Apu

Hyvinkäällä haavoittunut Heidi Foxell: ”Aion lukea itseni poliisiksi, vaikka en tekisi päivääkään varsinaista poliisin työtä”



Hyvinkäällä haavoittunut Heidi Foxell: ”Aion lukea itseni poliisiksi, vaikka en tekisi päivääkään varsinaista poliisin työtä”

Kuusi vuotta sitten Hyvinkäällä ampujan luodista haavoittunut Heidi Foxell kokoaa elämänsä palasia halvaantumisen ja leukemian jälkeen.
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Kirsi Tuura

Sinä toukokuisena iltana kaikki oli enimmäkseen hyvin.

Heidi Foxell törmäsi pitkästä aikaa poliisikoulun kurssikavereihin ja istui heidän seurassaan terassilla ennen kuin lähti yövuoroon Hyvinkäälle.

Samana iltana nuoruudenkaverit ajoivat Vaasasta Helsinkiin yöpyäkseen Heidin luona. Kun Heidi tulisi töistä, lähdettäisiin porukalla Tallinnaan. Asuntonsa avaimen Heidi antoi parhaalle ystävälleen Tiialle Nurmijärven Myllykukossa.

Tiia kysyi, saisiko halata Heidiä, mutta tämä kielsi. Univormussa ei sopinut halailla.

Poliisin univormusta hän haaveili jo pienenä.

– Ilmoitin kuusivuotiaana, että minusta tulee poliisi. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollutkaan. Jos en olisi saanut opiskella juuri tätä ammattia, en tiedä mitä olisin tehnyt, Heidi Foxell miettii.

Nyt unelma oli vihdoin toteutumassa. Heidi suoritti ensimmäistä työharjoitteluaan Hyvinkään poliisilaitoksella kenttähommissa – tutkintajakson hän oli suorittanut jo keväällä. Illat kuluivat jalkapallon parissa, Heidi oli valittu kaudeksi 2012 HJK:n riveihin maalivahdiksi.

Hyvien asioiden vastapainona elämässä oli suurta surua. Isä oli kuollut aivan yllättäen muutamaa viikkoa aiemmin, Heidin 24-vuotispäivän aattona. Se vaikutti kaikkiin tekemisiin, jalkapallo ei sujunut ollenkaan. Kuolemaa Heidi ei ollut ehtinyt käsitellä mielessään vielä lainkaan.

Hän ei voinut tietää, että se toukokuinen ilta olisi vanhan elämän viimeinen.

HEIDI FOXELLISTA ilmestyy nyt kirja. Teemu Potapoffin kirjoittama Luodinkestävä (Docendo) on alussa poliisiksi haluavan tytön kasvukertomus, sitten suorastaan uskomattomalta kuulostava selviytymistarina.

Heidin elämässä kaikki muuttui, kun hän ja työpari Mika saivat hälytyksen yöllä 26.5.2012, hieman ennen kello kahta. Hyvinkään keskustassa ammuttiin.

Partio ajoi paikalle. Heidi ja Mika olettivat ampujan olevan nurkan takana.

– Mika sanoi minulle, että puetaan ulkona raskaat luotiliivit päälle. Tein työtä käskettyä.

Heidi ryntäsi autosta ulos ensimmäisenä. Ampuja tarkkailikin poliiseja katolta ja ampui Heidiä metsästyskiväärillä.

– Kaikki oli niin pienestä kiinni. Olin väärässä paikassa väärään aikaan. Jos Mika olisi poistunut ennen minua, hänet olisi ammuttu. Juuri syntyneen pienen lapsen isä.

Osuma löi Heidiltä ilmat pihalle, hän putosi polvilleen ja kaatui vatsalleen.

– Ajattelin, että ”hitto, se voi ampua minua uudelleen”. Armeijassa mieleen oli taottu, että jos sinua on ammuttu, suojaa pää ja mene suojaan. Näin vieressäni vinoparkissa olevat autot ja ryömin niiden väliin.

Ampuja pakeni, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Välikohtauksessa kuoli kaksi ihmistä ja haavoittui seitsemän, pahimmin Heidi Foxell.

