Toimittaja Maaret Launis kirjoitti heinäkuun Imageen artikkelin huumorin roolista töissä. Vitsailun rajat, muodot ja sisällöt ovat muuttuneet samaan aikaan kuin työpaikat, työn tekemisen tavat ja työntekijätkin. Ennen, vielä aika äskettäin, on siedetty ja sallittu paljon sellaista, joka ei enää tulisi kuuloonkaan. Samaan aikaan huumorilla on silti yhä sen ikiaikainen tehtävä luottamuksen rakentajana ja todisteena. Luottamuksen, jota huumori myös vaatii kukoistaakseen.

Ensin ajattelin, että kirjoitan useamman kohdan listan, joka tähdentää huumorin roolia ja hauskojen työkavereiden tärkeyttä. Ja toki olen sitä mieltä, samalla tavalla kuin vaikka kirjailija Vladimir Nabokov oli mieltä suurista teoksista. Hänen mukaansa jokainen suuri teos on myös hauska. Ei koko ajan mutta myös. Sama pätee työkavereihin. Ei koko ajan mutta myös.

Huumori ja tilannekomiikka ovat sosiaalista liimaa siksi, että kertojan on asettauduttava alttiiksi ja paljastettava itsestään jotain. Jos alttiiksi asetetaan joku muu kuin kertoja, kyse ei ole huumorista. Ei nyt eikä ole koskaan ollut. Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään, Ultra Bra lauloi ja tuli tarkoittaneeksi myös työelämää, josta sanasta valtaosa kuuluu sen loppuosalle elämä. Niitä ei voi erottaa toisistaan, ja usein komiikassa on se hyvä puoli, että itsestään tulee kertoneeksi melko lyhyessä ajassa.

Mutta lopulta saattaa olla myös niin, että huumorin merkityksestä töissä tai työkaverin ominaisuutena tulisi puhua paljon nykyistä vähemmän.

Mitä enemmän huumorin ja huumorintajun merkityksestä puhutaan, sitä todennäköisemäpää on, että siitäkin tulee jälleen yksi uusi ominaisuus, jonka olemassaolosta ja laadusta itsellään voi käydä huolestumaan. Onko minulla sitä, onko se oikeanlaista? Onko se jollakulla toisella parempaa, miten tulisi syödä ja nukkua, jotta se kehittyisi, auttaako porrastreeni?

Hauskuuden peräänkuuluttaminen saattaa pienentää ja kapseloida huumorin todellista luonnetta, typistää sen odotukseksi jonkinlaisesta yleisen huvittajan tai tarinaniskijän roolista. Lopulta kyse on vain yhdestä tavalliseen vuorovaikutukseen kuuluvasta osatekijästä kohteliaisuuden tai kuuntelemisen tavoin. Hyvin moni osaa mainitut asiat, ja siksi huumorintajuakin mitä luultavammin löytyy. Ja mitä myöhemmin on syntynyt, sitä luultavampaa on, että se on oikeanlaista myös työpaikalle. Siksi ei tarvitse olla huolissaan eikä varsinkaan tarvitse mainostaa huumorintajuisuuttaan. Mainostamisessa kun on se vaara, että käy kuin muistokirjoituksen lukijalle, joka lukiessaan edesmenneen olleen huumorintajuinen kestävyysurheilija uskoo vain jälkimmäisen.

Puhe huumorista työpaikoilla tai niiden ulkopuolella on helposti ongelmallista muutenkin, sillä sana vitsit toistuu puheessa. Vitsit ovat kuitenkin loukkaus koko huumoria kohtaan, sillä niiden luonne on kuin kansantaruilla tai -tarinoilla: ne ovat suusta suuhun tai näytöltä näytölle kiertänyttä yhteistä omaisuutta ja siksi aina väistämättä ajasta jäljessä ja kulloisenkin tilanteen ulkopuolelta. Maaret Launiksen artikkelissa tästä puhuu epäsovinnaisten vitsien osalta myös tutkija Pirjo Vesa. Vesan mielestä vitsit ovat keinotekoisia, sillä ne eivät synny hetkessä, vaan niitä on ehkä harkittu pitkäänkin.

Siksi onkin niin, että aivan kuten ravintoloiden, kirpputorien tai kirjojen parasta suosittelua on niin sanottu word of mouth, ystävältä tai kaverilta kuultu juttu tai suositus, samalla tavalla parhaita tarinoita ovat tosielämän sattumukset, jotka eivät ole luonteeltaan vitsejä vaan tarinoita.

Hauskin viime aikoina kuulemani on erityisen ajankohtainen ja menee näin: Kaverin oli pitänyt työssään kilpailuttaa useampia palveluntarjoajia, joista tietenkin vain yksi lopulta valittiin puuhaa hoitamaan. Voittajalle oli helppo ilmoittaa valinnasta, mutta kohteliaan ei kiitos -viestin laatiminen on inhottavampaa puuhaa. Siksi tekoäly sai laatia kohteliaat kieltäytymisviestit.