Lapsettomuus, krooninen uupumus ja kourallinen diagnooseja – Esikoiskirja melkein tappoi Stella Harasekin, silti hän haluaa yhä kirjoittaa

Tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Näin Stella Harasek kirjoitti tulevasta esikoisromaanistaan Notes on a life -blogissa melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Hän kertoi myös pelkäävänsä sitä, ettei kirja valmistu deadlineen mennessä – että kaikki menee pieleen.

Harasek ei muuttanut Lappiin, viipyi kyllä välillä useiden kuukausien jaksoja hänen ja näyttelijäpuolisonsa Jarno Jussilan kakkos­kodissa Tornionjokilaaksossa. Kirjakin valmistui kyllä lopulta, mutta ei deadlineen mennessä, eikä seuraavaankaan. Itse kirjoittamisen kanssa kaikki ei mennyt pieleen, mutta melkein kaikki muu ympärillä sortui.

Harasek katui monta kertaa sitä, että meni puhumaan kirjastaan ennen kuin se oli valmis. Olisi ollut helpompaa kirjoittaa omassa rauhassa niin, ettei kukaan osaa odottaa loppu­tulosta. Maailma ei kuitenkaan toimi niin, että kirjoja pulpahtelisi kaikessa hiljaisuudessa kauppojen ja kirjastojen hyllyille. Markkinointi alkaa usein ennen kuin kirjailija itsekään tietää, millainen kirjasta lopulta tulee. Harasekilla oli kustannussopimuksen solmimishetkellä käsissään 80 liuskaa, täysi raakile, josta oli vielä pitkä matka lopulliseen 557-sivuiseen teokseen.

”Olen tosi, tosi kauan elämässäni taistellut tilaa kirjoittamiselle. Tiedän, että on ihmisiä, jotka onnistuvat kirjoittamaan päivätyönsä ja arkivelvollisuuksiensa ohessa. En ole yksi heistä. En ole Minna Canth, joka asui tupamökissä seitsemän lapsen kanssa ja kirjoitti öisin. Olen luterilaisen työmoraalin ja ylipolvisen pulavuosipaniikin marinoima, tarvitsen tosi paljon tilaa ja aikaa, että pystyn keskittymään ja antamaan itselleni edes luvan kirjoittaa. Mulla on aina ollut sellainen olo, että pitää olla hyödyksi, tehdä työtä jolla maksetaan laskut. Kirjoittaminen ei tuntunut oikealta työltä, koska nautin siitä, se oli vain mua itseäni varten.”

Kirjan kirjoittaminen oli oikeastaan Harasekin ainoa ammatillinen haave. Hän ei ikinä tähdännyt siihen, että hänestä tulisi esimerkiksi artistipromoottori tai somevaikuttaja. Se kaikki on ollut sattuman ja velvollisuudentuntoisen puurtamisen tulosta, imun seuraamista ja mahdollisuuksiin tarttumista siinä pelossa, että muutoin työt loppuvat. Juuri siksi kirjasta oli pakko tulla hyvä. Kun ryhtyy johonkin, josta on haaveillut kymmenenvuotiaasta asti, on onnistuttava. Överikriittiseksi omia tekemisiään kohtaan tunnustautuva Harasek ei nähnyt sellaista vaihtoehtoa, että kirjasta tulisi paska ja elämä vain jatkuisi sen jälkeen.

Painetta toi myös se, että vaikka kyseessä on esikoiskirja, Harasekilla on jo valmis yleisö, joka odotti kirjaa kuumeisesti. Se osasi odottaa sitä jo ennen kuin uutinen kustannussopimuksesta oli julkaistu, olihan Harasek kertonut haaveestaan useammankin kerran julkisesti. Kun Pimeä aine ilmestyi kirjastojen listoille kustannussopimuksen solmimisen jälkeen, odotus muuttui konkreettiseksi ja näkyväksi. Jonotuslistoja kertyi jo silloin ympäri Suomea. Kuukausi ennen kirjan ilmestymistä kirjaa jonotti pelkästään pääkaupunkiseudun kirjastoissa lähes 750 ihmistä. Kuinka kirjoittaa kirja saamatta vatsahaavaa, kun paitsi kirjoittaja itse myös kymmenet tuhannet ihmiset odottavat kirjalta täydellisyyttä? Onhan totuttu siihen, että kaikki, mihin yllättävien ilmiöiden luojana tunnettu Harasek koskee, muuttuu kullaksi.