Nämä elämät tuhonnutta, elinkautista tuomiota istuvaa ampujaa ei mainita kirjassa nimeltä. Heidille häntä ei ole enää olemassakaan.

– Se jätkä pitäisi unohtaa täysin. Hän ei ole yhteiskuntakelpoinen.

VATSAAN OSUNUT luoti oli lävistänyt Heidin sisäelimet, repinyt jalasta valtimon ja porautunut lonkkaan.

Heidi ei muista tapahtumista juuri mitään, vaikka pysyi tajuissaan koko matkan ambulanssissa sairaalaan. Kirurgit leikkasivat hänet ensimmäisen vuorokauden aikana kaksi kertaa. Vatsassa lainehti kolme litraa verta.

Haavoittumisen jälkeen Heidille on tehty kaikkiaan viitisenkymmentä leikkausta. HYKS:in gastroenterologisen kirurgian erikoislääkäri Ari Leppäniemi arvelee sen olevan maailmanennätys.

– En usko, että maailmasta löytyy kovinkaan monta ihmistä, joka olisi käynyt tällaisia asioita läpi ja selvinnyt hengissä ja järjissään. Ehkä Heidi on vain yksi miljoonasta, Ari sanoo kirjassa. Yhtä pahasti loukkaantuneita potilaita hän on nähnyt vain sotaoloissa.

Arin potilaaksi pääseminen oli Heidille lottovoitto. Tämä on tehnyt väsymätöntä työtä Heidin parantamiseksi – myös kokeiluja ja ”keksintöjä”, jotka ovat vain Heidille sovellettuja. Tästä esimerkkinä on Heidin vatsan päälle ommeltu kalvo venttiileineen ja letkuineen.

Sairaala-ajastaan Heidi vietti ensimmäiset puoli vuotta teho-osastolla, kunnes siirtyi päivystykseen. Fysioterapeutin avulla Heidi opetteli uudelleen kävelemään, henkisellä puolella häntä tuki psykologi. Ilo oli suuri, kun Heidi pystyi nousemaan taas jaloilleen.

– Kävelin sairaalaosaston ympäri ja yllätin koko porukan, kun saatoin luonani vierailleen HJK:n Antti Niemen omin päin kanttiiniin.

Vuoden ikäinen kleinspitz Nox pitää Heidi Foxellille seuraa päivittäin.

ILOA EI KESTÄNYT kauan. Kahvilareissua seuranneena päivänä tapahtui uusi katastrofi. Lääkärit ihmettelivät, miksei ruoka pysy Heidin sisällä ja päättivät tehdä tähystyksen. Heidi pyysi operaatiota varten täyden nukutuksen, mutta sai sen liian lievänä.

Kun tähystintä alettiin työntää kurkkuun, Heidin keho reagoi, hän oksensi ja veti kaiken henkeensä. Happisaturaatio laski nopeasti, Heidille laitettiin hengitysputki. Hän heräsi viisi päivää myöhemmin teho-osastolla. Hengityskoneesta hänet voitiin irrottaa aluksi vain 20 minuutiksi kerrallaan.

Hoitovirheen aiheuttaman onnettomuuden jälkeen kävelytreenit jatkuivat, mutta Heidi ei enää tuntenut jalkoja allaan. Hermosäryt olivat hirvittävän tuskallisia. Vasta Validia-kuntoutuksessa vuotta myöhemmin huomattiin, että Heidin selkäydin oli vioittunut ja jalat halvaantuneet. Kävelykyky tuskin palautuisi, ja hän jäisi pyörätuoliin.

– Olen ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka hyvin minua on hoidettu ampumisen jälkeen. Hoitovirhe tuntuu kuitenkin pahalta. Sitä ei ole koskaan pyydetty anteeksi ja sitä on vähätelty. Kaikki siihen mennessä saavuttamani katosi tuhkana tuuleen. En ole koskaan ollut niin pettynyt ja vihainen.

