Helmi Kekkonen luuli olevansa avoin ja häpeämätön – kunnes ymmärsi piilotelleensa syömishäiriötään vuosia
Helmi Kekkonen tietää, että häpeää on vaikea myöntää. Mutta mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi puhunut hävettävistä asioista lähimmilleen?
Kaksi vuotta sitten palasin pitkän tauon jälkeen terapiaan ja sain kotitehtäväksi kirjoittaa tekstin otsikolla ”Kuka ja millainen olen ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat”.
Mietin asiaa juoksulenkeillä ja kaupassa, kävellessäni työhuoneelle ja pestessäni hiuksiani, ja noin viikon jälkeen istuin alas ja kirjoitin neljä sivua tekstiä, ja lopuksi, vähän kuin sivuhuomiona, kirjoitin näin: suhteeni omaan kehooni on kahtiajakoinen. Arvostan kaikkea mihin se on pystynyt ja pystyy, ja useimmiten näen itseni kauniina ja pidän itsestäni huolta, lepään ja liikun, mutta silti liian usein syön liian vähän, saan voimaa siitä, että pystyn olemaan välittämättä ruoasta tai nälästä. Nyt käynnissä olleen kriisin myötä olen laihtunut ja pidän siitä, että olen entistä hoikempi ja kevyempi. Pidän siitä paljon. Tämä syömisen ja painon jatkuva kontrollointi on asia, jota minun on vaikea myöntää, koen sen olevan hävettävä virhe siinä feministisessä arvomaailmassa, jonka koen omakseni. En halua olla nainen, jolla on minkäänlaista syömishäiriötä. Ja silti olen.
Puolisoni luki tekstin ja sanoi, että ajattele miten kauan tämä syömisasia on sua seurannut, melkein koko sun elämän. Hätkähdin. Totta. Hän katsoi minua hetken ja kysyi, olinko koskaan puhunut siitä kunnolla kenenkään kanssa. Ajattelin: en. Vastasin: olen, miksen olisi?
