Ylämäki, alamäki – pian eksyn kaaottisesti mutkittelevien kujien labyrinttiin. Sanotaan, että Tbilisin, Georgian kosmopoliitin pääkaupungin, jokaisella kaupunginosalla on aivan oma sielunsa.

Hurmaava Avlabari on yksi Tbilisin vanhimmista alueista. Pitkään armenialaisten asuttamassa kaupunginosassa riittää ajan patinoimia taloja.

Alamäen mutkassa häämöttää Metekhin katedraali. Ylitän Mtkvari-joen ja jatkan Sololakiin, persoonallisten kahviloiden ja viinibaarien tyyssijaan. Tarinan mukaan alue sai nimensä arabialaisilta, jotka kauan sitten rakensivat tänne kanaalin kastellakseen puutarhojaan. Arabiaksi kanaali on sululakh.

Paikallinen porvaristo puolestaan rakennutti Sololakiin muodikkaita art nouveau -residenssejään 1800-luvulla.

Kun mieleni tekee viiniä, laskeudun portaita pitkin kellarikerrokseen. Vino Undergroundin valaistus on himmeä ja tunnelma rento. Tilaan punaista, valkoista ja hunajan väristä viiniä juustojen kera. Viinit ovat jumalaisen hyviä!

Georgiassa on valmistettua viiniä jo kahdeksantuhatta vuotta. Se kypsytetään maan alle haudatuissa qvevreissä, valtavissa, munanmuotoisissa saviastioissa. Tekotapa on niin ainutlaatuinen, että se on otettu Unescon kulttuuriperintölistalle.

Kellarin jälkeen kaipaan yläilmoihin. Hyppään ylös vuorille menevään köysiratavaunuun, josta näen koko kaupungin.

Tbilisin monivaiheinen historia heijastuu sen arkkitehtuuriin. Vanhat, veistokselliset ortodoksikirkot puhuttelevat kupoleillaan. Joukosta erottuvat häkellyttävät, entisen presidentin Mikheil Saakašvilin rakennuttamat ultramodernit luomukset.

Perillä edessäni häämöttää kaupungin suojaksi rakennettu, keskiaikainen Narikala-linnoitus. Hieman kauempana, puiden katveessa, seisoo kaupungin tunnetuin nainen: Georgian äidiksi kutsuttu patsas tervehtii tulijoita miekka toisessa, viinimalja toisessa kädessä.

Tbilisin pohjoispuolella sijaitsee häikäisevän kaunis Mtskheta. Muutaman tuhannen asukkaan kaupunki on tehnyt pesänsä jokilaaksoon. Kaupunkia ympäröivät vehreänä kumpuilevat kukkulat, joiden takana hohtavat jylhät vuoret.

Mtskheta perustettiin jo tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja se palveli muinaisen Iberian kuningaskunnan pääkaupunkina 500-luvun alkuun asti. Sen jälkeenkin maan kuninkaat kruunattiin ja haudattiin sinne.

Uneliaassa pikkukaupungissa huokuu rauha ja kiireettömyys. Vastaani kävelee harmaahapsinen mummo lapsenlapsensa kanssa. Toisella puolen katua jolkottaa yksi kylän koirista.

Leipomosta leijuu houkutteleva tuoksu, enkä voi vastustaa ikkunaan aseteltuja vastaleivottuja khachapureja, perinteisiä georgialaisia juustopiiraita.

Kaukaa kantautuu kirkonkellon kutsuva kumina. Soitto kuuluu Svetitskhovelin katedraalista. Pikantin juuston ja voin maku suussani lähden kävelemään kohti kellojen ääntä.

Mtskheta on Georgian ortodoksikirkon keskus. Historian hämärissä täällä palvottiin pakanajumalia, kunnes maa kääntyi kristinuskoon 300-luvulla.

Katedraalissa vallitsee harras tunnelma. Huivipäiset naiset rukoilevat ikonien edessä. Kultaisissa kyntteliköissä palavat hunajakynttilät. Alttarin viereisessä nurkkauksessa valkohapsinen pappi valaa uskoa hänen luokseen tulleeseen naiseen.

Astun vahingossa valkoisen marmorilaatan päälle. Siinä on georgialaista kirjoitusta. Onko tähän haudattu tarunhohtoinen Jeesuksen kaapu, jonka eräs paikallinen juutalainen oli ottanut talteen ristiinnaulitsemisen jälkeen?

