Millaista läppää työpaikalla saa heittää? – Image selvitti, miksi iskävitsejä kerrotaan edelleen, vaikka ne ovat yhä harvemman mielestä hauskoja

"Urpoja letkautuksia, jotka oli ehkä hauskoja 1950-luvulla” – 38-vuotiaan naisen määritelmä iskävitsistä

Keski-ikäisten miesten iskävitsit ovat aivan omanlaisensa huumorin kategoria. Tiedättehän: ne hyväntuulisesti lausutut itsetyytyväiset sutkautukset, joihin elämän ja ihmisten erilaiset tilanteet ja maailmankuvat eivät mahdu sisään.

Iskävitsit voivat olla vähän sovinistisia, joskus rasistisiakin. Yleensä muiden kansanosien ivaaminen on iskävitseissä kuitenkin sivujuonteena. Huorat ja hinttarit eivät ole iskävitsien vakiosanastoa. Iskävitsi päästetään ilmoille sopivaksi katsottuna hetkenä, mutta sen kantamuoto on keksitty ehkäpä vuosikymmeniä sitten.

Huumorin ihanuus ja ongelma on siinä, että se tulee lihaksi hetkissä ja tilanteissa. Huumori on kontekstisidonnaista. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt kertoa samaa vitsiä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Kun yhdessä seurueessa kaakatettiin selät väärinä, toisessa yleisö hymistelee sen merkiksi, että ymmärtää kuulleensa vitsin. Iskävitsin tietynlainen moderni liitännäinen onkin, että sitä voi joutua selittelemään. ”No, saako tällaista metoo-aikana enää sanoakaan, hehe”, voisi olla yksi mahdollinen selitys.

Iskävitsien kertojan itsetyytyväisyys liittyy kenties siihen, että vitsin kertomista ei ole tarvinnut aiemmin arastella. Niillä on saavutettu asemaa työyhteisössä, luotu yhteishenkeä, purettu jännitystä ja niitetty hyvän seuramiehen mainetta. Mutta nyt jokin on toisin.

Tarkastellaan tilannetta seuraavien kuvitteellisten henkilöjen avulla, joilla on esikuvansa tosielämässä.

Kun 56-vuotias Ilkka vitsailee voimainsa tunnossa neukkaripöydän toisessa päässä ennen palaverin alkua, 35-vuotias Linda tekee ilmoituksen organisaation nimettömään ilmiantokanavaan. Palaverissa Linda tuijottaa lasittunein silmin ikkunasta ulos, kun Ilkka kertoo takavuosien pikkutuhmia juttuja viljelleestä, jo eläköityneestä kollegastaan. Jos aikaisemmin työyhteisössä on koettu kollektiivista painetta nauraa sellaisillekin jutuille, jotka eivät naurata, niin ei koeta enää.

Linda ihmettelee, miten korkeakoulutettu Ilkka on päässyt organisaatiossa tuohon asemaan noilla sosiaalisilla taidoilla. Linda ottaa asian puheeksi kehityskeskustelussa esihenkilönsä kanssa. Olisiko liikaa vaadittu, että rasvaiset jutut yksinkertaisesti jätetään kertomatta? Ilkkahan on sitä paitsi perheellinen mies.

Esihenkilö ottaa asian puheeksi Ilkan kanssa. ”Joitakin ihmisiä nämä sun vitsit ovat vähän ärsyttäneet.” Ilkka ihmettelee, miten perheellisyys liittyy mihinkään. Eikä hän yritä iskeä toimiston tyttöjä. Nehän ovat vain vitsejä! Eikä hän halua ketään loukata vaan päinvastoin. Hänhän kunnioittaa naisia.

Syntyy tilanne, jossa Linda ihmettelee, miksi on edelleen niin, että mitä tahansa saa sanoa. Ja Ilkka ihmettelee, eikö mitään saa enää sanoa. Mitä siitä seuraa? Ilkka siirtää, jos siirtää, juttunsa työpaikan vanhojen jarrujen saunailtoihin ja Whatsapp-ryhmiin, jos sellaisissa on. Vitsit löytävät uudet kanavansa ja vaikenevat viimeistään silloin kun Ilkka jää eläkkeelle.

Ellei Ilkka löydä uutta kantajaa iskävitsien soihdulle. Sellaiset soihdunkantajat ovat uuden sukupolven joukoissa aniharvassa.

Eläkejuhlissa Ilkkaa muistetaan mainiona seuramiehenä ja vitsiveikkona. Lindaa kuvailu ei naurata.

