Joukkoampujan vammauttama Heidi Foxell valmistui poliisiksi, seuraava tavoite on kävelykyky: Noora-vaimo auttoi irti lääkeriippuvuudesta

Juuri nyt Heidi Foxellin mieli on kirkas. Hän tietää mihin on menossa, ja kenen kanssa.

Ja jos kaikki menee hyvin, parin vuoden päästä kesällä Foxell ajaa vaimonsa Noora Salinin kanssa Vaasan saaristoon. He ottavat veneen, ajavat Rönnskärin saarelle, Foxell laskee kävely­sauvansa kallioiselle rinteelle ja asettuu makoilemaan tähti­taivaan alle. Ja kaikki muu selviää aikanaan.

Foxell on tatuoinut Rönnskärin saaren kyynärvarteensa. 59 astetta ja 56 minuuttia ja viisi sekuntia pohjoista leveyttä, 24 astetta ja 19 minuuttia itäistä pituutta. Siellä sijaitsee Heidi Foxellin onnenpaikka.

Hän piirtää sormellaan viivan kyynärvarteensa saaren pohjoisrantaa pitkin.

– Tää koko matka on sellaista silokalliota, jossa ei kasva mitään. Ei ole sähköjä, ja illalla myrskylyhdyn valossa kuuluu vain meren pauhu ja kattona kirkas tähtitaivas. Sinne jos joskus vielä pääsen, niin itken ainakin tunnin.

Kun Heidi Foxellia ammuttiin vatsaan vuoden 2012 joukko­ampumisessa Hyvinkäällä, hän joutui sairaalaan, mitä seurasi kolmen vuoden laitoshoito. Sairaalassa Meilahden sairaalaan psykologi teki Foxellin kanssa mielikuvaharjoituksia. Niiden tarkoitus oli pitää liikuntakykynsä menettäneen Foxellin mieli kiinni asioissa, jotka vetäisivät elämässä eteenpäin.

– Psykologi pyysi minua kuvittelemaan itseni sellaiseen paikkaan, jossa minun on aina ollut hyvä olla. Sairaala­sängyssä maatessani menin usein mielessäni Ronnskäriin.

Näin lähellä Rönnskäriin pääseminen ei ole loukkaantumisen jälkeen ole ennen ollut. Foxell keskittyy nyt kokopäiväisesti kuntoutukseen, jonka tavoitteena on palauttaa liikuntakyky sellaiselle tasolle, jossa hän voisi liikkua itsenäisesti sauvojen tai rollaattorin kanssa. Hän on istunut pysyvästi pyörätuolissa vuodesta 2012 asti.

Yksikään fysioterapeutti tai lääkäri ei tosin ole luvannut Foxellille, että kävelytavoite olisi mahdollista saavuttaa.

– Ei kukaan uskalla, kun lopputuloksesta ei ole mitään takeita. Mutta mulla on ihan hirveä draivi päällä. Kun olen kehittynyt lyhyessä ajassa näin paljon, niin miksi en voisi kehittyä lisää?

Mutta Foxell ei ole yksin. Hänellä on apunaan tehtävässä kuntoutuspiireissä shamaanin arvonimen saanut Ville Turpeinen, 80-vuotias entinen bussikuski Itä-Suomesta. Foxell käy Turpeisen vastaanotolla kerran viikossa huutamassa kivusta, ja tulokset ovat olleet lupaavia. Turpeinen hieroo Foxellin lihaskiinnikkeitä, jotka ovat olleet aikaisemmin niin tukossa ja arpikudoksen peitossa, ettei lihasten ole ollut mahdollista kehittyä.

Kukaan muu kuin Ville Turpeinen ei käy. Ensinnäkin hänen käsiensä puristusvoima on poikkeukselliset 130 kiloa. Se tarkoittaa, että hieronta todella sattuu, mutta sillä myös saadaan kiinnikkeitä avattua. Toisekseen Turpeinen on, kuten Foxellkin, jääräpää.

– Ville on yrittänyt jäädä eläkkeelle kolme kertaa, mutta ei ole onnistunut. Siinä on kyllä jotakin tuttua, Foxell naurahtaa.

Ja kolmanneksi, shamaanin kanssa on hyvä olla.

– Ville sanoo aina, että varaa aikaa. Menen Villen luo aamulla viisitoista vaille seitsemän ja lähden kymmeneltä. Aina täytyy ehtiä juoda kahvit.

Maanantaina fysioterapiaa, tiistaina kuntosalia, keskiviikkona robottikävelyä. Torstaina Villelle, ja sitten koko homma uudestaan alusta. Sellaisia ovat Foxellin viikoittaiset rutiinit tänä kesänä. Mutta on elämässä muutakin.

