Helmi Kekkonen luuli olevansa avoin ja häpeämätön – kunnes ymmärsi piilotelleensa syömishäiriötään vuosia

Kaksi vuotta sitten palasin pitkän tauon jälkeen terapiaan ja sain kotitehtäväksi kirjoittaa tekstin otsikolla ”Kuka ja millainen olen ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat”.

Mietin asiaa juoksulenkeillä ja kaupassa, kävellessäni työhuoneelle ja pestessäni hiuksiani, ja noin viikon jälkeen istuin alas ja kirjoitin neljä sivua tekstiä, ja lopuksi, vähän kuin sivuhuomiona, kirjoitin näin: suhteeni omaan kehooni on kahtiajakoinen. Arvostan kaikkea mihin se on pystynyt ja pystyy, ja useimmiten näen itseni kauniina ja pidän itsestäni huolta, lepään ja liikun, mutta silti liian usein syön liian vähän, saan voimaa siitä, että pystyn olemaan välittämättä ruoasta tai nälästä. Nyt käynnissä olleen kriisin myötä olen laihtunut ja pidän siitä, että olen entistä hoikempi ja kevyempi. Pidän siitä paljon. Tämä syömisen ja painon jatkuva kontrollointi on asia, jota minun on vaikea myöntää, koen sen olevan hävettävä virhe siinä feministisessä arvomaailmassa, jonka koen omakseni. En halua olla nainen, jolla on minkäänlaista syömishäiriötä. Ja silti olen.

Puolisoni luki tekstin ja sanoi, että ajattele miten kauan tämä syömisasia on sua seurannut, melkein koko sun elämän. Hätkähdin. Totta. Hän katsoi minua hetken ja kysyi, olinko koskaan puhunut siitä kunnolla kenenkään kanssa. Ajattelin: en. Vastasin: olen, miksen olisi?

Olen aina ajatellut olevani ihminen, joka kohtaa asiat suoraan, puhuu kaikesta avoimesti ja tarkastelee itseään rehellisesti, ja ennen kaikkea olen ajatellut olevani ihminen, joka ei häpeä mitään. Äitiydestäni, siitä miten haastavaa ja ristiriitaista se kaikessa ihmeellisyydessään on minulle alusta alkaen ollut, kirjoitin kokonaisen kirjan. Käytyäni puolisoni kanssa läpi pitkän ja raastavan aviokriisin kirjoitin siitä intiimin ja raivorehellisen esseen tähän samaiseen lehteen. Synnytykset, kuukautiset, rakkaus ja perhe, kaikesta olen puhunut ja kirjoittanut.

Mutta nyt yhtäkkiä ajatuksia ja tunteita, joista en ollut ikinä kertonut kenellekään, alkoi tulvia ovista ja ikkunoista. Syömishäiriö, levoton yksinäisyys, jatkuva täydellisyyden tavoittelu, lapsuudessa koetut tilanteet, joissa aikuisen taholta tuleva väkivallan uhka oli läsnä ja todellinen. Mistä ne tulivat, missä olin niitä kaikki nämä vuodet piilotellut ja mitä ne olivat saaneet minussa aikaan?

Yksi kysymys nousi toistuvasti ylitse muiden: mitä olin vaietessani pelännyt ja hävennyt? Mitä olin ajatellut tapahtuvan, jos olisin kertonut näistä asioista edes läheisilleni? Jos olisin sanonut ihan suoraan, että olen ihminen, joka tarvitsee voimakasta kontrollia tunteakseen olonsa turvalliseksi, joka ihannoi laihuutta, joka vaalii armotonta kuria ja järjestystä kaikessa mitä tekee, joka on joutunut lapsena pelkäämään, ja joka häpeää tuota kaikkea?

Huomasin, ettei minulla ollut vastausta. Olin työntänyt tunteeni ja ajatukseni niin syvälle, etten ollut edes harkinnut tosiasioiden kokonaisvaltaista käsittelyä saati niiden myöntämistä ääneen.