Borjomin pääkadun vasemmalla puolella kohisee jälleen tuttu Mktvari-joki. Joen yli on rakennettu kolme siltaa, joista yksi on nimeltään Kauneuden silta.

Kylän yllä leijuu menneen maailman tunnelma, talot ovat viehättävästi rapistuneita. Pakenen sadetta kadunvarren ravintolaan ja tilaan kulholliseen papumuhennosta, lobiota, sekä kuumaa teetä. Pian lämpö kiertää taas kehossa.

Sateen tauottua löydän puiston, jossa sijaitsee yksi vulkaanisen laakson kuuluista mineraalivesilähteistä. Kyläläiset myyvät kojuissaan hunajaa, käpyhilloa sekä hedelmämehusta ja pähkinöistä tehtyjä churchela-tankoja.

Alueen mineraalivesilähteet löydettiin jo tuhat vuotta sitten, mutta terveysvaikutteista vettä ryhdyttiin pullottamaan vasta 1800-luvun lopulla. Nyt Borjomin lähteistä saadaan miljoona pulloa mineraalivettä päivässä.

Puiston keskellä olevan lähteen ympärillä seisoskelee joukko matkailijoita. Jokainen haluaa maistaa taikajuomaa, joka kuulemma parantaa pahimmankin krapulan. Vaaleahiuksinen nainen tarjoaa minulle mukillisen. Vesi maistuu suolaiselta ja tuoksuu mädältä kananmunalta.

Syvemmällä puistossa on kaunis, lasikattoinen paviljonki, jonka vieressä kuohuu villi joki. Ylhäältä Arborerum-kukkulalta suihkuaa vesiputouksia. Maisemaa voi ihailla köysiradalta.

Tie Borjomista Batumiin halkoo vähän matkaa uskomattoman kaunista Borjomi-Kharagaulin kansallispuistoa. Samalla maisema muuttuu vehreämmäksi ja ilma raikkaammaksi. Kukkula seuraa toista, niiden takana laaksoja ja peltoja. Siellä täällä on pieniä maalaistaloja. Mutkan takana lehmä märehtii yksin bussipysäkillä.

Tienposkella istuskelee kaksi miestä. Tarjolla olisi kopallinen kirsikoita, mansikoita tai luumuja. Seuraavassa mutkassa kaupataan perinteisiä poltettuja saviastioita.

Vihdoin näkyy meri, joka nimestään huolimatta on sininen. Batumia kutsutaan Mustanmeren Las Vegasiksi. Kaupungissa on paitsi kilometrien pituinen hiekkaranta, myös kiihkeä yöelämä ja huima määrä kasinoita. Illan tullen pelipaikat täyttyvät ja alkaa kilpailu siitä, kenen korvaan onnetar tänä iltana kuiskuttelee.

Aamulla aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Ranta on jo ehtinyt houkutella auringonpalvojia. Baarissa soi menevä musiikki, tarjoilija virittää aurinkovarjot paikoilleen.

Rannan takaa piirtyy modernin Batumin siluetti: häikäiseviä hotelleja ja eriskummallisia pilvenpiirtäjä. Niiden rinnalla vanha kellotorni jää kakkoseksi. Legendan mukaan kellotornin lähteestä virtasi kerran chachaa, Georgian juovuttavaa kansallisjuomaa.

Vanhan Batumin sydämessä, palmupuiden katveessa ikämiehet pelaavat šakkia. Aukiolla uljas Neptunus merenneitoineen pirskottaa suihkulähteestä vettä.

Sukellus oikealle, ja olen keskellä menneiden vuosisatojen tunnelmaa. Idän ja lännen tyylisuunnat sekoittuvat täällä villisti: kaksi- tai kolmekerroksisia, vaaleanpunaisia, keltaisia ja turkoosin värisiä taloja. Takorautaparvekkeita ja kreikkalaisen mytologian hahmoja.

Eräällä kujalla työstetään kupariastioita, toisella leivotaan perinteisiä khinkaleja, lihatäytteisiä taikinanyyttejä. Täällä on helppo unohtaa kiire, istua alas ja heittäytyä georgialaiseksi. Nauttia lasillinen hyvää viiniä ja antaa sydämen sykkiä.