TAMMIKUUSSA 2016 Heidi pääsi kotiin. Lähes neljän sairaalassa tai kuntoutuksessa vietetyn vuoden jälkeen hän oli pahasti laitostunut. Hermosärkyjen vuoksi Heidi joutui syömään opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, joista oli jo ehtinyt päästä eroon. Hän tunsi itsensä narkomaaniksi, ja vierotusoireista hän kärsii edelleen.

Ruoan valmistaminen, lääkkeiden ottaminen ja hoitotoimenpiteiden tekeminen tuntuivat aluksi ylivoimaisilta.

– Kaupassa käydessäni vaikutti siltä kuin olisin siirtynyt tulevaisuuteen. Hyllyillä oli ihmeellisiä smoothieita ja proteiinijuomia, joita en tiennyt olevankaan!

Heidi haki asianajajansa Riitta Leppiniemen kanssa 85 000 euron vahingonkorvauksia Hyvinkään-ampumisesta, lopulta hän sai 14 500 euroa. Korvaukset kuulostivat naurettavilta.

Heidi osti itselleen rivitaloasunnon, ja Heidin äiti miesystävänsä kanssa remontoi sen esteettömäksi sekä tyyliltään Heidin maun mukaiseksi.

Valitettavasti oven takana kolkutti taas seuraava iso vastoinkäyminen. Pitkään jatkunut outo väsymys sai selityksen, kun Heidillä diagnosoitiin leukemia.

– Mikä se on? Heidi kysyi lääkäreiltä.

– Verisyöpä.

– Kuolenko minä?

– Jos verenpaineesi laskee alas, emme voi elvyttää, koska siitä ei ole mitään hyötyä, lääkärit vastasivat.

HEIDIN SAIRAUS ei ollut pahinta mahdollista laatua. Hän joutui viettämään kesän 2016 sairaalassa, mutta muutaman kuukauden hoitojakson jälkeen valkosoluarvot nousivat toivotusti. Kunto koheni ja Heidi pääsi jälleen kotiin.

Nykyään syöpä elää vielä heikkona Heidin kehossa, mutta on hallinnassa.

– Haavoittumiseni jälkeen minusta otettiin röntgenkuvia lähes päivittäin. Yritin kysyä lääkäriltä, olivatko röntgensäteet aiheuttaneet leukemian. Hän kiisti sen vähän liian nopeasti.

Asiaa lienee mahdotonta tutkia, sillä maailmasta tuskin löytyy montakaan ihmistä, jota olisi altistettu röntgensäteille yhtä paljon kuin Heidiä.

Leukemian toteamisen jälkeen Heidi vajosi syvään masennukseen ja mietti ensimmäistä kertaa itsetuhoisia ajatuksia.

– Laskeskelin mielessäni, olisiko Vantaanjoen vesi riittävän syvää, jos heittäytyisin sinne pyörätuolillani.

Mustimpina hetkinä Heidi kuunteli Jannan ja Ellinooran biisejä Sä et ole hullu ja Elefantin paino. Sanat koskettivat häntä ja valoivat toivoa.

– Totesin, että jos olen kaikesta tähänastisesta selvinnyt, ei ole järkeä päättää itse päiviään.

ILMAN LÄHEISTENSÄ tukea Heidi ei uskoisi selvinneensä. Merkittävin on ollut oma äiti, joka nykyään asuu Heidin lähellä Vantaalla.

– Olemme joka päivä yhteydessä. Sairaalassa ollessani minulta pääsi usein itku, kun äiti joutui päivän päätteeksi lähtemään.

Toinen tärkeä ihminen on ollut ystävä Tiia, joka onnettomuuden jälkeen nukkui nojatuolissa sairasvuoteen vieressä ollakseen Heidiä lähellä.

– Kun soitin Tiialle itsetuhoisia puheluita, hän sai aina lopulta palautettua uskoni tulevaisuuteen. Puhelun päätteeksi jo nauroimme.

Muualtakin on tullut kannustusta. Poliisikollega Tuomas Pelkonen juoksi 100 kilometrin ultrajuoksun kerätäkseen Heidille varoja. Niillä Heidi sai ostettua auton, joka helpotti suuresti päivittäistä elämää.

