Henna Karppinen-Kummunmäki kertoi, ettei hyväksy kumppanikseen ketä tahansa, ja naiset suuttuivat – Miksi naisen naimattomuus on aina ollut ongelma?

Lokakuussa 2023 Turun Linnateatterin standup-klubilla vietettiin sinkkuiltaa. Koomikoiden vitsit oli valittu aiheen mukaan: jutuissa vilisi Tinder-treffejä ja yksinhuoltajan arkea.

Henna Karppinen-Kummunmäki istui yleisössä kahdesta syystä: hän oli itsekin sinkku mutta myös kenttätyötä tekevä tutkija. Hän oli tekemässä kirjaa sinkkuuden historiasta.

Iloisen standup-illan päätteeksi yleisö pääsi pelaamaan bingoa. Palkintona oli hieromasauva ja muita seksivälineitä. Karppinen-Kummunmäki oli hämmentynyt.

– Ajattelin, että tämäkö on nykyajan kuva sinkkuudesta. Aivan kuin kyse olisi ennen kaikkea seksistä.

Koomikoiden laukomista vitseistäkään ei tuolloin 36-vuotias Karppinen-Kummunmäki omaa elämäntilannettaan tunnistanut. Hän oli korkeasti koulutettu kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, lapseton eikä etsinyt pakonomaisesti parisuhdetta.

– Elämäni oli tasaantunut. Elin koiran kanssa kahdestaan ja olin ihan tyytyväinen.

Tilanne oli täysin päinvastainen, kun Karppinen-Kummunmäki ja hänen puolisonsa päättivät erota vuonna 2019. Takana oli 12 vuotta avioliittoa, joista kolme oli kulunut pariterapiassa.

Eron jälkeen Karppinen-Kummunmäki ei nähnyt syytä enää elää.

– Epätoivoissani yritin itsemurhaa ja vieläpä kahdesti. Kun olin sinnitellyt ja yrittänyt kaikkeni kolme vuotta, voimat olivat täysin lopussa. Jälkikäteen on helppo sanoa, että meidän olisi pitänyt erota aiemmin.

Standup-ilta päätyi lopulta anekdootiksi Henna Karppinen-Kummunmäen kirjaan Sinkkuus kautta aikojen (Docendo), joka ilmestyi marraskuussa 2024. Historiateos käy läpi naimattomien ihmisten yhteiskunnallista asemaa, työmahdollisuuksia ja parinetsintää eri aikoina.

– Pitkänä linjana on aina ollut, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Oikeastaan vasta viimeisen 50 vuoden aikana on alettu ajatella, että ihminen voi olla yhteiskuntakelpoinen myös ilman parisuhdetta ja lapsia.

Kirjassa pääpaino on heteroseksuaalien elämässä, sillä homosuhteet oli kielletty pitkään, eikä niistä ole olemassa paljonkaan kirjallisia lähteitä. Myös yksinäiset miehet jäävät sivuosaan.

– Miesten naimattomuutta ei ole pidetty yhtä ongelmallisena kuin naisten. Naisen osalta naimattomuus ja lapsettomuus on ollut aina hälytysmerkki, ja yhteisön ja perheen on pitänyt ratkaista ongelma tavalla tai toisella.

Karppinen-Kummunmäen tyylinä on tuoda kirjoissaan historiallisen tiedon oheen välähdyksiä omasta elämästä. Itseään hän ei aina kohtele armollisesti, vaan analysoi tekemisiään ja ajatuksiaan mustalla huumorilla.

Kirjassaan Sydänsurujen historia (2022) hän kuvaa itsemurhayritystensä jälkeisiä tuntoja hirtehiseen sävyyn:

On tämäkin, kun tohtorinkoulutuksen saanut ei saa itseään lääkkeillä hengiltä. Ei luulisi olevan vaikeaa. Ai niin, mutta olen filosofian tohtori, en lääkäri.

Henna Karppinen-Kummunmäen mielestä deittiappit ovat helpottaneet tapaamista mutta tehneet samalla deittailusta peliä, jossa haetaan vain omaa hyötyä.

Avioero oli Karppinen-Kummunmälle erityisen kova paikka, sillä hänellä ei ollut aiempaa kokemusta eroista. Avioliitto oli ollut hänen ensimmäinen pitkä parisuhteensa.

Pariskunnan yhdessä käymä pariterapia auttoi selviämään pahimmasta kriisistä. Karppinen-Kummunmäki ymmärsi, ettei kenenkään tarvitse elää toisten odotusten mukaan.