Vaikuttaa ehkä siltä, että Linda on voittanut pelin. Lindasta ei välttämättä tunnu siltä. Hänen ansionsa jäävät luultavasti Ilkan ansioista roimasti jälkeen, samoin on työehtojen kohdalla. Lindan ei ole myöskään helppo saavuttaa samaa asemaa yrityksessä kuin 27 vuotta yhtäjaksoisesti yrityksen leivissä palvelleen Ilkan. Ilkka on tottunut delegoimaan asioita yrityksen nuoremmille (tavallisesti naisille), Linda taas on tottunut siihen, että silpputyötä tulee tasaisena virtana lisää, eikä ole ketään kelle delegoida.

Neukkaripöydästä on kenties kuitenkin tullut viime vuosina yhä asiallisempi ympäristö. Onko se pelkästään hyvä asia? Kysytään asiantuntijoilta.

Tutkija Pirjo Vesa vastaa puhelimeen Etelä-Koreasta. Vesa tutkii dialogista johtamista ja on tehnyt väitöskirjansa (2009) hoitajien keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja huumorin merkityksestä siinä.

Vesan tutkimuksessa kävi ilmi, että huumorilla on keskeinen vaikutus työssä jaksamisessa ja tunteiden tasapainottamisessa. Sellaisella työntekijällä, joka osaa käyttää huumoria monipuolisesti erilaisissa tilanteissa, on työyhteisössä tavallisesti paljon sosiaalista valtaa. Organisaation johtajilla taas on suuri vaikutus siihen, millaisen huumorin annetaan kukkia ja millaisia myönteisiä sekä kielteisiä vaikutuksia huumorilla työnhyvinvoinnin kannalta on. Esimerkiksi mustan huumorin kieltäminen aiheuttaa sen, että huumori siirtyy piiloon ja laskee keskinäisen vuorovaikutuksen avoimuutta.

Vesa on tutkimuksensa perusteella vankasti sitä mieltä, että myös pimeistä ja vaikeista asioista tulee saada vitsailla, kunhan sen tarkoituksena ei ole ylläpitää valtapeliä tai painaa muita alas.

Tarkoittaako tämä siis sitä, että sopimattoman huumorin pitäisi antaa kukkia työpaikalla, jotta avoimuus ei kärsisi?

”Ei tietenkään. On vain hyvä asia, että tietty moraalinen aspekti on tullut keskusteluun mukaan. Eli että mitä toiselle ihmiselle saa ja ei saa sanoa. Eihän toista ihmistä pidä loukata, vaikka kyseessä olisi vitsi. Etenkään työpaikalla.”

Vesa ei itse asiassa ole huolissaan huumorin asemasta ihmisten elämissä, sen paremmin työssä kuin vapaalla. Työpaikoilla ilmenevä huumori on tyypillisesti tilannekomiikkaa. Jotain hassua sattuu tietyssä hetkessä, ja se herättää ihmisissä huvittuneisuutta. Tämä on huumorin laji, jota Vesa ei näe viimeaikaisten kulttuurisotien uhkaavan.

Samaa mieltä on hiljattain eläköitynyt huumoritutkija Paavo Kerkkänen, jonka väitöskirja (1997) käsittelee huumorintajun ja terveyden välistä yhteyttä poliisin työssä.

”Ylivoimaisesti suosituin huumorin laji on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen se, että kerrotaan jostakin hassusta sattumuksesta, joka on itselle tai kaverille käynyt. Siinä pistetään oma uskottavuus peliin ja nauretaan yhdessä muiden kanssa omalle hölmöydelle. Ei siis lyödä ketään toista alaspäin.”

Kuulostaa siltä, että tuloksellinen huumori vaatii itsetuntoa, sosiaalisten tilanteiden hahmottamista ja älyä.

Sen sijaan katsomuksellisia asioita käsittelevät vitsit ovat Kerkkäsen ja Vesan mukaan tämän hetken kulttuurisessa ilmastossa tulilinjalla – ja hyvästä syystä.

”On totta, että enää ei pysty laukomaan poliittisesti, uskonnollisesti ja seksuaalisesti arkaluonteisia vitsejä, mutta en tiedä, onko niitä kannattanut viljellä aikaisemminkaan. Tällaisten epäsovinnaisten teemojen ympärille rakentuvissa vitseissä on jotain keinotekoista – ne eivät synny vuorovaikutteisesti hetkessä, vaan niitä on ehkä harkittu pitkäänkin. Ja sitten on ihan aiheellista kysyä, että pitääkö sellaista sallia työpaikalla, kun tiedetään, että se voi loukata. Tämäntyyppiset vitsit ovat kokeneet inflaation, ja se on minusta hyvä asia”, Vesa sanoo.

