Tien varressa Ylivieskan Lukkarinkadulla seisoo soma, vuonna 1898 rakennettu vihreä talo. Rakennuksessa toimii ikäihmisille suunnattu Ylivieskan Tuokiotupa.

Tunnelma tuvassa on lämmin. Lattiat narisevat jalkojen alla. Kävijät, joista valtaosa on yksineläjiä, hakevat tarjoilupöydästä vuoron perään kahvia ja pullaa.

Yksi satsi maksaa kaksi euroa. Tuokiotuvalla porisee pannu aina kuumana.

Miesväkeä on hakeutunut istumaan pirtinpöydän ääreen, keinutuoleihin ja nojatuoleihin. Aamuturinat on pidetty. Joukko naisia on tekeytynyt sohvalle.

Yksi heistä on syksyllä 80 vuotta täyttävä Anna-Liisa Aromaa, joka on napannut neuletyön mukaansa.

– Ilman tupaa ja näitä ihmisiä olisin huutavassa hukassa. He ovat taivaan lahjoja minulle, hän sanoo.

Anna-Liisa kävi tuvalla ensimmäistä kertaa heti sen avaamisen jälkeen keväällä 2014. Vierailunsa aikana hän kuuli, ettei eräälle aamulle löytynyt kahvinkeittäjää. Tuolloin Tuokiotupa pyöri täysin vapaaehtoisten voimin.

– Lupauduin hommaan. Kerroin miehelleni, että käyn vain sen yhden kerran. Hän oli pitkään hiljaa ja totesi sitten ykskantaan: ja sata kertaa lisää.

Niinhän siinä kävi. Tuli satoja kertoja.

Anna-Liisan mies kuoli neljä vuotta sitten ja hän jäi yksin. Asia on yhä kipeä ja saa kyyneleet virtaamaan pitkin poskia. Puhumme asiasta pienin palasin.

– Leskeksi jäätyäni Tuokiotuvasta tuli pakopaikkani. Löysin ihmisiä, joille puhua. Erityisesti eräästä vapaaehtoistyöntekijästä sain tärkeän tukihenkilön, jonka kanssa työstin asiaa.

Tuokiotuvan toiminnasta vastaa Yhteisestä Ovesta ry, joka on myös valtakunnallisen VALLI ry:n (Vanhus- ja lähimmäispalveluliitto ry) jäsen.

VALLI ry on valtakunnallinen vanhustyötä tekevä asiantuntijajärjestö, jossa toimii myös Etsivän vanhustyön verkostokeskus.

Tavoitteena on löytää ikäihmisiä, jotka ovat vaarassa jäädä palvelujen ja avun ulkopuolelle tai joille niin on jo käynyt.

Ikäihmisten tavoittamiseksi Tuokiotuvan toiminnasta ilmoitellaan paikallislehdissä ahkeraan. Yksi tapa ”tulla löydetyksi” on Hoksauta minut -kortit, joita on jaossa apteekeissa, terveyskeskuksissa, sairaaloissa sekä muilla julkisilla paikoilla ja esimerkiksi sosiaali- ja terveydenalan ammattilaisilla.

Itsensä yksinäiseksi tai turvattomaksi tunteva ikäihminen voi täyttää kortin, pyytää Etsivän vanhustyön yhteydenottoa pudottamalla kortin postilaatikkoon.

Hannu ja Kaisa Salmela, 85-vuotiaita molemmat, ovat saapuneet tuvalle päiväkahvia nauttimaan.

Hannun jalkaa on amputoitu kahteen otteeseen ja hän on Kaisaa huonommassa kunnossa liikkumisen suhteen. Kaisalta on leikattu selkää, mutta hän liikkuu keppien avulla ja hoitaa kotityöt yhä itse. 

Pariskunta muutti hiljattain keskustan ulkopuolelta omakotitalosta kerrostaloon Ylivieskan keskustaan. Omakotitalossa lumityöt ja pihan kunnossapito itsenäisesti kävi mahdottomaksi. Lopulta Hannu ei päässyt lainkaan ulos. Olo tuntui eristäytyneeltä ja yksinäiseltä.

Sitten Hannu huomasi paikallislehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin, että Etsivä vanhustyö hakee ikäihmisiä, jotka tarvitsevat ulkoiluttajaa.