Hyvinkääläinen urheilumies Tero Pääläinen järjesti yhdessä HJK:n kanssa hyväntekeväisyysottelun, jossa Heidin kaverit pelasivat kahdessa eri joukkueessa HJK:n tähtien rinnalla. Diandra lauloi Maamme-laulun, puheen piti tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Heidi seurasi tempausta kunniapaikalta, onnellisena ja pienessä lääketokkurassa.

ELÄMÄ ON VALINTOJA, sanotaan. Heidi Foxellin kohdalla viisaus astuu harvinaisen paljon harhaan. Kevään 2012 jälkeen Heidi ei ole saanut tehdä yhtäkään valintaa. Hänen osakseen on jäänyt hyvästellä moni unelmansa ja vain sopeutua tilanteeseen.

– En pysty enää katsomaan naisten jalkapalloa, koska haluaisin itse kentälle. Mietin, miksi tämäkin piti viedä minulta.

Heidi on kuitenkin pystynyt paikkaamaan menetyksiään elämällä niin täysillä kuin se hänen tilanteessaan on mahdollista. Heidi haluaisi harrastaa koripalloa ja laskettelua. Hän myös väläyttää mahdollisuutta pyrkiä sulkapalloilijana paralympialaisiin.

– Matkustaminen on minulle tärkein harrastus. Olen saanut useita pahoja verenmyrkytyksiä, enkä voi koskaan tietää, milloin saan kohtalokkaan kohtauksen. Siksi haluan nähdä mahdollisimman paljon maailmaa juuri nyt. Kun pääsen pois Suomesta, ei tarvitse hetkeen ajatella sairaalaa tai muitakaan ikäviä asioita.

OPINNOT POLIISIKOULUSSA jatkuvat. Vaikka koulu on Tampereella, Heidi Foxell pystyy suorittamaan suurimman osan kursseista kotoaan käsin. Lisäksi Heidi on työskennellyt osa-aikaisesti Vantaan poliisilaitoksella esikäsittelyssä.

– Aion lukea itseni poliisiksi, vaikka en tekisi päivääkään varsinaista poliisin työtä. Haluan päästä omieni pariin – siihen yhteisöön, johon olen aina halunnut kuulua yli kaiken.

Ehkä puolentoista vuoden päästä Heidi voi esitellä itsensä valmistuneena poliisina.

Toinen, yllättävä ura on auennut alalta, jota Heidi ei voinut kuvitellakaan. Hän on alkanut luennoida omista kokemuksistaan suurille yleisöille, viimeksi parin tuhannen kuulijan joukolle Superin lähihoitajapäivillä.

– Aiemmin pelkäsin esiintymistä, mutta tämä on minun oma tarinani. Se tulee selkärangasta. Toivon, että se auttaa muita ihmisiä ymmärtämään elämänsä arvon.

Heidi rakentaa elämäänsä pala palalta uudelleen. Joitakin haavoja on vaikea parantaa, joidenkin kanssa tulee toimeen. Pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa ennustetta ei voi tehdä, mutta kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin pahassa.

Heidille vaikeinta on katsoa ikätovereita, jotka elävät onnellista perhe-elämää – sellaista, jota Heidi ei samassa muodossa voi saavuttaa.

– Kyllä minä silti toivon parisuhdetta. Että olisi joku, jonka kanssa jakaa elämä. Ettei tarvitsisi mennä joka yö yksin nukkumaan. Mutta sen tyypin pitää olla pirun vahva.

Sen tyypin pitää olla luodinkestävä. 

Heidi Foxell

  • Syntynyt 29.3.1988 Vaasassa.
  • Pelannut jalkapallomaalivahtina FC Sportissa sekä HJK:ssa.
  • Suorittanut varusmiespalveluksen, sotilasarvo vänrikki.
  • Poliisikoulun oppilas 2011–.
  • Piti haavoittumisen jälkeen Bulletproof-blogia.
  • Teemu Potapoffin kirjoittama Luodinkestävä (Docendo) julkaistaan 18. lokakuuta.

Julkaistu: 20.10.2018