Olen sittemmin palannut aiheen äärelle toistuvasti, miettinyt mikä olisi pahinta, mitä täydellisestä avoimuudesta ja rehellisyydestä voisi seurata. Sekö, ettei minua enää rakastettaisi, että minut jätettäisiin yksin tai minulle suututtaisiin tai naurettaisiin? Ettei kukaan voisi ymmärtää kokemaani? Että kaiken tämän myötä saattaisi paljastua, ettei minulla olekaan homma niin sanotusti hallussa, että minäkin olen hirvittävän keskeneräinen ja epävarma ja kamppailen jatkuvasti pelkojen ja solmujen äärellä? Ja mikä oudointa, olen kuitenkin suonut nuo epävarmuudet ja pelot muille ihmisille, miksen siis itselleni?

Häpeää on vaikea tunnistaa, tiedän sen hyvin. Se sekoittuu helposti syyllisyyden tunteeseen, mutta syyllisyys kohdistuu yleensä johonkin tekoon, ja tekoon kohdistuva vääryys on usein mahdollista korjata. Itse olen esimerkiksi ihmissuhteissani valehdellut ja pettänyt ja tuntenut teoistani syyllisyyttä, mutta häpeä on kohdistunut nimenomaan siihen, millaiseksi ihmiseksi olen itseni tapahtuneen myötä kokenut: epäluotettavaksi ja itsekkääksi ihmiseksi, joka ei kunnioita läheisiään.

Häpeä on ihmisen oma tunne siitä, että olisi jotenkin arvoton tai huono, ja usein se verhoutuu suruun, vihaan, ahdistukseen, mustasukkaisuuteen tai läheisriippuvuuteen. Psykoanalyytikoiden mukaan häpeän juuret ovat niinkin kaukana kuin pikkuvauvan pettymyksessä kommunikaatioon äidin kanssa. Vauva olettaa äidin tulevan juuri nyt, mutta askeleet menevätkin ohi. Häpeää tunteva henkilö elää jatkuvassa pelossa, että toiset ihmiset huomaavat hänen heikkoutensa, vaikka nämä heikkoudet kuvastavat nimenomaan sitä, kuka hän todella on.

Koska häpeän tunne kohdistuu ihmiseen itseensä, saattaa hän valehdella ulkopuoliselle harmittomaltakin näyttävästä asiasta, tai rikoksen uhri saattaa olla kertomatta tilanteestaan kenellekään – tunnetta kun on hyvin vaikea itse hallita. Vaikka järjellä tietää, ettei tapahtunut ole maailman vakavin asia tai uhrin kohdalla omaa syytä, häpeä ei siitä huolimatta helpota. Häpeää tunteva haukkuu itseään ja pelkää muiden tuomitsevan hänet, ja jo pelkkä häpeä-sanan käyttö saattaa hetkellisesti lisätä häpeää, ja puhumisesta tulee entistä vaikeampaa.

Avuttomuuden tunne syntyy ajatuksesta, ettei itseään voi muuttaa, kuvailee psykologi Katja Myllyviita. Tunnistan tämänkin. Olen esimerkiksi kokenut, että syömiseen liittyvät ongelmat ovat lähtemätön osa minua, etten yksinkertaisesti voi tai osaa olla olemassa ilman niitä, ja tuo voimattomuus on vain lisännyt sitä häpeää, että miten niin tämä asia ei ole vain minun päätettävissäni, tahdon asia. Tämän lisäksi olen tuntenut voimakasta irrallisuutta, kokenut omien kokemusteni olevan jollain tapaa muista täysin erillisiä.

Puhun asiasta ystäväni kanssa. Hän sanoo, että ehkä me kaikki elämme jossain kollektiivisessa erityisyyden ajatusharhassa, kuvittelemme omien virheidemme, huoliemme ja surujemme olevan jotain paljon suurempaa, monimutkaisempaa ja, niin, erityisempää kuin kenellekään muulla.