Harasek arvasi, ettei pystyisi alkuperäiseen, epärealistiseen aikatauluun. Luovuutta ei voi puristaa ulos väkisin, kun pelko lopputuloksesta kalvaa oman perfektionisminsa halvaannuttavaa mieltä. Pitihän hänen kuitenkin hoitaa myös työnsä. Ei ollut apurahaa, lomaa tai rikasta puolisoa, jotka mahdollistaisivat täydellisen antautumisen kirjoittamisen kuplaan.

Nyt, kun kirja on valmis, Harasek tietää haluavansa kirjoittaa toisen ja kolmannenkin. Hän haluaa tehdä sitä loppuelämänsä. Se kuulostaa hieman odottamattomalta, sillä esikoisen kirjoittaminen lähes tappoi hänet.

Harasekin vuonna 2007 aloittama blogi, joka oli alun perin nimeltään Paras aika vuodesta, oli vähintään ensimmäisiä, ellei peräti aivan ensimmäinen Suomessa kaupallistettu blogi. Se kertonee blogin suosiosta riittävästi. Edelleen sillä on kymmeniätuhansia lukijoita silloin, kun se harvakseltaan päivittyy.

16 vuoden ajan ihmiset ovat lukeneet Harasekin mietteitä elämästä, ihastuneet hänen tyyliinsä kirjoittaa ja odottaneet aina seuraavaa päivitystä, että pääsevät lukemaan lisää. Nykyään helpotusta tuo Instagram, jonne Harasek päivittää lähes päivittäin. Siellä hänellä on yli 30 000 seuraajaa.

Harasekin karisma on purrut seuraajiin niin, että he ovat influensoituneet hänen tekemisistään jo kauan ennen kuin alettiin puhua influenssereista. He ovat yrittäneet saada samanlaisia surffilaineita hiuksiinsa käyttämällä samaa sampoota kuin hän. Rohkeimmat vetivät aikoinaan Harasekin esimerkistä sivusiilin. Seuraajat ovat sisustaneet kotejaan kuin Harasek, lukeneet samoja kirjoja ja kuunnelleet samoja levyjä. Hänen kirjoitusmaneereitaankin on kopioitu. Seuraajat ovat innostuneet jopa kalanmuotoisista astioista, Harasekin kodin urakoitsijasta ja aavasaksalaisesta grillistä. Välillä he itkevät yhdessä Harasekin kuollutta koiraa kuin omaansa. He ovat ostaneet samoja vaatteita, koruja ja asusteita kuin Harasek. Aivan blogin alkutaipaleella meinasi syntyä haloo siitä, kun samanlaisia solkinilkkureita ei saanutkaan kaupasta. Harasek ei muista enää, saiko vai ostiko ne erään kenkävalmistajan mallikappaleiden myynnistä. Kysyntä kasvoi niin paljon, että valmistajan oli otettava mallistosta hyllytetyt kengät tuotantoon.

Vastaavia ilmiöittämisiä tapahtuu yhä edelleen. Vaikka Harasek on paitsi kirjoittaja ja valokuvaaja myös viestinnän ja markkinoinnin ammattilainen, tällaiset nostatukset tapahtuvat yleensä vahingossa. Näihin vahinkoihin kuuluvat esimerkiksi kirpputorilta löytynyt sympaattinen, keraaminen vintagepöllö, jonka kuvan Harasek jakoi somekanavissaan. Kuva keräsi välittömästi niin paljon reaktioita, että Harasek keksi tägätä pöllön valmistaneen Pentikin omistajan, taiteilija Anu Pentikin, seuraavaan tarinaansa ja kysyä, mitä jos pöllö lähtisi jälleen tuotantoon. Harasekin ”sopivasti hulluksi” kuvailema Anu Pentik ryhtyi suunnittelemaan pientä pöllöerää jo seuraavana aamuyönä. Tuo myöhemmin julkaistu 300 kappaleen erä myytiin loppuun kahdessa minuutissa.

