ovat johtaneet myös ilmakehän lämpenemiseen ja eliölajien kiihtyvään katoamiseen – ja tuhovoimaltaan ylivertaisiin ydinaseisiin, joilla suurvallat pelottelevat toisiaan.

Luonnontieteiden ja ihmisen käyttäytymisen tutkimuksen välinen kuilu on yhtä ammottava kuin kammottavakin. Samaan aikaan kun aineellisen maailman toiminta on käynyt yhä ennustettavammaksi, ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytyminen näyttää yhä ennustamattomammalta. Tämä on merkillinen paradoksi.

Miksei ihminen ole oppinut ymmärtämään omaa toimintaansa tämän paremmin – ja jos on, miksei tätä ymmärrystä ole kyetty soveltamaan ihmisen aikaansaamiin kriiseihin?

Legendan mukaan ihmisen ensimmäinen kuulento perustui siihen, että Neuvostoliiton lähetettyä ensimmäisen ihmisen maata kiertävälle radalle Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy teki päätöksen Kuun valloittamisesta 1960-luvun loppuun mennessä.

Hankkeeseen suunnattiin valtavasti resursseja, ja kas: ihminen käveli Kuun pinnalla heinäkuussa 1969.

Kun vakavimmat maapalloa uhkaavat kriisit ovat ihmisen itsensä aiheuttamia, voisi kuvitella, että ihminen suuntaisi vähintään yhtä valtavat resurssit ihmiskunnan yhteisymmärryksen vahvistamiseen. Totta kai perusongelma on siinä, että eri ihmisyhteisöillä on erilaisia ja toistensa kanssa ristiriitaisia intressejä ja pyrkimyksiä, mutta siitähän juuri on kysymys.

Käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteet ovat sentään saavuttaneet jo monenlaisia merkittäviä tuloksia, joita voitaisiin soveltaa tähän elintärkeään tarkoitukseen. Vai ovatko?

Ihmiskunnan seuraava vaihe on neuvottelun ja sopimisen aikakausi. Tämä on välttämätön ja väistämätön tulevaisuudennäkymä, jos ihminen haluaa jatkaa sivilisaation jalostumista edelleen yli tämän hetken kriisien ja uhkakuvien ja ennen kaikkea välttää uudet sodat. Se on myös mahdollista, jos se päätetään ottaa yhteiseksi päämääräksi.

Optimismi on aina pessimismiä järkevämpi vaihtoehto – sillä edellytyksellä, että se perustuu realistiseen käsitykseen vallitsevasta tilanteesta eikä tuudittaudu toiveajatteluun.