Jos oma kipumme tai kriisimme ei olekaan mitenkään erityinen, se saattaa paljastua ihan vain elämäksi, ja silloin tunne tai tilanne olisikin varmasti ratkaistavissa, jos vain pääsisi häpeän yli. Älyttömintä koko jutussa on se, että on asia ollut mikä tahansa, en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa jokin itselleni nolo, vaikea tai kipeä kohta paljastuisi sellaiseksi, josta kenellekään muulla ei ole kokemusta. Aina löytyy joku. Aina on vähintään se yksi, joka sanoo että joo, tiedän, olen kokenut samoin. Vähintään yksi, mutta yleensä ainakin viisi.

Miksi siis olen ajatellut olevani tällaisen ulkopuolella? Toisaalta tässäkin, nyt, tunnen häpeän leijuvan taustalla. On paljon helpompi puhua tuntevansa olevansa muista irrallaan kuin kokea olevansa heitä huonompi, koska eihän minua tuollainen koske, minulla on hyvä itsetunto ja pidän itsestäni, miksi ihmeessä häpeäisin yhtään mitään?

Minulle on aina ollut tärkeää kertoa ihan jokaiselle, miten yhteiskunnan tuottamat ulkonäköpaineet ovat pelkkää paskaa, että jokainen ihminen on kaunis ja itsestään on tärkeä pitää huolta eikä muiden mielipiteistä tarvitse välittää. Olen antanut kuvan, että olen kaiken tuollaisen yläpuolella. Uskottavuuttani olen luonut lisäämällä, että toki itsekin podin jonkinlaista syömishäiriötä teini-ikäisenä, mutta nykyään ymmärrän kaiken paremmin ja keskityn olennaiseen, oikeasti tärkeisiin asioihin.

”Oman ulkonäkönsä häpeäminen on – no, häpeän aihe. Kuka on niin pinnallinen, että haluaisi olla kaunis?” Anu Silfverberg kirjoitti kauneusihanteita ruotivassa esseessään. Kukapa tosiaan, en minä ainakaan.

Olen siis paennut häpeääni väheksymällä muita ja sen rinnalla korostanut itseäni. Peitellyt häpeän kokemusta ja kääntänyt sen paikoin jopa ylimielisyydeksi. Julistanut, miten sinut minä itseni kanssa olen ja miten syön mitä haluan milloin haluan, vaikka samalla olen iltaisin mielessäni laskenut joka ikisen päivän aikana syömäni suupalan, haaveillut painavani alle viisikymmentä kiloa ja ajatellut (nyt hävettää), että kaikki syömiseen liittyvät ongelmat kertovat vain itsekurin puutteesta. Itseni kohdalla kuri on ollut niin kova, että myös kontrolli on pysynyt kontrollissa, ja sehän ei ole sama asia kuin syömishäiriö, ei ollenkaan.

Olin aina ollut vakuuttunut siitä, ettei muita kaltaisiani ollut, kirjoittaa Karoliina Ramqvist teoksessaan Leipää ja maitoa, ja sekin oli merkki; riippuvainen ihminen tuntee usein olevansa erilainen kuin muut ja kokee, etteivät yleisesti tunnetut faktat päde häneen. Tällainen salailu, siis sekä itseltään että muilta, on tietenkin äärimmäisen kuormittavaa ja nimenomaan erillistää ympäröivästä elämästä. Ja kaikella rakkaudella itseäni kohtaan: nämä minun ongelmani ovat kuitenkin olleet melko lieviä. Lähipiirissäni häpeää on koettu muun muassa syvän taloudellisen ahdingon, patologisen valehtelun, masennuksen, väkivallan ja päihdeongelmien seurauksena, ja häpeän paino on ollut musertava.

Oma häpeäni on jollain tavalla kuitenkin ollut turvallista häpeää. Ei sillä tavalla lamauttavaa ja kahlitsevaa kuin se voi olla, niin syvää ja mustaa, että se vaikuttaa mielenterveyden horjumiseen ja psyykkisten häiriöiden rakentumiseen, synnyttää vihaa itseä ja muita kohtaan. Olen nähnyt sen tapahtuvan. Miten kaikki ilo katoaa ja katse painuu maahan, miten häpeän ohjaama ihminen pyrkii muuttumaan näkymättömäksi ja menettää kontaktin toisiin ihmisiin ja vastavuoroisuuteen, miten koko elämästä tulee välttelevää ja epätoivoista.