Kerkkänen arvelee, että se, että esimerkiksi seksistisille tai rasistisille vitseille on aiemmin naurettu, ei välttämättä tarkoita, että juttuja olisi aiemminkaan pidetty erityisen hauskoina. Sen sijaan työyhteisöt ovat aikaisemmin olleet hierarkkisempia, ja tietyille jutuille hymähtely on ollut tapa kuulua porukkaan ja myötäillä itseä vahvempia, onpa vitsin sisällöstä oltu mitä mieltä tahansa.

”Käytännössä on varmaan niin, että ihmiset ovat nauraneet sellaisille jutuille, joissa on laskettu leikkiä ikävällä tavalla heistä itsestään. Ei niitä rasistisia ja sovinistisia juttuja suurin osa työpaikalleen oikeasti kaipaa, jos niistä kerran pääsee eroon.”

Nauru ei siis tarkoita samaa asiaa kuin viihtyminen ja kokemus hauskuudesta. Mutta samaan aikaan on totta, että se, mille on naurettu, on vuosien varrella ollut jatkuvassa muutoksessa. Ja se, mille nyt nauramme, tulee suurella todennäköisyydellä näyttäytymään arveluttavassa valossa 2050-luvulla – mutta toisin kuin aiemmin, nyt jokaisesta somessa lauotusta hyvästä jutusta jää jälki. Se tekee meistä haavoittuvaisia.

Huumori on liukasta ja nopeasti uusia muotoja ottavaa. Paavo Kerkkänen muistaa vielä kultaisen 1990-luvun, jolloin kovassa kännissä työpaikalle saapuminen oli yleisesti hyväksyttyä kansanhuvia.

”Nykyisin sellaisesta toiminnasta saisi potkut. Se oli aikaa ennen varhaisen puuttumisen malleja ja vieroitukseen ohjaamista.”

Työyhteisöjen huumorin suoranaisena kivijalkana oli tiukka hierarkia, jonka puitteissa revittiin viihdettä alempana olevan työntekijän nöyryyttämisestä. Kerkkäsen mukaan esimerkiksi harjoittelijoiden ja vasta-aloittaneiden työntekijöiden ”kusettamisella” ja narraamisella oli monin paikoin suorastaan institutionaalinen rooli, jonka ajateltiin palvelevan uuden ihmisen opettamista talon tavoille.

”Se oli sellaista karaisemista ja kaapin paikan osoittamista, että esimerkiksi neuvotaan henkilö uudestaan ja uudestaan väärään paikkaan tai perehdytetään väärin, jolloin ihminen mokaa ja joutuu naurunalaiseksi. Nykymittapuulla työpaikkakiusaamista”, Kerkkänen selostaa.

Lainsäädäntö on puuttunut vuosien saatossa siihen, mitä työpaikalla saa tehdä – huumorin varjolla tai ilman. Työturvallisuuslain häirintä-rikosnimike oli yksi oleellisesti huumorin rajoja piirtänyt lainsäädännöllinen muutos. Häirintä ei tarkoita yksittäistä ”heitä homo voltti” -tyyppistä solvausta, vaan häirinnästä voidaan tuomita henkilö, joka toistuvasti loukkaa ja pilkkaa toista henkilöä siitäkin huolimatta, että asiasta on huomautettu.

Yhtä lailla rikoslain Kiihottaminen kansanryhmää vastaan -rikosnimike koskee ammatillisessa ympäristössä tapahtuvia tiettyä kansanosaa koskevia loukkauksia. Kuten tämän tapaisissa rikoksissa usein käy, rikoksen todistaminen on hankalaa. Lainsäädäntö toimii Kerkkäsen mukaan kuitenkin pelotteena sille, millaisia asioita työpaikalla uskalletaan suusta päästää.

”Taitaa kuitenkin olla niin, että jos niitä rasistisia vitsejä jotkut ihmiset haluavat toisilleen kertoa, niitä kerrotaan sitten jossain muualla kuin siinä palaveripöydässä. Voi olla sauna- iltoja tai Whatsapp-ryhmiä tai sähköpostilistoja, joissa voidaan vaihtaa juuri sellaista materiaalia kuin sattuu huvittamaan.”