Toinen merkittävä yllätysilmiö syntyi kirjasta, jonka Harasek kuvitteli olevan ”joku valkoisen heteromiehen kalastuskirja”. Hän luki Juhani Karilan kirjoittaman Pienen hauen pyydystyksen lopulta vasta vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Harasek ymmärsi nopeasti, miksi kriitikot olivat ylistäneet kirjaa, mutta ei sitä, ettei kirja ollut tavoittanut suuria massoja. Harasek heitti seuraajilleen lukuhaasteen, sillä hän halusi päästä puhumaan kirjasta muiden kanssa. Ensin siihen tarttui muutama tuttu. Nopeasti some alkoi täyttyä ”aloin lukea tätä koska Harasek käski” -tyylisistä päivityksistä. Yhtäkkiä kirjaa lukivat kaikki eduskunnan puhemiestä myöten. Harasek julisti itsensä Hauki-lähettilääksi, eikä suotta. Kirjan myynti lähti räjähdysmäiseen nousuun, ja kustantaja teetti someilmiön seurauksena lopulta 12 painosta kirjasta.

Totta kai Harasekilla on myös tietynlaisia asioita, omia arvojaan, joita hän haluaa tarkoituksella rummuttaa somessa. Jos hän kerran on somessa, osa hänen leivästään tulee sitä kautta ja hänen tekemisillään tuntuu olevan merkitystä, miksipä hän ei hyödyntäisi sitä isommassa mittakaavassa. Siksi hänellä on monenlaisia projekteja, kuten yhden naisen kapina täydellisyydentavoittelua vastaan. Hän kyllä ymmärtää sen, että osa haluaa nähdä esimerkiksi Instagramissa vain esteettisiä kuvia, kauneutta. Harasekin paletilta sellaista ei enää löydy. Tottahan valokuvaajan kuvia on miellyttävää katsoa, mutta elämää ei ole rajattu pois julkaisuista. Kodin lattialla voi olla vaatekasoja, koirien riepottelemia leluja ja muuttolaatikoita, ilmassa voi olla harmia tai surua.

Harasek haluaa muistuttaa, ettei kannata jahdata täydellisyyksiä. Jos aina etsii sitä upeinta auringonlaskua, parhainta viiden tähden ravintolaa tai hulppeinta lomamatkan resorttia, saa lopulta sairaskohtauksen. Siksi Harasek fiilistelee nykyään somessaan esimerkiksi kirppikseltä löytyneitä pellavapyyhkeitä, aurinkolänttejä, kävelyretkiä koirien kanssa, vanhan liiton huoltoasemia joissa paistetaan yhä omat munkit. Bensiskahvit voivat olla päivän kohokohta, vaikka sitten vähän pohjaanpalaneena. On taitolaji löytää ja kohottaa sitä mikä ympärillä on autenttista, hauskaa tai erityistä.

Ja vaikka some on aina jonkun elämän valitut palat, Harasek saa omansa tuntumaan koko kattaukselta.

Olemme vintageliike Roomagen tiloissa vanhoilla veturitalleilla Karjaalla. Näkymä on tuttu Harasekin kuvista. Valtavassa punatiilisessä rakennuksessa olevassa tilassa on huimaava huonekorkeus ja ikkunat ovat valtavat. Sisällä on runsaasti vanhoja huonekaluja, astioita ja keramiikkaesineitä. Jälkimmäisten hankkimisesta ovat vastanneet Harasek ja Jussila siitä saakka, kun Kimmo Pohjapellon perustama liike muutti vuosi sitten Helsingistä Karjaalle. Harasek piti mielenterveyslomaa kirjansa kirjoittamisesta ja tarvitsi muuta ajateltavaa. Hän nimittää sivuprojektia yhä kesätyökseen, vaikka resepti toimi tosiasiassa niin hyvin, että siitä on tullut pysyvä osa hänen työtään, ja Harasek ja Jussila ovat itsekin muuttaneet juuri Karjaalle. Viimeinen muuttokuorma Karjaalle saapui heidän omalla pakettiautollaan tämän jutun kuvauksia edeltävänä yönä.

Tuleeko Karjaasta uusi pöllöpatsas tai haukikirja? Muuttavatko kaikki kohta tänne?