Jos tällainen tilanne pitkittyy, yksilö voi jäädä häpeän vangiksi ja alkaa kärsiä kroonisesta yksinäisyydestä, Myllyviita kirjoittaa Psykologiliiton artikkelissa. Äärimmillään itsetuhoinen käytös pyrkii kuolettamaan häpeää tuottavan osan minuutta, joka aiheuttaa hylätyksi tulemisen ja yksin jäämisen kauhun. Pahimmillaan häpeä siis aiheuttaa itsetuhoisuutta, voi johtaa jopa itsemurhaan.

Miten häpeän kasvamista voisi siis ehkäistä tai sitä oppia käsittelemään? Tai: voisiko siltä välttyä ihan kokonaan?

En häpeä mitään, kirjailija ja viestintäkonsultti Suvi Auvinen sanoo ja nauraa, elämä on siihen yksinkertaisesti liian lyhyt.

Olemme jutelleet aiheesta ennenkin, ja sanat ovat jääneet mieleeni. Kun häpeää tuntuu olevan aivan kaikkialla lähtien aina sanomalehtien arkisista klikkiotsikoista naisten kehonkuvan kritisointiin ja toisaalta traumojen käsittelyyn, on virkistävää kuulla asiasta aivan toisenlainen näkemys.

Eikä kyse ole siitä, että aihe olisi Auviselle vieras. Nuoruusvuodet uskonnollisessa kultissa herättivät aikoinaan suurtakin häpeää, kunnes hän tajusi, että vaikka hän oli pitkään uskonut maailman olevan tietynlainen, olikin sen mahdollista olla jotain aivan muuta – elämä ei ollutkaan lukittavissa yhden totuuden ympärille. Myöskään siirtyminen anarkistipiireistä kokoomusjohtoiseen viestintätoimistoon ei aiheuttanut häpeää, koska Auviselle itselleen motiivi oli selvä: pitää vaikuttaa siellä, missä omalla työpanoksella on suurin voima muuttaa asioita. Jos käyttäisin päiväni miettimällä mitä musta ajatellaan, en paljoa muuta ehtisi edes tehdä, Auvinen sanoo ja lisää, miten tärkeää tällaisen ajattelumallin rakentumiselle on ollut pitkä terapia ja meditaatioharjoittelu, jonka avulla hän on ymmärtänyt yksilön ilahduttavan merkityksettömyyden maailmassa, ja ennen kaikkea rakastava lapsuudenkoti ja sen loputtoman kannustava ilmapiiri.

Tätä kokemusta tukee myös psykoterapian erityispsykologi Thea Strandholm, jonka mukaan ihminen, joka on varhaisina vuosinaan kokenut paljon häpeää tai jäänyt ilman tukea häpeää herättäneiden kokemusten jälkeen, on herkempi kokemaan häpeää myös aikuisuudessa. Turvallisessa ja hyväksyvässä ympäristössä kasvanut ei ole yhtä altis häpeän tunteelle. Kun on saanut mokailla eikä ole jäänyt vaikeiden tunteiden kanssa yksin, on helpompi osoittaa hyväksyntää myös omia epätäydellisyyksiään kohtaan ja uskoa omaan tekemiseen.

Minua on lapsena kannustettu ja rakastettu, mutta samalla olen teini-iästä aikuisuuteen asti kokenut, että herkkyyteni ja tarpeeni keskustella on usein ollut muille rasite; kysymykseni vaikeista asioista on sivuutettu tai kokemustani vähätelty, enemmänkin vain toisteltu, miten hienosti kaikki on meidän perheessämme hoidettu. Itse olisin monessa tilanteessa tarvinnut paljon avoimempaa asioiden ja tunteiden käsittelyä, suoraa puhetta.

Häpeää vastaan rehellisyys on suurin voima, kirjoittaa Jukka Viikilä romaanissaan Hiekkalinnat.