– Tajusin, että voin elää omanlaistani elämää ja olen saavuttanut omana itsenäni jo paljon: väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut tietokirjoja.

Niin moni tutuista oli eronnut, ettei hän kokenut erottuvansa joukosta tai epäonnistuneensa. Eniten hän pelkäsi vanhempiensa reaktiota, mutta turhaan.

– He sanoivat jälkeenpäin, että olivat huomanneet meidän molempien voivan huonosti. Ero oli heillekin helpotus, varsinkin kun välini eksään säilyivät hyvinä.

Tietokirjailijalle uusi elämänvaihe tarjosi kuitenkin jotakin, josta kirjoittaa: Karppinen-Kummunmäki kirjoitti ensin sydänsuruista ja heti perään sinkuista.

Sinkkuus kautta aikojen -kirjan tarkastelujakso alkaa keskiajasta, jolloin lasten saamista pidettiin suorastaan velvollisuutena yhteisöä kohtaan. Lisääntymisessä naisten seksuaalisella mielihyvällä ja tyydytyksellä oli tärkeä rooli.

– Ne kuuluivat asiaan. Muuten saattoi kohtu lähteä vaeltamaan tai tulla muita sairauksia. Naiset piti saada mahdollisimman pian naimisiin harrastamaan seksiä, että he pysyivät terveinä.

Kun yksin jääneiden naisten määrä kasvoi 1700-luvulle tultaessa, heidät alettiin nähdä yhteiskunnallisena ongelmana. Kyse oli ennen kaikkea toimeentulosta.

Laki kielsi useimmiten naisilta oikeuden harjoittaa ammattia tai omistaa mitään. Suomessa naisen itsellinen elämä oli mahdollista niinkin myöhään kuin vasta vuonna 1863.

Ennen 1800-luvun loppua keskiluokkaisille naisille ei ollut myöskään olemassa sopivia ammatteja. Avioliitto oli ainoa toimeentulon mahdollisuus, ja naimattoman oli pakko jäädä sukulaisten elätettäväksi.

Niinpä britti W. R. Greg kirjoitti 1800-luvun alkupuolella, että ”ylijäämänaiset” voitaisiin laivata siirtokuntiin, koska siellä oli paljon vaimon tarpeessa olevia miehiä.

Tämä saattaa tuntua käsittämättömältä, mutta samankaltaista ajattelua on yhä. Karppinen-Kummunmäki antaa esimerkin. Vuonna 2021 keskustan kansanedustaja Juha Pylväs toivoi yliopistojen hajasijoittamista maakuntiin ja totesi, että naisten jääminen kotiseuduilleen ”ilahduttaisi maakuntien poikamiehiä”.

Myös miehille perheen perustaminen oli ihanne, mutta vaatimukset olivat helpompia. Naimattomuus oli miehelle välitila: jonkin aikaa oli hyväkin olla naimaton ja vähän hurvitella. Ajateltiin, että nuorten miesten oli jopa terveellistä hankkia seksuaalisia kokemuksia ennen avioliittoa.

– Suomessakin oli hiljaisesti hyväksyttyä, että ylioppilaat kävivät bordelleissa. Sieltä meidän kaikki suuret kirjailijanimemme Juhani Ahosta lähtien ovat käyneet hakemassa kokemuksia teoksiinsa.

Naisille moinen hurjastelu olisi merkinnyt maineen menetystä.

Toisaalta jos mies jäi loppuelämäkseen naimattomaksi, hänen ei katsottu saavuttaneet todellista aikuisuutta. Siitä kielivät myös suomen kielen sanat poikamies ja vanhapoika.

Vaikka yhteiskunta odotti miesten ja naisten pariutuvan ja tekevän lapsia, heidän mahdollisuuttaan tavata toisiaan rajoitettiin erilaisilla laeilla ja sopimuksilla. Ajat ovat sen jälkeen muuttuneet.

– Deittiappit ovat toki helpottaneet tapaamista mutta tehneet samalla deittailusta peliä, jossa haetaan vain omaa hyötyä. Tuntuu, että tässä ajassa ihmiset koetaan kertakäyttöisinä hyödykkeinä, Karppinen-Kummunmäki sanoo.

Hän ei itse ole käyttänyt deittipalveluita, mutta oli yhteydessä useisiin miehiin sosiaalisen median kautta. Välillä viestejä tuli ”pyytämättä ja yllätyksenä”.