–  Otin yhteyttä tuvalla työskennelleeseen Etsivän vanhustyön koordinaattori Sari Pelttariin, ja kerroin tilanteestani. Parin päivän kuluttua Sari ilmoitti, että sopiva henkilö on löytynyt. He tulivat meillä käymään ja ilmeni, että tuleva ulkoilukaverini Veikko on Sarin mies.

Siitä alkoi Hannun ja Veikon yhteinen retki. Hyvillä ilmoilla Veikko kuljetti pyörätuolissa istuvaa Hannua pitkin raittia, sadepäivinä parannettiin maailmaa sisällä.

Kaupan alalla työskennelleet Hannu ja Kaisa keskustelevat mielellään. He lukevat paljon, mikä tuo iloa arkeen.

– Paljon olen lukenut Päätalon Kallea, muun muassa Iijoki -sarjan kokonaan. Se hänen kuvaamansa maailma tulee liki omia lapsuusmuistoja, on rakennusmiesten elämää ja isälleni olivat pohjoisen savotat tutut.

– Luen elämäkertoja. Nytkin pöydällä odottaa Maarit Tyrkön kirja Kekkosesta, Kaisa sanoo.

Kun joku pistäytyy, saa jakaa ajatuksia, mieli virkistyy ja olo tuntuu paremmalta.

Yhteydenpito Veikon kanssa jatkuu yhä, vaikka Salmelat ovat muuttaneet omakotitalosta Tuokiotuvan lähellä olevaan kerrostaloon.

Pariskunnalla on myös toinen hyvä ystävä, joka vierailee säännöllisesti. Salmeloiden lapset perheineen asuvat muualla Suomessa.

–  Käymme täällä tuvalla silloin tällöin, etenkin erilaisissa tilaisuuksissa, aina kun kuntomme antaa myöten. Mielellämme kävisimme enemmänkin, Salmelat sanovat.

Etsivään vanhustyöhön kuuluu jalkautuminen sinne, missä ihmisiä liikkuu. Viime kesänä Tuokiotuvalla kokeiltiin liikkuvaa Seniori Kahvilaa.

Sarin asuntoautolla kierrettiin kuudellatoista pysäkillä eri puolilla Ylivieskaa. Mukana oli myös eri yhteistyötahojen edustajia kertomassa palveluistaan ja erilaisista toimintamuodoista.

Monelle yksinäiselle tärkeät kahvit ja pullat kuuluivat tietysti ohjelmaan. Kahviseura tuntuu mukavalle.

– Haaveemme on, että pystyisimme järjestämään enemmän kyydityksiä heille, jotka eivät liikuntarajoitteidensa tai muun syyn vuoksi pääse tuvalle, vaikka haluaisivat. Ehkäpä se nyt jossain muodossa Aputonnin myötä toteutuu, Tuokiotuvan toiminnanjohtaja Anne Isokoski iloitsee.

Anna-Liisa siirtyy kanssamme pöydän ääreen. Hänenkin lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat kaukana, eri puolilla Suomea. Hän on syntyisin Savosta eikä Ylivieskassa asu yhtään sukulaista edesmenneen aviomiehen omaisia lukuun ottamatta.

Tuokiotuvasta on tullut Anna-Liisalle, kuten lukuisille muillekin tupalaisille, kuin toinen koti.

– Jollen lähtisi liikkeelle, seinät kaatuisivat päälleni ja varmaan kattokin romahtaisi niskaan. Yksinäisyys tekee sairaaksi, hän sanoo.

Anna-Liisa käy tuvalla useita kertoja viikossa, ei kuitenkaan joka päivä. Välillä hän varaa tupavuoron ja on vapaaehtoisena.

– Silloin saatan esimerkiksi laittaa jo aamusta tarjoilupöydän valmiiksi ja keittää kahvit. Toisina päivinä nautin vierailijan roolista.

Keskiviikot ovat Tuokiotuvan vilkkaimpia päiviä, sillä silloin pidetään suositut Yhteislaulutuokio ja Miesten ilta.

– Kävijöitä saattaa olla yli seitsemänkymmentä, Isokoski kertoo.

Tuokiotuvalla käy päivittäin reilut 30 kävijää, siitä kertyy vuodessa jopa 12 000 vierailua. Käyntikerrat koostuvat noin 1 300 vierailijan käynneistä, mutta uusia kävijöitä tulee joka viikko.