Kerkkäsen mukaan yksi vakiintunut tapa normalisoida epäkorrektien vitsien kertomista on siirtää vastuuta sosiaaliselle medialle tai vaikkapa jo sille eläköityneelle työkaverille.

”Muistelu on yksi aika klassinen tapa tuoda tietyt asiattomat jutut osaksi työyhteisön arkea. Että jokin asia on tapahtunut 40 vuotta sitten, mutta vanhojen hyvien aikojen varjolla asiasta puhuminen on ikään kuin sallittua. Tai sitten sanotaan vaan, että näin tällaisen meemin somessa, en se minä ollut, osui vaan silmään”, Kerkkänen naurahtaa.

Mutta ajatellaanpa hetki sitä mahdollisuutta, että kuvitteellinen Ilkkamme ei aidosti tarkoita iskävitseillään mitään pahaa. Miksi hän sitten laukoo vitsejä, jotka kuitenkin tuottavat mielipahaa tai tulkintoja siitä, että Ilkka yrittää iskeä nuorempia naispuolisia kollegojaan?

Onko ylipäätään mielekästä ajatella, että suurin osa huonoja vitsejä kertovista haluaa alistaa alempiaan? On ja ei, uskovat huumorintutkijat.

Huumori on tutkitusti vaikuttava sosiaalisen vallan väline. Huumorilla on aina ollut ja on edelleen valta-asemien osoittamiseen ja kyseenalaistamiseen liittyvä tehtävä. Siihen liittyy stand up -koomikkojen don’t punch down -periaate eli se, että huumorilla ei saisi lyödä alemmassa asemassa olevaa.

Vaikka äkkiseltään ei ole syytä olettaa, että ihmiset lähtevät töihin kiusaamaan ja nöyryyttämään toisiaan vaan tekemään töitä ja ehkä jopa viihtymään, työpaikat eivät ole muusta yhteiskunnasta irrallisia paikkoja, on työyhteisö kuinka epäpoliittinen ympäristö hyvänsä.

Pirjo Vesa muistuttaa, että eläkeikää lähestyvä ja työ-uraansa aloitteleva ammattilainen ovat kaksi dramaattisesti erilaisen kokemusmaailman omaavaa henkilöä. Sukupolviero näkyy huumorin kautta ehkä selkeimmin.

”Vaikka kaksi henkilöä olisi nyt ajallisesti samassa hetkessä, niin he ovat eläneet elämänsä eri yhteiskunnissa. Ei se ole ihan vähäpätöinen asia, onko rakennettu työuraa 1990-luvulla vai 2020-luvulla. Kertyneet kokemukset ja maailmankuva ovat yksinkertaisesti erilaisia, vaikka arvoissa voisi olla paljonkin samaa.”

Vesa käyttää esimerkkinä omaa tytärtään, jonka on vaikea ymmärtää äitinsä 1980-luvun sketsisukupolvea. Tytär aina ihmettelee, miksi niitä samoja asioita pitää hokea, kun ei niissä ole edes mitään hauskaa.

Entä sitten Linda, joka olettaa leppoisasta seuramiehestämme pahaa? Johtuuko se Ilkan tietynikäisestä y-kromosomista? Onko Linda tarpeettoman ankara Ilkkaa kohtaan? Kun kulttuuri muuttuu nopeasti, kuten metoo-ilmiön kohdalla on nähty, kuinka realistista on olettaa, että vanhemmat ikäluokat muovautuvat muutokseen samassa ajassa kuin nuoremmat polvet? Pitäisikö Lindan siis olla kiltti tyttö ja hymähdellä iskävitseille, vaikka pitää niiden sisältöä karkeana?

Pirjo Vesa sanoo, että huumorintajuun liittyvät yhteentörmäykset aiheutuvat usein siitä, että työpaikalla ei vallitse keskinäistä luottamusta. Ja kun ei ole luottamusta, tulee helposti virhetulkintoja.

Kun ystävä, perheenjäsen tai muuten pidetty henkilö sanoo jotain typerää, ihmiselle on ominaista, että hän havaitsee jutun typeryyden mutta suhtautuu asiaan myötäsukaisesti. Luottamukseen perustuvassa ihmissuhteessa vallitsee siis oletus, että toinen ei tarkoita typerillä sanoillaan mitään pahaa. Ne ovat ”vain” typeriä sanoja. Asiasta voidaan huomauttaa, mutta typerät sanat eivät olennaisesti vahingoita ihmissuhteessa vallitsevaa luottamusta ja kiintymystä.