Erään miehen kanssa käyty Messenger-keskustelu on jäänyt erityisesti Karppinen-Kummunmäen mieleen. Hän kirjoittaa kirjassaan:

Lopulta hän ilmoitti, että oli viisikymppinen, aikuisten lasten isä, mutta että hänellä oli kova vauvakuume. Olisi kuulemma valmis maksamaan vaivoistani, jos auttaisin häntä tässä projektissa.

Henna Karppinen-Kummunmäki huomasi kirjaa tehdessään, että vaikeat ajat nostavat yleensä konservatiivia arvoja ja kiristävät suhtautumista sinkkuuteen.

Suhtautuminen sinkkuuteen on ollut pitkälti sidoksissa siihen, kuinka hyviä aikoja on eletty.

Teollistuminen lisäsi voimakkaasti talouskasvua 1880-luvulle tultaessa, ja tehtaat vetivät paljon nuoria ja naimattomia aikuisia kaupunkeihin. Syntyi uusia ammatteja ja koulutusväyliä myös naisille. Yksinelämistä alettiin suvaita entistä paremmin.

Jonkinlaisena merkkipaaluna voi pitää yhdysvaltalaisen Marjorie Hillisin vuonna 1909 ilmestynyttä self help -opasta Elä yksin ja nauti. Kirjassa juhlistettiin sinkkuutta ja jopa neuvottiin, mitä juomia yksineläjällä tuli olla baarikaapissaan.

Iloisella 1920-luvulla sinkkuus oli jopa muodikasta ja aikakauden sinkkunaisista, ”flappereistä”, tuli ihailtuja roolimalleja. Sitten alkoi maailmanlaajuinen lama. Äärioikeistolaisuus nousi Euroopassa, ja toinen maailmansota syttyi.

– Vaikeat ajat nostavat yleensä esiin konservatiivisia arvoja. Se näkyi myös siinä, että ihmiset piti saada naimisiin. Esimerkiksi Suomessa säädettiin vuonna 1935 naimattomille vanhanpojan ja -piian vero.

Perhearvoja korostettiin länsimaissa yleisesti aina 1950-luvun lopulle, mutta kun 1960-luku alkoi, sinkkuudesta tuli jälleen yleisesti hyväksyttyä. Taustalla oli edeltävän vuosikymmenen voimakas talouskasvu. E-pillerin tulo markkinoille antoi naisille mahdollisuuden nauttia seksuaalisuudestaan ilman parisuhdetta tai pelkoa raskaudesta.

Karppinen-Kummunmäen mukaan suhtautuminen sinkkuuteen on jatkuvaa aaltoliikettä. Nyt ollaan jälleen tilanteessa, jossa perinteiset arvot korostuvat niin puheissa kuin politiikassakin. Ukrainassa soditaan, Suomen talous laahaa, ja työttömyys kasvaa.

Myös suhtautuminen sinkkuuteen on muuttunut torjuvammaksi, vaikka vuoden 2022 lopussa peräti 1,3 miljoona suomalaista asui yksin. Tietokirjailija sai itsekin tuntea sen yhdessä Facebookin sinkkuryhmässä.

Kun hän kirjoitti, ettei hyväksy kumppanikseen ketä tahansa ”kaksilahkeista” ja että voi hyvin elää ilman miestä koiransa kanssa, oli vastaanotto kylmä.

– Yhtäkkiä olin se narttu, jolle kukaan ei kelpaa. Sitä viestiä tuli erityisesti naisilta. Ehkä kyse oli vain heidän omasta epävarmuudestaan.

Karppinen-Kummunmäki on tähän saakka kirjoittanut historiateoksia asioista, jotka ovat sivunneet hänen omaa elämäänsä: tyttöydestä, lavatansseista, sydänsuruista ja nyt sinkkuudesta. Nyt kulttuurihistorioitsijan elämä on perin juurin muuttunut.

Viime keväänä Karppinen-Kummunmäki näki Threads-sovelluksessa kiinnostavan miehen kuvan. Kyseessä oli espoolainen arkkitehti, joka osasi kuvien perusteella laittaa ruokaa.

Alkoi viestienvaihto.

Marraskuussa turkulainen Karppinen-Kummunmäki muutti Tapiolaan Espooseen. Uuden kodin ja miehen lisäksi hän sai bonukseksi jotakin, jota ei ollut koskaan suunnitellut: puolison kolme lasta. Suhteen alku on mennyt hyvin, ja Karppinen-Kummunmäki kertoo olevansa onnellinen.

– Kaikki on todellakin tullut puun takaa. Mutta eikös elämässä usein käy juuri siten kun ei osaa odottaa?