Foxell on myös vastavalmistunut poliisi. Joukko­ampumisen aikaan Foxell oli jo hyvässä vaiheessa poliisiopintojaan, mutta lonkkaan porautunut luoti, sitä seuranneet puolensataa leikkausta ja selkä­ydintä vahingoittanut hoitovirhe asettuivat ammatil­lisen haaveen tielle. Tai ainakin kuljettivat pitkäaikaista haavetta uuteen suuntaan.

Taustaa: Hyvinkäällä haavoittunut Heidi Foxell: ”Aion lukea itseni poliisiksi, vaikka en tekisi päivääkään varsinaista poliisin työtä”

Monen vuoden kovan koulun jälkeen poliisivalan vannominen alkukesästä 2023 merkitsi vuosien ponnistelun päättymistä. Poliisiksi valmistuminen on ollut Heidille elämänhalua ylläpitävä voima, Rönnskärin veroinen kiintotähti, eivätkä valmistujaisia seuranneet tunnelmat ole olleet pelkästään iloiset.

– Kyllä se päällimmäinen tunne oli jonkin aikaa tyhjyys. Että mitäs nyt? Nyt olen päässyt siitä vähän eteenpäin.

Kun tyhjyyden tunne on iskenyt, Foxell on nojannut vaimoonsa Noora Saliniin. Häneen kelpaa nojata, sillä Salinilla on pitkä valmennustausta, ja hihassa koko joukko rohkaisevia sanoja pahan päivän varalle.

– Nooralla on ollut iso vaikutus elämänasenteeseeni. Hänen kanssaan tuntuu oikeasti, että melkein mikä vain on mahdollista.

Salin myöntää olevansa suhteen tsemppari. Hän sanoo usein, että ne kortit, joilla Foxell nyt pelaa, eivät ole samat kuin ne, joilla hän pelasi ennen ampumista. Mutta ne tämänhetkiset kortit mahdollistavat Heidin elämässä asioita, joita edelliset jaot eivät olisi mahdollistaneet.

Salin puolestaan tuntee, että vaimon elämänasenteessa on ollut alun perinkin jotakin kohdallaan.

– Häkellyn aina uudestaan siitä, miten syvällä hänessä on sellainen joku rauha. Hänhän ei tietenkään olisi siinä pisteessä, jossa hän nyt on, jos kantaisi kaunaa. Mutta se katkeruuden poissaolo on minusta silti todella hämmästyttävää, kun vastoinkäymisiä on ollut niin paljon, Salin kertoo.

Olisivatko Foxell ja Salin koskaan tavanneet, jos Heidiä ei olisi ammuttu? Tuskin.

Heidi ja Noora olivat avoimia uudelle suhteelle keväällä 2020, jolloin molemmat olivat ladanneet LGBT-yhteisön seuran­hakuun erikoistuneen Her-sovelluksen. Foxell oli kokeillut myös Tinderiä, ja pettynyt.

– Jostakin syystä minua lähestyivät Tinderissä vain naiset, jotka etsivät heterosuhteeseensa kolmatta osapuolta seksiin. Se tuntui aika erikoiselta ja vieraalta asetelmalta. Aika nopeasti Tinderissä tuli sellainen olo, että tämä ei ole minun juttuni.

Jonkin aikaa Foxell itse asiassa epäili, kannattaako deittiapeissa ylipäätään oleskella.

– Mietin, että miksi kukaan ottaisi pyörätuolissa olevan ihmisen, jos voi saada pystyssä olevan ihmisen. Että miksi ihmeessä kukaan kiinnostuisi minusta.

Joku kiinnostui silti. Salin muistaa kiinnittäneensä huomiota Foxellin hyviin kuviin ja kekseliääseen profiilitekstiin, johon Foxell oli pyytänyt kavereilta kommentteja itsestään.

– Heidin profiilista tuli sellainen fiilis, että kuka tämä kaunis ja hauska ja kiinnostava ihminen oikein on, Salin sanoo.

Naiset tapasivat ja alkoivat tapailla. Se, että Foxell oli pyörätuolissa, ei ollut Salinille ongelma. Salin ei googlettanut tulevaa treffikumppaniaan, joten Foxellin tausta ei ollut hänellä etukäteen tiedossa.

– Tunnen, että olen itse muuttunut aikuisiälläni tosi paljon. Minulla on omat terveyshaasteeni ja traumani, ja tunnen, että ymmärrän Heidiä hyvin. Kun tapasimme, puhuimme paljon Heidin elämäntilanteesta. Minun sanomani hänelle oli, että voit valita surkuttelun ja jäädä toisten armoille, tai voit katsoa, mitä teet niillä korteilla, jotka sinulle on jaettu.

