Kaikkien aikojen ukkoskesä lennätti Joutsenossa jopa kanoja Neuvostoliiton puolelta Suomeen – ”Oli aivan kuin olisi katepillarilla ajettu se alue”
Kesä 1972 oli Suomen kaikkien aikojen ukkoskesä. Joutseno näytti vuosisadan myrskyn jälkeen kuin sotatantereelta.
Kello oli noin puoli kahdeksan illalla heinäkuisena lauantaina, kun televisiosta katkesi virta. Hannu Myllärinen oli silloin 14-vuotias. Hän muistelee telkkarin sammuneen kesken Ratsutilan nuoret -nuorisosarjan, minkä vuoden 1972 tv-ohjelmatiedot vahvistavat. Sen iltaisen jakson nimi oli enteilevästi Surullinen juttu.
– Muistan kun nousin sohvalta ja katsottiin kaakkoon päin, niin aivan kuin viivoittimella olisi vedetty viiva. Sellainen musta pilvi lähestyi, hän muistelee.
Nykyisin Lappeenrantaan kuuluva Joutseno oli 8. heinäkuuta kohtaamassa kaikkien aikojen myräkkänsä, josta joutsenolaiset puhuvat vielä yli 50 vuotta myöhemminkin.
– Sehän on valtava kokemus, kun on siinä myrskyn silmässä, Myllärinen kertoo.
”Seuraavana päivänä käytiin tarkistamassa, niin lato oli siirtynyt noin 40 metriä.”
Hän näki maalla sijainneen kotitalonsa ikkunoista paljon. Kuivaamon isot 3,5 metriä korkeat liukuovet pullistuivat sisään ja pihan irtaimistoa lenteli ilmojen halki.
Ikkunasta näki myös, miten lakkoja viereisellä Konnunsuolla keräämässä olleen naapurikylän rouvan ei tarvinnut polkea polkupyörällään, sillä kova tuuli kuljetti häntä eteenpäin. Sama rouva oli ehtinyt jo harkita läheistä latoa suojapaikaksi, mutta valitsi onnekseen toisin.
– Seuraavana päivänä käytiin tarkistamassa, niin lato oli siirtynyt noin 40 metriä, Myllärinen sanoo.
Poikkeuksellisen hurja ukkosrajuilma oli jo alle tunnissa liikkunut Joutsenon ohi. Tuulen nopeuden kerrottiin olleen noin 32 metriä sekunnissa, puuskissa enemmänkin.
Timo Melto oli myrskykesänä 1972 niin ikään 14-vuotias. Hän lähti sään laannuttua kaverinsa kanssa uimaan kilometrin päässä sijainneelle Joutsenon Ahvenlammelle – koska oletuksena oli, että vesi olisi myrskyn jälkeen lämmintä.
– Polkupyörät jäi jo heti ensimmäisen 30 metrin jälkeen. Tiellä oli puita ristiin, rastiin, hän muistelee.
”Oli aivan kuin olisi katepillarilla ajettu se alue.”
Myös Myllärinen oli ottanut pyörän alleen, mutta hän ei mennyt uimaan, vaan tutkimaan myräkän aiheuttamaa tuhoa. Puita oli nurin lähes kaikkialla.
– Oli aivan kuin olisi katepillarilla ajettu se alue, Myllärinen kertoo myrskyn jälkeisestä Joutsenosta.
Aikalaiskertomuksissa Joutsenon kuvattiin näyttäneen sotatantereelta, keskustaa myöten. Helsingin Sanomien silloisessa haastattelussa haki joutsenolainen Pentti Poutiainen vertailukohtaa Taipaleenjoen taistelunäkymästä.
Metsää kaatui yhteensä noin 10 000 hehtaaria. Kaatuneet puut rikkoivat rakennuksia, ja niin asuinrakennusten kuin esimerkiksi koulujen kattoja vaurioitui tai lensi ilmaan myrskyn voimasta. Sähköt katkesivat pitkäksi aikaa, ja teitä ja pihoja raivattiin päivien ajan.
Myrsky oli kaatanut vanhoja puita jopa Joutsenon hautausmaalla. Hannu Myllärinen pitää lopulta suoranaisena ihmeenä, ettei kukaan Joutsenossa kuollut, jäämällä esimerkiksi kaatuvan puun alle.
– Osasi vissiin porukka varautua. Tai olisikohan silloin ollut enemmän niin sanottua maalaisjärkeä, ja on otettu luonto tosissaan, Myllärinen miettii.
Myrskyillan kenties erikoisin tarina liittyi aivan rajaa vasten sijaitsevaan Penttilän kylään, jossa käyskenteli myrskyn jälkeen kanoja.
– Mutta koko kylällä ei ollut kenelläkään kanoja ja ne ymmärsivät vain pelkkää venäjää, Myllärinen naureskelee.
Koska tuuli tuli kaakosta, kanat olivat ilmeisesti lentäneet ukkospuuskien mukana Neuvostoliiton puolelta Suomeen.