Talon sääntöihin kuuluu, että uskonnolliset ja poliittiset keskustelunaiheet jätetään seinien ulkopuolelle. Myös tittelit unohdetaan ja kaikki ovat sinut keskenään. Tuvalla ei käytetä alkoholia eikä tupakoida.

Säännölliseen viikko-ohjelmaan kuuluvat laulun ja miestenillan lisäksi käsityökerho, lautapelituokio, keskustelutuokio, kirjallisuuspiiri ja tuolijumppa. Tuokiotupalaisilla on käytettävissään myös kaksi kertaa viikossa kuntosalivuoro. Toiset käyvät vain juttelemassa ja juomassa kahvia.

Nykyään arkipäivisin paikalla on vapaaehtoisten lisäksi palkattu työntekijä, viikonloppuisin ja juhlapyhinä taloa pyörittävät vapaaehtoiset. Vapaaehtoisia löytyy kolmisenkymmentä.

Poikkeuksellisen Ylivieskan ihmeestä tekee se, että tupa on auki ympäri vuoden, myös kaikkina juhlapyhinä. Hetkinä, jotka ovat monelle yksinäiselle kipeimpiä viettää omissa oloissaan. Anna-Liisalle juhlapyhien vietto tuvalla on mieluisaa ja antaa turvallisuuden tunnetta.

Juhlapyhinä talo koristellaan juhlan mukaisesti. Ohjelmaakin järjestetään.

Nykyään Anna-Liisa toimii itsekin henkilökohtaisena ystävänä parille henkilölle.

– On ihmisiä, joiden työelämä on ollut niin kiireistä, etteivät he ole ehtineet hankkia harrastusta eläkepäivien varalle. Nyt olen opettanut toiveesta ystävilleni käsitöitä ja valanut uskoa siihen, että se onnistuu. Ja niin on käynytkin. On syntynyt sukkia, lapasia ja jopa pitsisukat. Olen tästä niin iloinen, Anna-Liisa sanoo.

Anna-Liisa kuuluu myös peliporukkaan, joka pelaa Skip-Boa ja lautapelejä vuorottain porukkalaisten kodeissa. Porukka koostuu viidestä tuvalla käyvästä naisesta. Autottomille tarjotaan kyyti.

Sunnuntaisin pelataan isommalla joukolla tuvalla. Anna-Liisa tietää, että yksi naisporukka tekee vuorottain ruokaa toistensa luona.

Tuokiotuvalla alkaa kuhista. Pian on vuorossa Yhteislaulutuokio. Tupa täyttyy, tulijoille kannetaan lisätuoleja ja jaetaan laulukirjoja.

Ennen kuin vapaaehtoiset säestäjät, kitaristi Juha Lahtinen ja mandoliinia soittava Matti Takalo ehtivät saapua, innostuvat tupalaiset laulamaan itselleen mieluisan laulun.

Tiedän paikan armahan, rauhallisen, ihanan. Jos on olo onnekas, elo tyyni, suojakas. Sepä kotikulta on, koti kallis, verraton….

Yhdessä laulaminen on mieluisaa ja hitsaa porukan yhteen.

Iltapäivällä tupa hetkeksi hiljenee, kunnes vuorossa on Miesten ilta.

Viimeisimpien tulijoiden joukossa saapuu 1930 syntynyt Kalle Virtanen, joka huomioidaan pienin lahjoin ja täytekakkukahvein, sillä hänen kohdalleen on osunut 60 000. käyntikerta tuvalla.

– Eipä kannattanut tulla aiemmin, hän laskee leikkiä.

Miehet haluavat muistaa Kallea. He nousevat seisomaan ja kajauttavat Ystävän laulun.

Liikuttunut Kalle kertoo, että Miesten ilta on hänelle niin tärkeä, että se menee aina muiden menojen edelle.

Illan teemana on, mikä saa miehet tulemaan Miesten iltaan yhä uudelleen.

– Saa puhua miesten asioista. Joskus puhumme hyvin kipeistäkin asioista. Meitä on tässä monta leskeä ja yksinäistä. Annamme myötätuntoa toisillemme. Se mitä täällä puhutaan, siitä ei puhella kylillä, miehet kertovat.

Kalle kannustaa parhaat laulumiehet yhteen.

Hetken pohdinnan jälkeen he nousevat ja laulavat komealla rintaäänellä  Veteraanin iltahuudon.