”Saa nähdä. Just oli uutinen Huvudstadsbladetissa, että Karjaalla asuntojen hinnat ja myyntimäärät ovat viime aikoina nousseet, vaikka ne ovat pysyneet muualla Raaseporissa ennallaan. Kaikki tietävät Tammisaaren ja Fiskarsin, jotka ovat tässä vieressä, mut Karjaa on jäänyt ehkä vähän piiloon. Kun Karjaa nousee yhtäkkiä framille, niin kyllähän se herättää ajatuksia, että ai niin, tuommoinenkin mesta ja että tuollahan asuntojen hinnat on ihan muuta kuin vaikka Hangossa tai siellä Tammisaaressa.”

Harasek huomauttaa, että alkuperäiset Karjaa-influensserit ovat Pohjapelto ja hänen vaimonsa Minni Juuramo. Heidän ansiotaan on, että Harasek ja Jussila innostuivat Karjaasta niin paljon, että nelikko on ostanut sieltä yhteisen paritalon, jota he nyt remontoivat. Remontti, siinä on myös yksi asia, jota Harasekin seuraajat rakastavat nähdä.

Miksi ihmeessä kaupungin sykkeestä ilmiselvästi nauttiva kaksikko muuttaa yhtäkkiä maalle? Tornionjokilaaksossa sijaitseva kakkosasunto, Harasekin suvun talo, oli jo potkua tähän suuntaan. Harasek, joka oli lähtiessään vannonut ettei palaisi pohjoiseen, huomasi viihtyvänsä siellä, missä lähikauppaan on 15 kilometrin matka. Lähellä on hevosia, poroja ja lehmiä, ei niinkään ihmisiä. Ajatukset kulkevat kirkkaammin. On tilaa hengittää – ja kirjoittaa. Se näkyi myös seuraajille. He näkivät, miten hyvä Harasekin oli olla. Hekin rakastuivat Lapin rauhaan, kakkoskodin pysähtyneeseen tunnelmaan myrskyhuoneineen ja naapuruston lehmiin, joille Jussila soitti kitaraa ja lauloi

Harasek ei kuitenkaan allekirjoita kliseetä, että luonnon keskellä vasta ymmärtää, mikä on tärkeää. Hän tuntee ihmisiä, jotka muistavat kaupungin sykkeessä, mikä on oikeasti tärkeää. Ehkä Harasekin aivokemialle vain sopivat pienemmät ympyrät, väljemmät vedet. Ne istuvat myös siihen, mitä hän nyt elämältä haluaa. Karjaalla kaikki on edullisempaa kuin Helsingissä. Elämän rakenteet keventyvät. Se laskee painetta tahkota töitä, ”graindaa”. Se johtaa siihen, että ehtii elää enemmän. Silloin on mahdollista saada aikaa myös kirjoittamiselle repimättä itseään kappaleiksi.

Kahvin suurkuluttajana tunnettu Harasek keittää ensimmäisenä kahvit. Ne hän tarjoilee ympäristöön sopien vanhoista kupeista kauramaidon kera, sitä on oltava. Harasek puhuu paljon ja nopeasti. Hän ei puntaroi liikaa sanojaan vaan juttelee rennosti ja sanoittaa itseään taitavasti. Hän vaikuttaa hyväntuuliselta, vaikka myöntää, etteivät asiat vieläkään mitään kermannuolemista ole. Hän on vasta konttaamassa ulos rotkosta, jonne oli vajonnut viimeisen kolmen vuoden aikana. Konttaamisvaiheeseen päästäkseen piti ensin ymmärtää olevansa rotkossa.

Harasek oli kyllä tiedostanut olevansa kroonisesti uupunut. Hän kuitenkin ajatteli, että hänen elämänsä nyt vain on kaaosta, hänelle nyt vain kertyy niin paljon töitä, ettei aikaa jää nukkumiselle.

”En nähnyt mun omaa osuutta siinä, et minkälaista mun elämä oli. Mä myös maskasin hirveen kauan, et ei täs mitään. En osannut kyseenalaistaa sitä, että mulla oli ehkä korvien välissä jotain haastetta, joka olis ehkä vaatinut ongelman tiedostamista ja avun hakemista. On ollut pitkä prosessi ymmärtää se, että itsehän mä oon yrittäjänä täyttänyt mun omaa kalenteria. Jos mulla ei ole aikaa kirjoittaa, niin kuka muu mulle sit myöntää sen ajan kuin mä itse.”