”Tilastojen valossa nähtiin juuri vuonna 1972 ylivoimainen salamaennätysten kesä. Silloin Suomen maaperään iski lähes 400 000 salamaa.”
Vuosi 1972 on jäänyt suomalaiseen säähistoriaan. Sen vuoden kesä oli poikkeuksellinen helteinen, joten olosuhteet olivat erityisen suotuisia ukkosten synnylle.
Suomea riepottelee tilastollisesti lähes jokaisena kesänä joku voimakas ukkosrajuilma – ja niin voi käydä missä päin Suomea tahansa. Toiset ukkosvuodet kuitenkin erottuvat erityisesti tilastoista.
Selkeä salamatilastointi alkaa Suomesta 1960-luvulta, ja tilastojen valossa nähtiin juuri vuonna 1972 ylivoimainen salamaennätysten kesä. Silloin Suomen maaperään iski lähes 400 000 salamaa.
Kovia myräköitä kulki halki Suomen, lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Kuolonuhrejakin tuli ainakin kaksi. Suodenniemellä mies kuoli salaman osuttua sähkökaappiin, jota hän oli tarkistamassa, ja Porvoon pitäjässä nainen menehtyi säikähdyksestä aiheutuneeseen tajuttomuuskohtauksen. Salama oli iskenyt hänen viereensä.
”Äärimmäisyyksien kesä 2010 oli puolestaan salamamäärältään tavanomainen, mutta se muistetaan ennätyslämpötilasta ja useista tuhoja aiheuttaneista rajuilmoista.”
Pitkä ukkosrajuilmojen jakso päättyi Itä-Suomeen, Puumalan ja Joutsenon kerätessä myrskytuhoineen isoimmat otsikot.
Salamatilastojen kakkosena on kesä 1988, jolloin Suomeen iski 358 000 salamaa. Kovin ukkossuvi on vuosituhannenvaihteen jälkeen koettu vuonna 2003, jolloin maasalamamäärä oli 237 000. Kesät 1981 ja 1961 ovat nelos- ja viitossijoilla.
Äärimmäisyyksien kesä 2010 oli puolestaan salamamäärältään tavanomainen, mutta se muistetaan ennätyslämpötilasta ja useista tuhoja aiheuttaneista rajuilmoista, voimanaisista Astasta, Veerasta, Lahjasta ja Sylvistä.
Vuoden 1972 ukkosmyrsky jäi osaksi Joutsenon paikkakuntatarinaa. Myrskyn jäljet jäivät pitkäksi aikaa määrittämään joutsenolaismaisemaa. Niin paljon puita kaatui. Lähialueen metsissäkin tunnisti kuulemma pitkään ne paikat, joista puut olivat laonneet.
Sen jälkeen Joutsenon kirkonkylälle pystytetty Myrsky-veistos on muistuttanut tästä luonnonvoimien näytöksestä.
– Aina tulee [myrskystä] puhetta, kun tulee vieraita muualta ja joku kysyy, mikä tämä on. Ja sitten kerrotaan, minkä takia tämä patsas on tähän laitettu, Timo Melto kertoo.
– Itsekin, kun tuossa taksia pyöritellään, niin kun siitä ajelee ohi, niin myrsky tulee aina mieleen. Oli se aikamoinen.
Aikamoinen oli patsasprojektikin. Idea muistoveistoksesta oli tullut Joutsenon Lions Clubilta, ja sitä lähti toteuttamaan kuvanveistäjä Reino Puustinen. Vuonna 1979 paljastetun patsaan kustannukset karkasivat matkan varrella kuusinkertaisiksi ja työtilatkin kävivät liian pieniksi, sillä patsas ei lopulta mahtunut ateljeen ovista ulos.
Patsasta rahoitettiin osin myrskyteemaisilla kohokuvilla, joita Lions Club myy tai jakaa kilpailupalkintoina vielä tänä päivänäkin.
– Myö niitä valellaan edelleen. Meillä on siihen muotit ja systeemit, yhdistyksen puheenjohtajana toimiva Melto kertoo.
”Luonto meitä aina välillä muistuttaa, että kuka käskee.”
Joutseno sai katukuvaansa jykevän patsaan, joka esittää myrskypilveä pakoon juoksevia hevosia. Veistoksen ideana on kuvailla kovan myrskyn luonnetta.
– Se on kuin hevoslauma, joka on päässyt villiintymään, itsekin Lions Clubin aktiivina toiminut Hannu Myllärinen kuvailee.
Kun myrskystä tuli vuonna 2022 täyteen 50 vuotta, järjesti Joutsenon Lions Club pienen muisteluhetken patsaalla.
– Ajatuksella, että myrskyä muistaen ja myrskyä kunnioittaen, Myllärinen sanoo.
– Luonto meitä aina välillä muistuttaa, että kuka käskee. ●
Sarja kertoo ikimuistoisista Suomeen iskeneistä kesämyrskyistä.
