HJK:n tyrmänneen SJK:n pitää kaataa jatkossakin isoja, jos se haluaa saavuttaa tavoitteensa

SJK:n päävalmentaja Stevie Grieve antoi marraskuussa haastattelun Aitiossa Tuukka Kotimäelle. Haastattelussa Grieve esitti, että heillä (SJK) ”maaliin päätyneiden laukaustemme osuus kaikista laukauksista (conversion rate) oli pienempi, mitä sen olisi pitänyt olla”.

SJK:n hyökkäyspeli tuotti siis Grieven mukaan riittävästi uhkaa ja maalipaikkoja, mutta syystä tai toisesta joukkue pisti palloa pussiin keskimääräistä viimeistelytehokkuutta heikommin.

Sen sijaan, Grieven mukaan: ”Ilveksen vastaava oli mielettömän kestämätön, joka putoaisi varmasti 38 ottelun kaudella. KuPS:illa oli sama tilanne.”

Grieve siis maalaili, että mikäli kausi 2024 olisi ollut pidempi - esimerkiksi 38 ottelun mittainen - palautuisi joukkueiden viimeistelyn tehokkuus lähemmäs valtavasta datapankista laskettua keskimääräistä viimeistelytehokkuutta.

Kaudella 2025 Veikkausliiga on mestaruus- ja mitalitaistelun osalta viisi ottelua pidempi sarja, kuin viime vuonna. Toki joukkueet ovat muuttuneet talven aikana, seinäjokiset ovat menettäneet mm. Ville Tikkasen ja Jaime Morenon, mutta Grieven ideologian ja pelimallin pysyessä samana, voisi nopeasti ajatella, että kasvanut ottelumäärä olisi etu SJK:lle.

Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Otteluita pelataan tällä kaudella enemmän nimenomaan yläloppusarjassa. 22 runkosarjaottelun päälle tulee yläloppusarjan joukkueille 10 ottelua toisia top6-joukkueita vastaan.

Näissä otteluissa SJK oli viime kaudella heikohko. 15 ottelussa muita yläloppusarjan joukkueita (KuPS, Ilves, HJK, VPS, Haka) vastaan se keräsi 17 pistettä, eli 1,13 pistettä per ottelu. Kärkikolmikkoa vastaan pelatuista yhdeksästä ottelusta SJK voitti vain yhden, huhtikuussa kaatui hapuilevan alkukauden pelannut Ilves.

Mitään suurta mystiikkaa ei tietenkään liity siihen, että parempia joukkueita vastaan on vaikeampi saada pisteitä. Sarjauudistuksen myötä yläpään joukkueet pelaavat kuitenkin enemmän vastakkain, 32 ottelusta peräti 20 on kuuden kärjen keskinäisiä. Jos harjoitetaan demonstraatioksi kriittistä tarkastelua heikosti kestävää matematiikkaa: viime kauden pistekeskiarvoilla, 1,92 pistettä per peli sijoille 7-12 sijoittuneita vastaan, ja 1,13 sijoille 1-6 sijoittuneita vastaan, saisi SJK tällä kaudella kasaan 46 pistettä. Siitä saatavalla pistekeskiarvolla 1,43 ei olisi viime kaudella selvitty kuuden parhaan joukkoon.

Viimeistelytehokkuudessa ei myöskään ole kyse pelkästä onnesta tai epäonnesta. Paremmat pelaajat viimeistelevät keskiarvoa paremmin. Grieve vaikuttaa haastattelujen ja osin myös kentällä nähdyn perusteella idealistilta, jolle pelin viihdyttävyys ja avoin pelinkuva ovat arvoja, joista skotti ei ole valmis tinkimään.

Jos pelistä tulee maalintekokilpailu, on todennäköistä, että paremmalla pelaajamateriaalilla varustettu joukkue voittaa viimeistellessään omista paikoistaan tehokkaammin. Rautalangasta vääntäen, mikäli aaltoileva pelinkuva tuottaa tilanteita, jossa kummankin joukkueen keskushyökkääjä pääsee ampumaan boksin sisältä 3-4 kertaa, on todennäköisempää, että ottelun voittaa se joukkue, jolla on hyökkääjänään Teemu Pukki, kuin se, jolla kärjessä on Jeremiah Streng tai Momodou Bojang.