Vyyhti lähti purkautumaan puolisentoista vuotta sitten, kun Harasek aloitti terapian. Terapeutti passitti hänet psykiatrille, missä käteen annettiin diagnoosit vakavasta masennuksesta, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, kompleksisesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja ADHD:stä. Ei ihme, että kirjan kirjoittaminen tuntui välillä mahdottomalta, vaikka hän ei mitään muuta halunnut enempää.

Eivätkä diagnoosit tietenkään olleet ainoa asia.

Harasek kävi puolisonsa kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot, jotka johtivat lopulta onnelliseen uutiseen: raskauteen. Raskaus osoittautui kuitenkin kohdun ulkopuoliseksi ja Harasek joutui hätäleikkaukseen, jossa jouduttiin poistamaan molemmat munajohtimet. Kaiken tämän keskellä he rimpuilivat evakkoasunnosta toiseen painajaismaiseksi osoittautuneet remontin takia. Samalla pariskunnan toinen koira sairasteli. Epäonnen aallokossa ei ollut ihme, että Harasek pelkäsi sillä olevan parantumaton syöpä, joka löytyisi liian myöhään. Siksi koiran kanssa rampattiin sinänsä pienten oireiden takia eläinlääkäriltä toiselle. Lopulta onkologi totesi, ettei koiraa mikään vaivaa – se oli iäkäs mutta terve koira. Kolmen kuukauden kuluttua terveen koiran paperit muuttuivat tuhkauurnaksi. Aggressiivinen syöpä. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

”Se oli aikamoinen vyyhti. Kaiken maailman raskaat asiat, mitkä voi ihmiselle tapahtua, sattuivat peräkkäin. Ei ehtinyt yhdestä toipua, kun seuraava vöyryi jo päälle.”

Oli myös pandemia, minkä seurauksena tapahtumakuvaajana työskennellyt puoliso jäi työttömäksi. Kun Harasekin olisi pitänyt kirjoittaa, hänen oli tehtävä töitä kahden edestä. Siihen aikaan pariskunnalla oli vielä isot rakenteet elämässä, kovat juoksevat kulut. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että Harasek olisi vain yrittänyt toipua kriiseistä tai edes tehdä kevyemmin töitä. Oli painettava pää kolmantena jalkana ja yritettävä pysyä hengissä. Se tuntuu Harasekista nyt ihmeeltä. Se, että hän kaikesta huolimatta selvisi, vaikka voimavaroja ei ollut yhtään.

Kirja julkaistaan pian tämän jutun ilmestymisen jälkeen, 27. syyskuuta. Enää Harasek ei välitä siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat, vaikka kyllähän esimerkiksi Helsingin Sanomien murskakritiikki saattaisi kirpaista. Harasek on ylpeä siitä, että kirja on valmis. Se riittää.

”Kirjoittaminen oli lopulta… Se oli kivuliainta, mitä oon ikinä tehnyt. Oonhan mä ollut aivan lamaannuksissa suurimman osan siitä ajasta. Siellä on lukuja, joita en muista kirjoittaneeni.”

Samalla kirjoittaminen oli kanava päästää asioita ulos ilman, että ne musersivat hänet. Raskaat ajat eivät vain kuulla kirjan tarinasta läpi, ne tuntuvat lukijan sisuskaluissa. Kirjan kolmen päähenkilön, Varpun, Danielin ja Mian, käymät tapahtumat eivät välttämättä ole samoja, mitä Harasek on kokenut nyt tai joskus aiemmin. Teemat ja aiheet ovat hänelle tuttuja, mutta kenenkään tarina ei ole hänen tarinansa. Päähenkilöiden tunteet ja ajatukset ovat kuitenkin emotionaalisella tasolla tosia.

Samalla, kun Harasek on opetellut päästämään irti siitä kauhusta, mikä hänellä alun perin oli esikoisromaanistaan muiden odotusten suhteen, hän on oppinut päästämään irti monesta muusta sellaisesta, mistä ei olisi pitänyt koskaan välittää. Muiden ajatuksilla ei ole mitään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei ainakaan niiden, jotka eivät tunne häntä, eli ”netissä mäyhääjien”, joiden mielestä suunnilleen kaikki hänen tekemisensä on huomiohuoraamista.

