Kävin katsomassa Q-teatterin hypetetyn uutuuden ja haukottelin – Nostalgia ei voi olla vain Jyrkiä ja Ostoskanavaa
Haluaisin nähdä, millaista olisi se Suomen 1990-luvusta kertova taide, joka keskittyisi ihmiseen ja yhteiskuntaan, kirjoittaa Oskari Onninen.
Olin hiljalleen toipumassa KOM-teatterin Pasi Was Here -näytelmästä ja Tuukka Temosen Teit meistä kauniin -elokuvasta (molemmat vuodelta 2016), kun näin Q-teatterin kevään hitin Uuteen nousuun.
Näytelmä kuvasi 1990-lukua ja vuosituhannen vaihdetta, ja sen nostalgia oli sellaista kuin nostalgia nykyään on: kaikille tuttujen pop-kulttuuriviitteiden ja lamakliseiden luetteloa.
Ostoskanava, Jyrki, GTA, Doom, koululiikunta, Prätkähiiret, Noidan käsikirja ja virsi 15.
Televisio pauhaa uutisia markan devalvoinnista. Joku tappaa itsensä. Internet on anakronismi, jossa 56 kilobitin modeemi piipittää mutta näyttää videoita. Ja Esko Aho, aina Esko Aho eikä todellakaan esimerkiksi Paavo Lipponen.
Ecuador soi. Haukotuttaa.
”1990-luku katoaa, jää vain ysäri.”
Kirjailija Arsi Alenius on kirjoittanut Opus vei -kirjallisuusblogiinsa siitä, kuinka nykyproosan tärkein hahmo on internetistä vailla vaihtoehtoiskustannuksia pulppuava informaatio, jonka fetisoiminen taas luo teoksia, joilla on enemmän referoitavaa kuin sanottavaa.
Fiktio ripustautuu valmiisiin kuviin ja mediasisältöihin eikä oikeastaan ikinä kiinnity mihinkään elävään, vaikka esittää niin tekevänsä, Alenius kirjoittaa.
Ihmisen (tai ihmismäisen hahmon sijaan) puhuu jälleen kerran popkulttuuri, liian innokkaana aloittamaan taas jokin itseään ainoaksi todellisuudeksi sementoiva knoppi.
Alenius käytti esimerkkinään Iida Rauman Hävitys-romaanin ensimmäistä osaa, mutta ehkä hän ei ollut nähnyt mainitsemiani näytelmiä, elokuvia tai lukenut vaikkapa Johannes Ekholmin, Ville Verkkapuron tai Niko Hallikaisen ysärikirjoja.
Y-sukupolven taiteilijoiden nuoruudenkaivelusta seurannutta ysäritrendiä määrittelee se, että teokset uskottelevat kertovansa 1990-luvusta, mutta niiden epookki on pinnallisista pop-kulttuurikliseistä kasaan teipattu mutantti. Historiaa ei ole – genren ominaispiirre on sekin, että kaikki 1980-luvun asiat ovat ilmeisesti kadonneet maailmasta naps vain.
Lopputulos on tyypillisesti taidetta, joka luulee kertovansa jotakin tärkeää kuvaamastaan ajasta, mutta olisi tuotemerkkitulvasta riisuttuna rujo luuranko. Loputtomista viittauksista tulee kyynistä simulaatiota, merkkien kasaumia, jolla ei ole enää mitään yhteyttä todelliseen ja elettyyn elämään.
1990-luku katoaa, jää vain ysäri.
”Vallalla on nostalgiateollinen kompleksi, jonka lupaus on, ettei mitään uutta tarvitse nähdä, kokea saati ajatella.”
Kulttuurintutkija Svetlana Boymin mukaan on kahdenlaista nostalgiaa: entistävää ja pohdiskelevaa. Ensimmäinen on ennen oli kaikki paremmin -tyyppistä poliittiseksi voimaksi muuttunutta änkyröintiä, jälkimmäinen viisasta ja filosofista itsereflektiota ja kontemplointia.
Kahtiajaon karkeuteen turhautunut ulkopolitiikan tutkija Antto Vihma lisää kirjassaan Nostalgia – teoria ja käytäntö väliin vielä kolmannen: banaalin nostalgian, josta on tullut kulutuskulttuurin ja viihdeteollisuuden keskeinen muoto.
Vallalla on nostalgiateollinen kompleksi, jonka lupaus on, ettei mitään uutta tarvitse nähdä, kokea saati ajatella.
Kirjallisuudentutkija Fredric Jamesonin mukaan sen suosio kertoo ”syvästi muistisairaasta kulttuurista”, joka kykenee kuluttamaan vain ”kontekstittomia, epähistoriallisia ja pinnallisia kuvia”. Taidekokemukseksi riittää ”köyhdytetty pseudohistoria”. Se, että voi lukea uudelleen lapsuutensa Harry Pottereita, katsoa lapsuutensa Disney-elokuvia ja voimaantua kuullessaan näytelmässä lapsuudestaan tutun Ecuadorin.
”Haluaisin nähdä, mitä 1990-luvun Suomesta voitaisiin kertoa näytelmin, elokuvin ja romaanein, jotka keskittyisivät pop-kulttuurista kyhättyjen kulissien sijaan ihmiseen ja yhteiskuntaan.”
Kenties ”luokan” ja ”trauman” kaltaisten trendisanojen avulla nostalgiateollinen kompleksi on onnistunut brändäämään banaalin nostalgiansa kriitikoillekin kelpaavaksi vakavaksi taiteeksi, joka on olevinaan ihan eri asia kuin lääväinen ja halpa We Love The 90’s -festivaali.
Tympäisevien luetteloiden sijaan haluaisin nähdä, mitä 1990-luvun Suomesta voitaisiin kertoa näytelmin, elokuvin ja romaanein, jotka keskittyisivät pop-kulttuurista kyhättyjen kulissien sijaan ihmiseen ja yhteiskuntaan – mieluiten vailla viitteen viitettä.
Se kylläkin vaatisi ajattelua, näkemystä ja historiantuntemusta, mutta ehkä tällöin voisi syntyä jotakin samankaltaista kuin Charlotte Wellsin elokuva Aftersun – päivämme auringossa.
Elokuva sijoittuu 2000-luvun alkuun ja turkkilaiseen lomakohteeseen ja myös tuntuu siltä jokaisessa kuvassaan. Nostalgia on hienovaraista, syvää ja musertavaa, sillä Wellsille menneisyys on aave, ei meemi.
Ja kun elokuvan kliimaksi koittaa, ohjaaja kaivaa käyttöönsä kovat keinot – siis pop-viittauksen.
Hän soittaa R.E.M.:n kappaleen Losing My Religion. Se on julkaistu vuonna 1991.
