Katso karttapalloa, sellaista vähän koripalloa suurempaa pallukkaa ja kuvittele sille ilmakehä. Kuinka paksu mielikuvituskehäsi pitäisi olla, jotta se mallintaisi oikeassa suhteessa tätä meidän kuluttamaamme kaasukerrosta? Pari kolme sormenleveyttä?

Yhdysvalloissa kutsutaan astronautiksi jokaista, joka on käynyt vähintään 80 kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Karttapallosi avaruus siis alkaa astronautin näkökulmasta noin kahden millimetrin päässä kuoresta. Ihmiselle elinkelpoista osuutta ilmakehästä on noin kaksi millin kymmenesosaa. Jo alle 0,1 millimetrin korkeudessa ilma on niin ohutta, että suurin osa ihmisistä saisi sitä hengittäessään vuoristotaudin oireita.

Jo noin yksinkertainen ajatusleikki paljastaa osaltaan, miten karu tilanteemme on täällä oikean maapallon pinnalla keskellä ilmastokriisiä, vesikriisiä ja luontokatoa.

Osa ihmisistä ei ymmärrä planeettamme elämän perusluonnetta – sitä, että kaikki täällä vaikuttaa kaikkeen ja että tarpeeksi monen pienen muutoksen summa voi romahduttaa nopeasti koko systeemin. Miksi ymmärtäisikään, jos ei karttapalloa katsoessa hahmota edes asioiden mittasuhteita.

Mitä enemmän ottaa selvää maapallon elämän perusasioista, sitä masentavammalta tuntuu ajatus, että osa ihmisistä kiistää tai sivuuttaa kaiken oleellisen tiedon. Tai ajattelee: joojoo, suojellaan, mutta sitten myöhemmin, kun kiireellisemmät ja tärkeämmät asiat on saatu kuntoon.