Terapialla on oma osuutensa siinä, ettei Harasek enää jaksa murehtia ulkopuolisten mielipiteistä. Hän on ollut aiemminkin aika tietoinen omista ajatuksistaan ja uskomuksistaan, osannut poimia omia kipupisteitään näppeihinsä. Terapian myötä hän on oppinut näkemään niitä myös siellä, missä ei uskonut niitä olevan, ja myös tekemään niille asioille jotain. Hän on ymmärtänyt, että erilaisia ajatuksia tulee ja menee, eivätkä ne välttämättä ole totta. Hän on alkanut myös tuntea överikriittisyyden sijaan empatiaa itseään kohtaan. Sen sijaan, että hän miettisi, kuinka on epäonnistunut missäkin asiassa, hän huomaa pärjänneensä ihan hyvin siihen nähden, minkälaisia haasteita niihin on liittynyt.

Harasek oli joskus someuransa alkuaikoina kuvitellut olevansa immuuni nettikiusaamiselle, ajatellut ammatillisen osaamisensa suojaavan häntä. Ehkä niin olikin välillä. Kriisien kynnyksellä sietokyky alkoi kuitenkin repeillä. Harasek alkoi ennakkosensuroimaan itseään netissä. Se teki sometyöstä nihkeää, kun ei voinut vain julkaista jotain miettimättä, millaisen paskamyrskyn maaliksi hän itsensä milläkin kuvalla tai tekstillä asettaisi. Kerran kohu syntyi siitä, kun Harasek mainitsi kokeilleensa mantelimaidon valmistamista.

Ehkä immuniteettiajatus syntyi lapsuuden kokemuksista. Silloin hän ehti kylpeä kiusaajien kynsissä niin paljon, ettei ole ihme, jos siinä ympärille olisi muodostunut puhkeamaton kalvo.

Harasek oli 11-vuotias, kun hän muutti äitinsä ja veljensä kanssa Australiasta Suomeen, Rovaniemelle – tai eivät he varsinaisesti koskaan muuttaneet. He tulivat vain lomalle äidin kotimaahan, mutta eivät enää koskaan palanneet. Saksalainen isä jäi Australiaan, minne perhe oli muuttanut tämän töiden perässä Etelä-Ruotsista Harasekin ollessa vauva.

Äiti ja lapset aloittivat uuden elämän Lapissa. Vanhemmat olivat ajatelleet tuon ajan tavan mukaisesti, ettei lasten päätä kannata sekoittaa kovin monella kielellä. Siksi he puhuivat vain englantia ja saksaa. Suomen kieli oli opeteltava muun perusopetuksen kautta koulussa, mikä ei ollut aivan helppo tie. Siitä huolimatta aikuisen Harasekin puheessa ei ole aksentin häivääkään.

Rovaniemeltä perhe muutti pian syvemmälle metsään, Ylitorniolle. Pieni paikkakunta ei ollut ulkomaalaistaustaisille lapsille 1990-luvulla helpoin paikka kasvaa. Suomen historian vaiheet olivat tuoreessa muistissa, saksalaisviha oli vahva ja monelle riitti jo se, että lasten sukunimi kalskahti venäläiseltä. Ei ymmärretty tai oltu kiinnostuneita siitä, että sukunimi on todellisuudessa tšekkiläinen, tai että Harasekin isä oli sudeettisaksalainen joka oli elänyt nuoruutensa pitkälti sotaa evakossa Itävallassa. Ahdasmielisessä ilmapiirissä oli tärkeintä torjua kaikki vieras.

Harasek muistaa eräät koulujenväliset urheilukilpailut. Vaikka hän ei ollut kovin urheilullinen, hän oli kuitenkin honkkelina varhaisteininä yhtä raajaa ja aika nopea, ja odotti juoksukisoja kovasti. Toisen koulun liikunnanopettaja kuitenkin ilmoitti, että kilpailu on vain suomalaisille lapsille. Harasek ei sitten juossut.