Hetkessä tupa täyttyy juhlan tunnusta. Moni pyyhkii silmäkulmiaan.

Omakotitalossa asuva Anna-Liisa on ennättänyt jo kotiin. Tuokiotuvalle kertyy matkaa vain 900 metriä.

Käsitöiden lisäksi hän viihtyy tietokoneella, katselee televisiota ja puhuu paljon puhelimessa.

Lapset ja lastenlapsetkin soittelevat ja toki joskus käyvätkin. Oulussa asuvan pojan käydessä haetaan kaupasta enemmän ruokaa.

Viime kesänä Anna-Liisa pyöräili 5 000 kilometriä. Polvissa on tekonivelet, mutta pyöräily luonnistuu sangen hyvin.

Yksinäisiä hetkiä ehtii silti tulla. Silloin kyynel kirpoaa silmäkulmaan herkästi.

Etenkin kihlajais- ja hääpäivät, äitienpäivä ja merkkipäivät liikuttavat mieltä.

Anna-Liisan Kiuruvedellä asuva sisko leskeytyi taannoin. Hänen kanssaan on hyvä vaihtaa ajatuksia.

Ja pian on taas aamu ja Tuokiotupa aukeaa.

Siellä elää koko tunteiden kirjo.

Etsivä vanhustyö on osa valtakunnallisen Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry:n (VALLI ry) toimintaa. Etsivää ja löytävää vanhustyötä tekevät järjestöt, seurakunnat ja kunnat.

Etsivän vanhustyön verkostokeskus tukee ja ohjaa etsivän ja löytävän vanhustyön tekijöitä. Toiminnassa ikäihmisen toiveita kunnioitetaan. Apua ei tarjota palvelujärjestelmä edellä vaan kysytään, millaisen avun ikäihminen itse kokisi auttavan.Toimintaa kehitetään jatkuvasti.

– Tavoitteena on kehittää verkostoyhteistyötä kunnan ja kolmannen sektorin välillä sekä vahvistaa etsivän vanhustyön osaamista. Tarvitaan monitoimijaista yhteistyötä, jotta avun tarpeessa olevat kotona asuvat ikääntyvät ihmiset löydetään ja ihmistä autetaan oikea-aikaisesti ja osaavasti, suunnittelija Päivi Tiittula VALLI ry:stä toteaa.

Tällä hetkellä väestöstä yli 65-vuotiaita on 22,3 prosenttia, mutta vuonna 2040 jo 27,5 prosenttia. Vuonna 2018 oli 65 vuotta täyttäneistä yhden hengen asuntokuntia 50,6 prosenttia. Ilman toimia ei-toivottu yksinäisyys kasvaa entisestään.

– Yhteiskunnasta löytyy rakenteita, jotka kaventavat ikääntyneen ihmisen toimijuutta ja siten lisäävät riskiä osattomuuteen ja syrjäytymiseen. Maaseudulla palvelut siirtyvät kauemmaksi ja keskittyvät yhä enemmän verkkoon.

Osa ikäihmisistä ei pääse omatoimisesti palveluiden äärelle eikä hallitse digitalisaation tuomia haasteita. Osalla ei ole varaa hankkia tarvitsemiaan palveluja, digitaalisia laitteita tai maksaa liittymämaksuja.

– Ihminen saa yleensä avun vasta, kun tilanne on akuutti ja kriittinen, jos silloinkaan. Tällöin voidaan puhua rakenteellisesta kaltoinkohtelusta.

Köyhyyskään ei ole vierasta. Se näkyy leipäjonoissa ikääntyvien ihmisten lisääntyvänä määränä, ensihoidossa turvattomuudesta aiheutuvina hätäpuheluina, avun tarpeen kasautumisena ja raskaiden palvelujen käyttönä.

– On hienoa, että ihmisten elinikä kasvaa, mutta ristiriita on siinä, että ikääntyneistä ihmisistä puhutaan vain kulueränä. Ikäihmisiltä löytyy paljon osaamista, taitoja ja elämänkokemusta. Jokaisella tulee olla oikeus kokea itsensä tärkeäksi ja osalliseksi yhteiskunnassa, Tiittula painottaa.

Iloa arkeen -pysäkkejä on Ylivieskan Tuokiotuvan lisäksi Suomessa jo paljon. Ikäihmisiä voi kannustaa ja tarvittaessa vaikka viedä tutustumaan niiden toimintaan.