Ensimmäinen testi yläloppusarjaan kaavailtua joukkuetta vastaan nähtiin heti ensimmäisessä kotiottelussa HJK:ta vastaan. Ottelussa nähtiin SJK:n kannalta sekä uhkakuvia että lupauksia paremmasta.

SJK ryhmittyi puolustamaan melko ylös, mutta prässin sijaan puolustuspelisuunnitelmaa voisi kutsua korkeaksi blokiksi. Painetta antoi oikeastaan yksi pelaaja kerrallaan, eikä kotijoukkue pyrkinyt sulkemaan esimerkiksi maalivahtia tai aina edes kierrätystä HJK:ta pois. Blokillaan SJK ei pystynyt estämään HJK:n etenemistä, eikä pitämään vierailijaa myöskään muotonsa ulkopuolella riittävän hyvin.

Laitapuolustajien käyttäytyminen puolustaessa oli myös erikoista, sekä Babacar Fati että Salmi Yussif seurasivat omaa suoraa vastustajaansa pitkälle, ja olivat valmiita hyppäämään puolustuslinjasta eteenpäin antamaan painetta pallolliseen pelaajaan, vaikka SJK joukkueena ei pystynyt pallollista paineistamaan tai sulkemaan syöttölinjoja. Tämä johti siihen, että HJK pääsi todella usein pelaamaan palloa varsinkin Fatin selustaan, jonne paikkaamaan juoksivat laitahyökkääjä Rasmus Karjalainen tai keskikentän Markus Arsalo.

Murtautumisesta Fatin taakse syntyi myös HJK:n paras maalipaikka pelin ollessa vielä 11v11, Alex Ring pääsi ampumaan vapaasti kuudentoista rajan päältä Teemu Pukin syötöstä – alueelta, jolta Arsalo oli poissa, seuraamassa Liam Möllerin juoksua tyhjäksi jääneeseen tilaan.

Boksipuolustaminen, jonka Grieve itsekin marraskuussa nimesi kehityskohteeksi, oli kuitenkin kehittynyt, sillä HJK ei pystynyt luomaan laitamurtautumisistaan laadukkaita maalipaikkoja. Lisäksi SJK osoitti pystyvänsä tällä kaudella myös kärsimään syvällä omalla kenttäpuoliskollaan puolustaen, ja iskemään sitten terävästi vastaan.

Vaikka se oli ensimmäisellä jaksolla tasamiehityksillä pelatessa selkeästi vastustajaansa vähemmän pallossa, eikä saanut rotaatioihin nojaavaa hyökkäyspeliään aidosti käyntiin koko jakson aikana, pystyi se olemaan siinä määrin vaarallinen nopeissa vastaiskuissan, että loi HJK:ta enemmän maaliodottamaa ensimmäisellä nelivitosella.

Santeri Hostikan hölmö punainen kortti auttoi seinäjokisia tänään, mutta näyttö siitä, että joukkue pystyy myös ottamaan vastaan ja hyökkäämään nopeasti oli tervetullut askel, mikäli SJK aikoo saavuttaa tällä kaudella tavoittelemansa europaikan.

Menestyneet joukkueet ovat nykyfutiksessa hyviä pelin kaikissa vaiheissa, pelkästään vastaiskuihin tai pallonhallintaan perustavien nippujen aika on ollut ohi jo hyvän tovin.

Siksi vaikka Stevie Grieve ehkä haluaisi nähdä joukkueelta vielä villimpiä rotaatioita, on voittamisen kannalta tärkeämpää, että myös omalla kenttäpuoliskolla puolustaminen ja boksinpuolustaminen on kehittynyt.

Nyt kasassa on sama määrä voittoja top3 (ennustettuja) seuroja vastaan kuin viime kaudella.

SJK:n on nyt huolehdittava ettei tämä huhtikuinen jää viime vuoden tapaan kauden ainoaksi.