Häpeään liittyy aivojen uhkajärjestelmän aktivoituminen, mikä tuottaa tuskallisia ja epämiellyttäviä tunteita. Uhkajärjestelmä on tarpeen silloin, kun henki on uhattuna ja tarvitaan nopeaa reagointia, mutta sen pimeä puoli on pelko ja epäluottamus muita ihmisiä kohtaan. Myötätunto sen sijaan aktivoi aivojen rauhoittumisjärjestelmää, se kutsuu kohti, toimii siltana toiseen ihmiseen ja yhteyteen, ja niin tekee myös taide.

Tapaan aamukahvilla Jani Toivolan, joka on ollut häpeän äärellä niin taiteen kuin politiikankin kentällä. Näyttelijän ammattitaitoon kuuluu tietty häpeän ylittäminen, mutta se ei tarkoita, että siitä olisi vapaa, Toivola sanoo. Joskus häpeä iskee kesken esityksen, katseiden alla, ja joskus vasta myöhemmin, ja se jälkihäpeän kokemus on hurja, koko kehossa on tahmea ja raskas olo, kuin olisi kovassa krapulassa ja muistaisi olleensa edellisenä iltana baarissa alasti.

Pitkän julkisen uran ja monien henkilökohtaisten teosten myötä Toivola on ymmärtänyt, että paras keino häpeän purkuun on avoimuus, ne hetket kun astuu pois oman pään sisältä ja tajuaa, että toinen ihminen onkin vastassa, katsoo silmiin ja viestittää, että kaikki on hyvin. Toisin sanoen häpeää lieventää juuri se yhteys muihin: kokemus siitä, että siinä, mitä itse käy läpi, ei ole mitään hävettävää.

Pääsy siihen pisteeseen, että aito yhteys syntyy, vaatii todella paljon rohkeutta, lempeyttä ja tahtoa, mutta mahdotonta se ei ole. Kun itse viime vuonna uskalsin mennä ravintoterapeutille puhumaan ruokasuhteestani, oli kokemus lopulta todella vapauttava. Valoisassa huoneessa minua kuunteli ja katsoi ihminen, joka ei vähätellyt tai tuominnut minussa mitään, vain tarjosi apuaan, ja sen myötä uskalsin puhua asiasta myös läheisilleni.

Työ on yhä kesken mutta huomattavasti paremmalla tolalla kuin koskaan ennen.

Kävellessäni kotiin kahvilasta jään miettimään tuota katseen voimaa, miten se voi yhtä aikaa laukaista häpeän ja viedä sen pois, miten suuri merkitys sillä on miten me toisiamme katsomme. Muistammehan nyt. Häpeän tunteet ovat myös tarpeellisia ja tekevät ihmisestä ihmisen. Ne auttavat tunnistamaan omia rajoja ja ottamaan toiset huomioon. Jos ei olisi koskaan ollut häpeän kanssa missään tekemisissä, ei ehkä osaisi tukea häpeässä ketään toistakaan, kirjoittaa Inka Nousiainen teoksessaan Häpeäkirja.

Tämä on tärkeää: häpeän tunteet tekevät ihmisestä ihmisen. Kuten tekevät muutkin vaikeat, monimutkaiset ja kipeät tunteet, jotka itse asiassa tuovat meidät lähemmäs muita ihmisiä, vaikkei se usein siltä tunnukaan. Ainoastaan myöntämällä oman keskeneräisyytemme, virheemme ja haavamme voimme aidosti kohdata toiset ja elämän. Tämä on tietenkin teoriassa helpompaa kuin käytännössä, ja se on yksi syy miksi halusin kirjoittaa tämän(kin) tekstin. Minua hävettää jo etukäteen kaikki ne ajatukset, joita näistä asioista puhuminen herättää, mutta ei niin paljon, että jättäisin tekstin julkaisematta.

Koska ehkä oleellisempaa kuin kaikesta häpeästä vapautuminen onkin sen kanssa eläminen, siitä puhuminen ja kirjoittaminen.

Lavastus Tuomas Nortema