Nykyäänkin häntä riepoo ennen kaikkea aikuisten kiusaaminen – mitä muuta lapset voivat tehdä kuin seurata perässä, kun vanhemmat näyttävät mallia. Ei ole ihme, jos koulukiusaaminenkin vain pahenee vuosi vuodelta, eikä sitä saada kuriin. Käytöstavat pitäisi opettaa ensin aikuisille.

Harasek muutti jo 16-vuotiaana pois Lapista, sillä eläminen siellä tuntui liian vaikealta. Samalla hänellä oli kaipuu jonnekin, missä on ihmisiä. Se paikka löytyi Tampereelta. Harasek meni taidelukioon. Siellä kaikki, mistä häntä oli ennen kiusattu, olikin yhtäkkiä hyvällä tavalla eksoottista. Hänellä oli hieno nimi ja mielenkiintoiset juuret. Ihmiset näkivät sen, mihin myös blogin lukijat ja someseuraajat myöhemmin ihastuivat.

Palataan vielä Harasekin luomiin ilmiöihin. Miksi kaikki, mihin hän koskee, tuntuu muuttuvan kullaksi?

”Musta tuntuu että kyse on ennen muuta käsittelytavasta, jossa on vilpitöntä innostumista ja huumoria, välillä aika paskaakin läppää joka naurattaa muita varmaan siksi että nauran sille ite. En lähde ikinä mihinkään juttuun sen takia, että tää varmaan kiinnostaa muita, vaan siksi, että se kiinnostaa tai huvittaa tai viihdyttää mua itteäni. Kun lähtee kohkaamaan jostain asiasta, niin kyllähän muut aistivat sen, onko se aitoa vai ei. Sellainen tarttuu. En mä istu miettimässä, että mitäköhän mä seuraavaksi influensoisin. En usko että se edes toimisi.”

Harasek uskoo myös siihen, että ihmiset kaipaavat hyvän mielen juttuja ja hilpeyttä tässä maailman ajassa. He lähtevät helposti mukaan sellaiseen, minkä huomaavat tuovat iloa muillekin. Joskus se voi olla vaikka hauska kala-astia. Kun Harasek innostuu jostain sellaisesta, se tarttuu.

Sellaisesta Harasek saa itsekin voimaa, kun elämää kantavat narut ovat heikot. Välillä voi innostua isommin, kuten vaikka vintagesta.

Harasekin ja hänen puolisonsa toinen lempiharrastus on ajella ympäri Suomea uteliain mielin. Mitäköhän tuon tien päässä on? Onkohan siellä joku ranta? Ei, se onkin hylätty kyläkoulu. Tähänhän voisi perustaa majatalon. Tietenkään kaikki tällaiset ideat eivät toteudu, mutta kun on sata kreisiä ideaa ja joku muukin innostuu jostain niistä, voi syntyä mitä vain. Kahdestaan he eivät lähde enää rakentelemaan pyramideja. Isommalla joukolla kukaan ei saa vatsahaavaa ja on mahdollista häärätä useampien inspiroivien projektien kanssa. Harasek aloittikin juuri uuden projektin, elokuvista ja elämästä kertovan podcastin. Tietenkin hän myös kirjoittaa lisää.

Takana on elämän pahimmat vuodet, mutta Harasek ei pelkää aloittaa uutta kirjaa. Hän haluaa kuitenkin tehdä nyt suunnilleen kaiken toisin kuin esikoisen kanssa. Tarkoituksena on saada vuoden aikana valmiiksi raakaversio ilman julkaisusopimusta ja julkista painetta, rauhassa omaan tahtiin.

“Tosin meniköhän tää pieleen jo nyt, kun sanoin tän ääneen?”

Aikooko hän kirjoittaa seuraavaksi omasta elämästään, rakentaa rotkot uusiksi kirjan muodossa?

”Ehkä mä oon siihen liian vanhan liiton wannabe-kirjailija. Koen, että fiktion keinoin tavoitan paremmin totuuden. Pystyy helpommin koskettelemaan sellaisia pintoja, jotka ovat arkoja, vaikeita ja totta.”

Tyyli Stella Harasek, meikki ja hiukset Essi Kylmänen

Juttua korjattu 13.9.2023 kello 12.56, koulujenvälisiä kisoja ei järjestetty Ylitorniolla.