Foxell kokee, että oli tulevan vaimonsa tapaamisen aikaan ”vähän laitostunut”. Hän oli tottunut siihen, että muut tekevät hänen puolestaan asioita, joita hän olisi voinut tehdä itsekin. Kun Foxell pyysi Salinia tekemään jonkin yksinkertaisen asian hänen puolestaan, esimerkiksi hakemaan energiajuoman jääkaapista, Salin oli tiukkana.

– Noora tokaisi, että sinulla on kaksi toimivaa kättä ja tuoli, mene itse hakemaan. Hän teki alusta asti selväksi, että ei halua olla minun hoitajani. Se oli silmiä avaavaa.

Laitostuminen näkyi myös Foxellin lääkekuormassa. Hän oli tottunut syömään vahvoja ja riippuvuutta aiheuttavia opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, ja reseptiä jatkettiin aina ikään kuin varmuuden vuoksi, vaikka annostusta oli yritetty lääkärin toimesta asteittain pienentää.

– Heidille tuli outoja oireita, joiden syy ei aina olisi vaatinut kipulääkettä. Jos olkapää on jumissa tai käsi puutunut, siihen ei tarvitse ottaa kipulääkettä, vaan kättä voidaan hieroa, Salin muistelee.

Kerran pariskunta oli matkalla Tampereelle yhden yön reissulle, ja lääkkeet loppuivat. Foxellin ensimmäinen ajatus oli, että hänen täytyy päästä takaisin kotiin.

– Iski sellainen paniikki, joka tulee silloin, kun on koukussa johonkin. Että en mä selviä ilman sitä. En nukkunut sinä yönä yhtään. Sain vieroitusoireita. Odotin vain, että milloin kivut tulevat. Pelkäsin, että kuolenko tähän.

Hän ei kuollut. Seuraavana päivänä palattiin Helsinkiin, ja Foxell sai lääkkeensä. Asia oli jäänyt vaivaamaan Salinia. Syntyi sanaharkka.

– Noora taisi siinä itkemisen ja riitelyn päätteeksi sanoa, että hän ei halua sellaista suhdetta, että lomamatkat joudutaan lopettamaan, koska minä olen syönyt liikaa lääkkeitä ja ne loppuvat kesken kaiken. Se oli sellainen hetki, että ajattelin, että tämä loppuu nyt.

Foxell varasi ajan kipuklinikan ylilääkärille Katri Hamuselle, joka oli hoitanut Foxellia vuodesta 2012.

– Sanoin, että auta minua. Katri kysyi, että haluatko toisen lääkkeen. Minä sanoin että EI, haluan näistä kokonaan eroon, anna minulle jotakin avaimia tähän.

Foxellin mielestä lääkeriippuvuudesta kärsivät jäävät liian usein yksin. Hän itse uskoo, että ilman Salinin tukea vahvojen kipulääkkeiden lopettamisesta ei olisi tullut mitään. Foxell lueskeli ensialkuun paljon opiaattien vaikutuksesta aivoihin ja meditoi Salinin kanssa. Salin ehdotti, että Foxell vetäisi huulipunalla makuuhuoneen peiliin viivan jokaisena päivänä, jona oli onnistunut olemaan ilman kipulääkettä.

– Lopulta kävi niin, että sain siitä huulipunalla vetämisestä isommat kiksit kuin lääkkeen ottamisesta. Pääsin lääke­koukusta asteittain irti.

Foxell ei kuitenkaan tule koskaan elämään elämäänsä ilman lääkkeitä, eikä se ole tavoitekaan. Pelkästään jalkojen hermokivut yltyvät paljosta istumisesta välillä voimakkaiksi, eikä Foxell kaipaa elämäänsä yhtään enempää kipua tai kivun pelkoa, jos se on mahdollista väistää.

Poissa laskuista on myös poliisin kenttätyö. Siitä hän on haaveillut, mutta nyt on jo tiedossa, että hän ei tule sellaista työtä tekemään. Tai työskentelemään täysipäiväisesti.

Muita suunnitelmia on Heidin päässä jo virinnyt. Erityisesti nuorisoväkivallan kasvu huolestuttaa tuoretta poliisia. Ennaltaehkäisevää väkivaltatyötä on ajettu niukkojen resurssien vuoksi alas, ja Foxell haluaisi nähdä muutoksen. Poliisina hän voisi mennä kouluihin, saapua virkapuvussa juhlasalin näyttämölle ja alkaa kertoa tarinaansa.

– Sanoisin nuorille, että mä olen Heidi, mua on ammuttu ja mut on leikattu yli viisikymmentä kertaa, että puhutaanko vähän väkivallan seurauksista? Uskon, että sillä voisi olla vaikutus sellaisiin nuoriin, jotka ihannoivat väkivaltaa, eivätkä ymmärrä, mitä se oikeasti saa aikaan.