Ja siitä päästään Lindan ja Ilkan ongelman juurisyyhyn: luottamuksen puutteeseen.

Vesa selittää: nykyajan työyhteisöt ovat erilaisia sosiaalisia ympäristöjä kuin 10–20 vuotta sitten. Työsuhteiden kesto on lyhentynyt, työsopimukset ovat ehdoiltaan erilaisia, mikä näkyy esimerkiksi määräaikaisuuksina. Työtä ei saavuta tekemään päivittäin työpaikalle, vaan yhä useammin työ tehdään etänä, ja erilaisten hallinnollisten tehtävien valuminen asiantuntijatyötä tekeville ja resurssien kiristyminen tietyillä toimialoilla on johtanut kiireen kasvuun.

Kiire, tuo ihmissuhteiden laadun vastakohta. Se on muuttanut ihmisten sosiaalisia tarpeita ja mahdollisuuksia.

”Huumorihan kukkii sellaisessa ympäristössä, jossa on jo jonkin verran opittu tuntemaan toinen toista ja luottamusta on rakentunut. Tämä synnyttää avoimuutta, ja avoimessa ympäristössä voi heittää huumoria ilman pelkoa epäonnistumisesta ja kasvojen menettämisestä. Virheiden tekeminen on sallittua. Huumorihan on asioiden suhteuttamisen leikkiä, ja leikki ei onnistu jännitteisessä ympäristössä”, Vesa kertoo.

Vesa pohtii, onko tämän hetken työelämästä karisemassa tarve rakentaa yhteisöjä. Hänen mielestään niin on. Ja jos työelämästä ottaa elämän pois, jäljelle jää vain työ.

”Jos työpaikkaan ei sitoudu emotionaalisesti, ei synny tarvetta rakentaa yhteisöä tai halua pistää itsensä peliin. . Yhteisö ei rakennu, jos työssä ei ole mahdollisuutta kokoontua keskinäisesti keskustelemaan itselle merkityksellisistä asioista huumorilla. Siihen tarvittaisiin enemmän jaettua aikaa.”

Voiko työyhteisölle siis huiskuttaa hyvästit? Ei huumoria, ei yhteisöllisyyttä? Vesan mielestä asia ei ole niin yksinkertainen. Myös sähköisissä kanavissa rakennetaan yhteisöllisyyttä ja, kuten aina, sitä rakennetaan huumorin keinoin. Asiasta ei vain ole vielä olemassa tutkittua tietoa. Jonkun pitäisi tutkia.

”Jos työyhteisöjen merkitys kaventuu, niin se on tietysti ikävää. Näen kuitenkin, että se on jossain määrin väistämätöntä. Ihmiset tulevat tekemään tulevaisuudessa todennäköisesti useita eri töitä, työtä tehdään etänä, ja työnkuvat tulevat olennaisesti muuttumaan tämänhetkisestä. Se synnyttää erilaisia tarpeita ja sisällöllisesti erilaista huumoria.”

Vesa ja Kerkkänen ovat yhtä mieltä siitä, että työyhteisöjen näivettyminen ei tarkoita huumorin näivettymistä. Huumori on kestänyt paljon tämänhetkisen työelämän murrosta suurempiakin vitsauksia. Se löytää aina muotonsa ja kontekstinsa.

Samalla molemmat kuitenkin painottavat, että huumorilla on työpaikalla viihtymisen ja vaikeiden asioiden käsittelyssä olennainen rooli, ja jos sitä haluaa ruokkia, kannattaa ruokkia luottamusta.

Kerkkänen sanoo, että luottamus syntyy informaation lisääntymisen, kansankielisesti tutustumisen, kautta.

”Meillähän on paljon näyttöä siitä, että esimerkiksi eri etnisten ryhmien väliset vihamielisyydet vähentyvät, kun tarjoutuu tilaisuus jutella ja saada tietoa toisesta. Ihminen ei olekaan enää ryhmänsä edustaja vaan inhimillinen yksilö.”

Ilkan ja Lindan ammatillisen suhteen kannalta voisikin olla hyvä, että työyhteisön ryhmäytymiseen panostettaisiin. Jos olisi aikaa. Hyvää voisi tehdä sekin, että he jäisivät jumiin hissiin tai liukastuisivat yhtä aikaa banaaninkuoreen.